Haamuja.

Hmm, pari kertaa ainakin on tämä blogi haamupäivittynyt - siis näyttää päivittyneeltä (sitä se talviaurinko teettää) sekä Bloggerin että Blogilistan mukaan. Todella outoa. Itse epäilen, että asialla on 00P, joka ei vain uskalla kirjoittaa blogiin sitä, mitä haluaisi. Kysäisin kyllä asiaa, mutta sain kieltävän vastauksen.

Eikä se nyt ihme olekaan, jos 00P ei uskaltaisi kirjoittaa. Kiukkuunnunhan melkein kaikista kirjoituksista jostain syystä. Usein syy on se, että ne käsittelevät tekemisiäni. No, käsitteliväthän minunkin kirjoitukseni alkujaan hänen tekemisiään. Ja tämäkin tässä... Paraskin valittaja.

Tänään menen erään tapailemani miehen luokse.

Menipä hermot

Totesin taannoin, että siinä persoonallisuustyyppitestissä, joka väittää minun ja 00P:n olevan täydellinen pari, ei oteta huomioon hermojen menettämistä. Hermojen menettäminen taas on varsin kummallinen juttu. En ymmärrä, mistä se johtuu, mutta ärsyynnyn hirvittävän usein 00P:n tekemisistä. Ja suorasanaisena ihmisenä muistan myös ilmoittaa sen lähes joka kerta. Joskus tosin pienellä viiveellä, ettei hänenkin tarvitsisi menettää hermojaan.

Tänään olen muistanut ilmoittaa sen monta kertaa. Olen kertonut siitäkin, että pelkkä hänen läsnäolonsa saattaa ärsyttää minut sekopäisyyden partaalle. No ei kai sentään... Vaikuttaa kuitenkin sen verran, etten soisi niin tapahtuvan.

Mistäs sitten tänään ärsyynnyin? Lähinnä niistä asioista, joita hän kirjoittaa tänne. Asiat ovat sinänsä ihan ok - toki 00P:lla on oikeus tuntemuksiinsa ja niiden ilmaisemiseen. Täälläkin. Etenkin täällä, koska minä itse pyysin häntä tekemään niin. Ja sitten vielä kehtaan hermostua siitä. Ärsytän jo itseänikin. Sekään ei ole mitään uutta.

Tuntui siltä, että 00P:n tekstit kuvaavat minut varsinaisena ilkiönä. Tyttönä, joka on aina humalassa eikä missään tapauksessa selviä kotiin yksin, koska on niiiiiiin humalassa. Tyttönä, joka on varsinainen teaser; antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa. Lisäksi pelästyin anonymiteettini pettävän - hah.

Niinpä sitten kirkastan oman hölmöyteni kaiken kansan nähtäväksi: Hermostun syyttä suotta ja vielä kirjoitan asian julki. Pahoitan mieliä, omani mukaan lukien. Olen yksinkertaisesti emätyhmä.

Tänäänkin on hyvä päivä.

Puhelu

Yhdeksän kuukautta sitten äkillisesti leskeksi jäänyt nainen miettii, mitä tehdä. Hän on väsynyt ja tyhjän päällä. Pienen kotipaikkakunnan ihmiset välttelevät häntä. Nähdessään hänet kaikki tutut, jopa pitkäaikaiset työkaverit, kääntyvät pois. On kai liian vaikeaa sanoa mitään, kun mies on kuollut. Kaikki olivat tunteneet heidät pariskuntana. Nainen kerää voimia ja päättää toimia. Hän soittaa vuosikymmenen takaisen työkaverin vanhemmille ja kysyy vanhan tutun numeroa. Nainen painelee numerot kännykkäänsä ja soittaa.
-Hei! Vuosien takaa! Hauska kuulla sinusta, kuuluu ääni puhelimesta. Kuulostaa aidosti ilahtuneelta.
-Hei... Ajattelin soittaa ja ottaa yhteyttä, aloittaa nainen vaivaantuneena.
-No, mitäs sinulle kuuluu?
-Ei oikein hyvää...
Nainen alkaa välittömästi itkeä. Hän kertoo onnettomasta tilanteestaan. Toki toinen on jo kuullut miehen kuolemasta, asuvathan hänen vanhempansa yhä pienessä kylässä. Nainen kertoo, kuinka häneen sattuu, kun ihmiset pakenevat häntä pelätessään, etteivät osaisi sanoa mitään. Ei heidän tarvitsisikaan sanoa mitään, olla vain.



Mikä tekee toisen ihmisen surun kohtaamisesta niin vaikeaa? Miksi ihmiset kokevat aina tarvetta sanoa jotain? Eikö vierellä olemisen tärkeyttä ymmärretä?

Suruja ja vastoinkäymisiä riittää jokaisen ihmisen elämään. Niissä auttavat toiset ihmiset. Läsnäolollaan. Itse olen opetellut kohtaamaan elämän silmästä silmään. Istumaan toisen vieressä ja pysymään siinä, vaikka se tuntuisikin pahalta. Monesti en osaa sanoa mitään viisasta, silittää vain tai halata. Olen oppinut myös sanomaan, mitä tarvitsen. Pyytämään olemaan lähellä. Kertomaan, että oleminen riittää.

Kun yksi päivä ei riitä

Vuoden vaihtuessa havaitsin, että ajattelen ihan liikaa XY8:a. Sehän ei käy päinsä, koska olen sopinut itseni kanssa, etten ole ihastunut häneen. Ai miksikö? No se vaan ei ole mahdollista. Tänään ahdistus kävi sietämättömäksi ja ennen nukkumaanmenoa soitin hänelle.

* * *

- Moi, mä olen tänään taas vähän hankala...
- No, mikä hätänä?
- Ei oikeastaan mikään. Ahdistaa.
- Anna tulla nyt vaan.
- No, ku, yksi päivä ei enää oikein riitä.
- No sehän on v*ttumainen homma.
- Ja sitte mä vihaan itseäni, kun mietin vaan sitä. Mä en halua niin.
- Älä vihaa.
- Nii-i. Mut kyl mä luulen et se tästä menee... Nyt kun voin taas avautua.
- Joo, ajattelet vaan jotain tärkeämpää.
- ...
- Ootsä vielä siellä?
- Joo, eiku mä vaan mietin et mulla ei varmaan ole mitään tärkeämpää.
- Tottakai on. Ajattele vaikka maailmanloppua ja ilmaston muutoksia ja sellaisia.
- Niin. Niin kai. Ehkä päivän häirintäannos oli tässä.
- Joo, vois olla. Katotaan tässä leffaa.
- Hyvää yötä sitten.
- Moi.

* * *

No niin. Sen jälkeen tuli tietenkin ahdistus siitä, että miksi en vain voinut olla hiljaa. Miksi vielä pitää piinata toista ihmistä moisilla "tunnustuksilla". Yritin mennä nukkumaan, mutta piti alkaa kirjoittaa. XY8:n kommentointi oli kyllä sen verran etäistä, että rauhoitti kummasti.

Ahdistuskin hellitti.