Vihainen nuori nainen: Valitusvirsiä välitilasta

Välitila, se jossain opiskelun ja työelämän välillä asusteleva helvetti. Odottaa paperin putkahtamista postilaatikkoon (johon se ei ihan vielä tule), odottaa mahdollista soittoa tai ihan mitä tahansa yhteydenottoa työnantajalta (joka kuitenkin on todistetusti olemassa), odottaa, odottaa, odottaa. Odottaa, että olisi jotain tekemistä. Hei, tänäänhän mulla on: voin pestä pyykkiä. Voi perse, tein sen jo eilen. Keskustelee itsensä kanssa. Kirjallisesti.

Täällä välitilassa ollessani en ole vielä kärsinyt kovin pahoja vaurioita, paitsi pääni sisällä. Olen yrittänyt lenkkeillä, harjoittaa unohtuneita taidemuotoja ja tavata ystäviä. Nuo pirulaiset kuitenkin käyvät töissä säännöllisesti ja ovat sen jälkeen väsyneitä. Tai asuvat muuten vaan niin kaukana, ettei niin vaan mennäkään poikkeamaan. Parhaimmillaan he sanovat, että älä tule tänne. "En ole pessyt lattiaa puoleen vuoteen."

"Olisipa minullakin loma!" Loma on yhtä tyhjän kanssa, jos on yksin.

Mielessäni risteili paljonkin piikikästä sanottavaa kirjoittamista aloittaessani. Nyt se alkaa haihtua, ehkä olo paranee.

Päiväni olen kuluttanut valittaen. Asiointi ei riitä sosiaaliseksi elämäksi. Niinpä sitten ihmiskontaktin saadessani saatan alkaa valittaa. Melko varmasti teenkin sen. Itkettää päivästä toiseen, paskamainen ihottuma vaivaa ja kutittaa pelkällä olemassaolollaan minut keskittymiskyvyttömäksi. Kahvi maistuu hyvältä, mutta tekee sairaaksi. Kellään ei ole aikaa, kun minulla kerrankin on. Itkettää vähän lisää. Silmiin sattuu, eikä ihan vähän. Tiedän olevani suurempi pahantahdonlähettiläs kuin itse SannaSaatana. Saan mukavat ja rauhallisetkin ihmiset vittuilemaan itselleni. Se jos mikä auttaa pahaan oloon. No ei auta.

Pitäisi kanavoida energia johonkin järkevään tekemiseen. Tekisi vaikka seuraavan puolen vuoden työt jo etukäteen. Tai sitten ihan vaan lepäisi ja lukisi romaania, mihin ei ole ollut aikaa sitten... Niin, koska?

Mutta ei, lähinnä vaan keskityn siihen, että vituttaa olla tarpeeton.