Yksinäisyys ympärillä

Niin, arki on tullut. Toisten arki on erilaista kuin toisten. Toisille hyvää, toisille vielä parempaa. Toisia pelottaa, mutta joitain pelottaa enemmän.

Katkeria pisaroita putoilee ympäri asuntoa. Miksi ihmisen pitää olla niin yksin. Tiedän olevani ylisosiaalinen olento. En ymmärrä, miksen voisi elää yksikseni ihan tyytyväisenä. Niin tekevät monet.

Sosiaalisuuden puute ajaa minut hulluuden partaalle. Se saa minut käyttäytymään ääliömäisesti kaikkein rakkaimpiakin ihmisiä kohtaan. Saa minut tuntemaan oloni hylätyksi, vaikkei niin olisikaan. Se satuttaa jopa fyysisesti.

"Mä ymmärrän kyllä, että on vaikeaa, kun menee nukkumaan yksin, sitten herää yksin ja tekee aamiaista yksin. Syö aamupalan yksin, lähtee kouluun yksin. Tulee kotiin, eikä siellä ole ketään, on taas yksin." Jep, kiitos. Sepä auttoi.

* * *

Tilanteet muuttuvat hetkittäin. Vuoroin unohdan itkuisuuteni, kärttyisyyteni ja pahan olon, vuoroin taas murrun.

En voi olla olematta onnellinen siitä, kuinka kultaisia rakkaani ovat. Kerroin pojalle yksinäisyydestäni ja pahasta olostani. Hetken päästä XY8 lähetti viestin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä mielenkiintoiseen henkilöön. Höpsöyksissään tekevät kaikkensa, että olisin iloinen - joskin aiheuttaa lievää(^13) ulkopuolisuuden tunnetta, kun tietää, miten informaatio siirtyy yksilöltä toiselle. Puhuvat ryökäleet minun asioistani. Vaan mikäpä siinä, olenhan avoin minäkin. En vain haluaisi tuntea olevani ulkopuolinen ystävän ja rakkaimman suhteessa.

Halusin vielä vähän jutella, etten tuntisi oloani niin yksinäiseksi ja tyhjäksi. Mutta niin vain olivat he kadonneet. Soitin ja sanoin, että olisin halunnut vielä keskustella. Ei, ei mistään erityisestä, muuten vain. Hetken päästä lähetin viestin, jossa kerroin, etten jaksa olla yksin. Muutaman minuutin kuluttua XY8 jo soitti minulle. Ihmettelen heidän symbioosiaan. Ja minusta on ihanaa, että he haluavat pitää minusta huolta.

* * *

Niin. Minä rakastan sinua. Ettäs tiedätte!

Paluu...

Miilunpolttaja istui näyttöpäätteen ääressä ja katseli ulos. Toisessa kädessään hänellä oli hieman laadukasta single malt -viskiä – pieni snobistinen piirre, josta hän ei kuitenkaan halunnut päästä eroon. Ja hei, hän oikeasti piti viskin mausta, vaikka sitä harvan oli vaikea käsittää.

Kesä oli ohi. Hän oli jälleen Kotimaassa, oli ollut jo monta kuukautta. Siitä huolimatta hänellä oli tunne, ettei hän ollut oikein missään. Monet ulkomailla olleet olivat vakuutelleet hänelle, että niin se on aina kaikkien kohdalla. Paluusta kotiin seuraa paluushokki. Ehkä paluuta ei oikeasti ollut olemassakaan. Paluuhan tarkoitti sitä, että ihminen saapuu uudelleen paikkaan, josta on lähtenyt. Mutta kun kerran lähtee jonnekin - vaikka vain päiväksi - saapuuko sitä koskaan samaan paikkaan takaisin? Ehkäpä ihminen vain menee koko ajan uusiin paikkoihin. Kylläpä viski sai taas ajatukset vaeltelemaan kummissa asioissa.

-Paluushokki, Miilunpolttaja mutisi ja maisteli sanaa uudestaan -Mutta kun ei se ole pelkästään sitä. Rehellisyyden nimissä oli todettava, että hän oli muuttanut koko elämänsä kertaheitolla. Keväällä hän oli tavannut suden ja sudet olivat aina vaarallisia – ainakin saduissa. Susi söi Punahilkan, seitsemän vuohta, ja pojan joka huusi aina vain ”Susi, susi susi”. Kansanviisauskin käytti ilmaisua ”suden hampaissa”. Ja niissä hän tosiaan nyt oli.

Vapaaehtoisesti.

Hän oli muuttanut yhteen sellaisen kanssa. Itse asiassa hän odotti juuri nyt Sutta kotiin. Mitä minulle on oikein tapahtunut, Miilunpolttaja mietti. Minulle, joka aina ajattelen järjellä ja jyrään tunteet aivopoimujeni kätköihin. Minä, jolla ei ole tapana tehdä hätiköityjä päätöksiä.

–Korjatkaamme: ei ollut tapana tehdä hätiköityjä päätöksiä, virnuili Peilikuva ikkunan takaa. –Täytyy myöntää, että sinä et lakkaa hämmästyttämästä minua, rakas ystäväni. Ensin antaudut – joskin hienoisen potkimisen jälkeen – suhteeseen ulkomaalaisen neidon kanssa. Siis sinä, joka et ole koskaan ollut erityisen innokas etsimään ihmistä oman maan rajojen sisä- saati ulkopuolelta.

–No mitäs väliä sillä kansallisuudella… Miilunpolttaja aloitti.

–Ja sitten neljän kuukauden jälkeen sinä oletkin yhtäkkiä muuttanut yhteen kyseisen naisen kanssa. Melko nopeaa toimintaa hitaalta mieheltä, eikö?

–No, joo, myönnettäköön, että tässä on menty vähän lujaa, mutta nyt on jo rauho…

–Ai on vai? Tehän olette jo puhuneet lapsistakin.

Tässä vaiheessa Miilunpolttajalla oli mennä viski väärään kurkkuun. –No, eihän se nyt niin ole. Hän kysyi minulta, olenko kuvitellut joskus olevani isä ja haluaisinko tulevaisuudessa lapsia. No, koska joskus haluan lapsia, niin vastasin joo.

–Maa kutsuu Miilunpolttajaa. Kuuntelen, kuuntelen, Peilikuva sanoi ja kopautti Miilunpolttajaa lempeästi päähän. –Luuletko, että tuollaisia asioita kysytään ihan vain ”huvin vuoksi”?

–No miksei kysyttäisi, kysyisinhän minäkin.

Peilikuva huokaisi ja pudisteli päätään. –Sinä. Olet. Ihan. Mahdoton. Miten ihmeessä olet pärjännyt noinkin kauan yksin? Välillä vaikuttaa siltä, että sinua voisi höynäyttää kuka tahansa. Jopa Varjo.

–Ai, Miilunpolttaja sanoi hölmistyneenä.

Peilikuva nojaili ikkunanpuitteisiin ja pudisteli päätään muka-hämmästyneenä. Sitten se sanoi yllättävän lempeästi: –Kuule, ei mulla ole mitään tätä juttua vastaan. Minähän sen alun perin alulle pistinkin… Ja Susi on kiva olento. Joskin syö nälkäisenä yksinäisiä matkamiehiä.

–Ööh… Aivan, Miilunpolttaja sanoi miettien, oliko Peilikuva saanut iskun päähänsä tai johonkin muuhun osaan, millä se ajatustyötään teki.

–Sanon nyt vain sen, että katsele hetken aikaa. On hienoa, että olet oppinut tekemään impulssipäätöksiä, mutta nyt olisi taas aika tyynnyttää tahtia. Hengitä syvään, rauhoitu, nauti vähän viskiä ja odota. Katsele ympärillesi ja mieti mitä haluat.

–Mutta kun en mä ihan oikeasti ole nyt ajatellut mitään sellaista heti, Miilunpolttaja sanoi puolustelevasti. –Vastahan tämä suhde on alkanut. Älä nyt piru vieköön syötä mun päähän mitään hölmöjä ajatuksia! Sitä paitsi en minä olisi 20-vuotiaana näin nopeasti hypännyt kenenkään kanssa yhteen. Viidessä vuodessa tapahtuu kuitenkin yllättävän paljon. Tiedän nyt paljon paremmin mitä haluan.

Peilikuva katseli isäntäänsä mietteliäänä: –Tiedätkö täsmälleen mitä haluat?

–No, en tietenkään. Ihmiset jotka tietävät täsmälleen mitä haluavat ovat tylsiä. He ohjaavat elämäänsä tiettyjä uria pitkin. Eksymisille, oikopoluille ja yllätyksille jää silloin yllättävän vähän tilaa. Mitä mieltä on elää, jos ei anna mielikuvitukselleen kunnolla tilaa.

Jestas mitä filosofointia. Joku on tainnut juoda vähän enemmänkin viskiä, Peilikuva ajatteli, mutta ei sanonut sitä ääneen. Tärkeintä oli, että Miilunpolttaja arvosti yhä edelleen mielikuvitusta yli kaiken. Oli pidettävä huoli, että se asia ei muuttuisi koskaan. Sillä ominaisuudella elämästä ei tulisi koskaan ikävää. Ja ikävyys, se oli vain toinen nimitys hitaalle kuolemalle... Toisaalta, juuri mielikuvituksen takia Miilunpolttajan elämä oli niin usein niin raskasta. No, mitäs on sellainen taivaanrannan maalari ja tuulentallaaja? Peilikuva pohti.

Peilikuva huomasi seisoskelevansa yksin ikkunassa. Miilunpolttaja oli näköjään mennyt nukkumaan. Eipä sen väliä. Peilikuva kohautti olkapäitään ja kittasi viskinsä loppuun. Että olikin hyvää. Miilunpolttaja piti ehdottomasti saada ostamaan sitä lisää.