Lapsia ja vanhempia

Olen jälleen ollut tiukassa paikassa – tällä kertaa isäni luona. Se vaan on niin vaikeaa.

Muistan jo alle kouluikäisenä kurkistelleeni verhon raosta, kun naapuri toi humalaista isää kotiin hänen sammuttuaan hankeen. Minä siis tiesin. Sitä seurasi äidin paha olo, itku ja hampaiden kiristys. Niin ollen minua ei yllättänyt se kerta, kun minua kiellettiin lähtemästä viikonloppuna mihinkään. Tiesin eroilmoituksen olevan edessä. Tiedostani huolimatta itkin pahaa oloani ilmoituksen kuultuani. Ja tietoni takia tiesin senkin, että niin on parempi. Eivät he olisi jaksaneet yhdessä, enkä varmaan minäkään olisi jaksanut sitä.

Minulla on muutaman vuoden nuorempi pikkusisko, joka ei tiennyt mitään. Hän suojeli lapsesta asti äitiä kaikilla mahdollisilla tavoilla – ei edes jättänyt tätä koskaan yksin. Sisareni syytti itseään vanhempien erosta ja vihasi kaikkia mahdollisia tulevia nais- ja miesystäviä. Vielä aikuisenakin hän on kärsinyt lapsuudenaikaisten tapahtumien takia masennuksesta. Perusturvallisuuden puuttuminen aiheuttaa syvät haavat.

Noiden aikojen jälkeen on toki kulunut paljon aikaa. Sekä äitini että isäni ovat avioituneet uudelleen. Toinenkin sisareni on jo iso tyttö. Toisinaan mietin, mitä hänestä oikeasti isona tulee. Toivon ja rukoilen, ettei katkeraa. Ja toivon ja rukoilen, että hänestä tulee tasapainoinen ihminen. Enempää en voi tehdä.

Vuosi toisensa jälkeen täällä on riidelty. Minun ja vanhemman pikkusiskoni on vaikea kestää sitä. Kumpikin meistä kavahtaa jokaista ilkeää sanaa ja jokaista katkeraa murahdusta. Kumpikaan meistä ei ole koskaan ollut hyvä riitelemään. Kummankin on vaikea tulla tänne. Kumpikin rakastaa isää ja siskoa niin paljon, että tulee kerta toisensa jälkeen, vaikka on monta päivää ennen vierailua ja sen jälkeen ihan hajalla.

Isäni on alkoholisti. Kerran ja aina, tiedättehän. Samoin on hänen vaimonsa. Vaimo kokee, että minä ja sisareni tulemme hänen ja isämme väliin. Kumpikin meistä on vuorotellen epäsuosiossa. Siihen liittyy paljon kipeitä asioita. Yleensä toisena päivänä tänne saapumiseni jälkeen itken katkerasti. Niin myös tällä kertaa, sitä vain ei kenenkään tarvitse tietää. Paitsi niiden ystäväparkojen, jotka vastaanottavat ahdistuneet viestini ja yölliset puheluni. Kiitos rakkaat.

Tällä vierailulla isäni otti yhden liikaa ja tilitti minulle suhdetta vaimoonsa. Lähtöhaluaan ja sen mahdottomuutta – pikkusiskoa ei voi jättää, hän tarvitsee turvallisen aikuisen, jota isäni kaikesta huolimatta on. Isä kertoi elämänsä kipeistä asioista. Se on melko harvinaista ja pyysin häntä jatkamaan, vaikken olisikaan halunnut kuulla enempää. Kehotin isää kertomaan, ennen kuin lakkaa jaksamasta. Vaikka tuskin hän lakkaa. Keskustelun lopussa isä kysyi, onko minulla miestä. Mitä sellaisella tekisin? En tiedä, vastasi isä. Kerroin olevani niin hankala, ettei mistään tule mitään ja lupasin ilmoittaa, jos jotain joskus tapahtuu.

Pikkuisen isoäidin (so. isäni vaimon äidin) kanssa on tullut muutamaan otteeseen keskusteltua siitä, pitäisikö soittaa lastensuojeluun. Hän olisi halunnut, muttei voinut. Sanoi minulle, että soita. En minäkään kyennyt. Jopa isä kehotti tekemään niin. Vaan mitäpä siitä olisi seurannut? Ehkä yhteydenotto viranomaisilta ja suuri kotisota. Viikonlopun aikana pohdin taas hetkisen samaa.

Tapasin myös koko joukon sukulaisia. Leikin tulevaisuuden toivojen kanssa. Ja surin vanhimpien kohtaloa. Isoisoäitini odottaa kuolemaa. Äidin isä ja isän äiti ovat höpertyneet ja puolisot yrittävät pitää heistä huolta säilyttäen oman mielenterveytensä ja elämänilonsa. Toivon heidän onnistuvan. Kummisetäni syöpä on melkein nujerrettu. Kaikkialla odotetaan.

Elämä on niin kummallista.

Olen pyöritellyt päässäni myös aborttia. 00P kertoi omasta kokemuksestaan vasta hetkeä ennen kuin kirjoitti siitä tänne. Keskustelimme syksyllä abortista ja sen oikeutuksesta. 00P kysyi minulta ja XY8:lta, mitä mieltä olemme asiasta. Minä annoin sen kummemmin ajattelematta melko jyrkän kantani: raiskaus-, sairaus- ja alaikäistapauksissa aikaisessa vaiheessa mahdollista, muttei välttämättä hyväksi. XY8 sanoi olevansa samoilla linjoilla. 00P ei kertonut. Ei sanonut mitään.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta abortista. Nuorena tyttönä neitsyyteni menetettyäni jouduin turvautumaan jälkiehkäisyyn – tottahan kondomi oli puhjennut. Sekin oli järkyttävää. Ja kyllä, minä tiedän, ettei raskaus ollut edes alkanut.

Eräs nuoruudenystäväni on käynyt läpi kolme tai neljä aborttia. Hän ei koskaan puhunut asiasta sen enempää, vaikutti vain helpottuneelta kerta toisensa jälkeen. Nykyisin hän on kolmivuotiaan tytön äiti. Ihmettelen, miten se on mahdollista. Kenellä on oikeus olla äiti? Vastuuttomalla, alkoholistilla, sairaalla, narkomaanilla, kaikilla?

Vapaaehtoistyössä tapasin ihmisen, joka rakastui kerran päivässä. Eräällä sairaalajaksolla hänet steriloitiin. Hän ei ymmärtänyt toimenpidettä eikä sen seurauksia. Hän ei tiennyt, miksi se tehtiin. Hän ei tiennyt, kuka asiasta oli päättänyt. Ilmeisesti häneltä puuttuu oikeus.

En tiennyt, mitä sanoa tai ajatella. En tiedä vieläkään.

Pelkkää kuvitelmaa

Tänään on joulu. Tämä joulu on tuntunut erilaiselta ja haluaisin kovasti tietää, mistä moinen johtuu. Perheeni on ympäriinsä, enkä ehtinyt kovinkaan paljon virittäytyä joulun tunnelmaan. Voihan se olla sekin. Tai sitten se johtuu siitä, että olen yksin. Vaan enkös ole ollut ennenkin. Mitenkäs se viime jouluna menikään? Tuntuiko musta kenties ihan samalta? Luulen, että tuntui. Nyt on vaan muutama muu ajatus siihen päälle.

Yksinäisyys, käsitellään nyt vaikka sitä ensin. Syksyn aikana on tullut keskusteltua yksinäisyydestä kerta jos toinenkin. XY8 totesi, että ihminen on aina pohjimmiltaan yksin. Niinhän se menee... Sen tajuaminen ja toisaalta tajuamisesta syntyneen tunteen lieveneminen kuuluvat aikuistumiseen, olettaisin. Se lieveneminenhän tapahtuu, kun huomaa, että maailma on täynnä ystäviä ja sukulaisia, jotka kuitenkin välittävät. Mä olen vaan niin hirvittävän kärsimätön, ääk.

Olin muistaakseni aika nuori, kun totesin, että olen maailmassa melkolailla yksin. Jossain vaiheessa tajusin senkin, että elämäni on ollut välillä vähän turvatonta. Muttei siinä pidä rypeä, mähän päätin sen joskus... Tai olen päättänyt montakin kertaa. Joistain asioista eroon pääseminen vaan kestää aikansa. Ex-miehen kanssa en ollut yksin. Se oli outoa aikaa. Tuossa päivänä ennen joulua sovin kyseisen ihmisen kanssa, että mennään juomaan kahvia. Se vasta outoa on - ei olla tavattu yli kahteen vuoteen ollenkaan. Ei edes vahingossa. Oudon lisäksi mahdollinen tapaaminen on varsin mukavaa!

Aamulla joulukirkossa tapahtui kummia. Yksinäinen mies sai sairaskohtauksen. Kirkkokansa istui ja katsoi. Mitä sille voi tehdä, kun muutama osaava ihminen on jo apuna. Mietiskelin hetkisen kuoleman mahdollisuutta. Mikäs olisikaan mukavampi paikka kuolla, kuin joulukirkko. No, oma sänky ehkä.

Päivän aikana luin lahjaksi saamani kirjan. Siinä oli avioero, kummitteleva abortti, keskenmenoja, pakomatka, seksuaalisia kokeiluja, ystävyys, perhe ja onnellinen loppu. Ja tapahtumat sijoittuivat yhden kuukauden ajalle (joskin osa oli muistoja). Melkoista meininkiä. Se vain sai miettimään omaa menneisyyttä ja koettuja asioita. Ihmettelin, miksei minun onnellinen loppuni tule jo...

Minulla oli aiheesta paljonkin sanottavaa ja muka-isojakin ajatuksia. Jutustelin kuitenkin 00P:n kanssa elämästä ja totesin, että ongelmia ei ole. Vain pelkkää kuvitelmaa.

Jouluksi kotiin

Eilen matkustin kotiin. Siihen meni koko päivä. Päivä oli perin stressaava jännittävä - edellisestä illasta puhumattakaan. Minua kosittiinkin, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Se oli hassua ja hauskaa. Kuten 00P jo ystävällisesti ilmoittikin, olin humalassa ja minut tiputettiin uima-altaaseen. Selvisin siitä kunnialla, en vilustunut.

Aamulla herätessäni oli tyhjä olo: 00P on mennyt. Poistunut, kokonaan hävinnyt. Minusta tuntui, että aamulla olisi pitänyt heittää uudet hyvästit. Koko päivä oli yhtä mössöä, kaikki tuntui epätodelliselta. Varmaan se oli sitä väsymystä. Soitin aamulla kaikille ystävilleni, että muistaisivat tulla paikalle hakemaan todistuksiaan. Suurin osa tulikin. Tapasin aamusella XY8:n, joka kyseli minulta, miksi olen niin stressaantunut. Enkä edes ollut. Vielä. Ehkä hän itse oli yhä niin humalassa...

Matkasin ystävieni kanssa. Siitä tuli stressiä. Särkeviä hartioita. Olin saanut hartiani täyteen mustelmia edellisen illan juhlissa. Sen kai siitä saa, jos ei osaa uida uima-altaassa kunnolla, vaan pitää tehdä kaikkia temppuja.

Pohdiskelin yksinäisen loppumatkan aikana asioita. Ihmettelin tekemisiäni. Stressasin sitä, miksi mitäkin teen. Miksi ja miksi. Mitä väliä sellaisilla asioilla on. Pyh. Alkoholi on pahasta.

Kaipasin mielettömästi keskustelua. Kaipasin 00P:a ja XY8:a. Ihmettelin, miten selviän seuraavasta kuukaudesta ilman niin läheiseksi käyneitä ihmisiä. Ilman... Ääh, eilen oli se yksi päivä viidestä, jolloin pidin liikaa XY8:sta. Hän ei ehkä tiennyt sitä.

Loppuaikoina kaukaisessa paikassa kaipasin unta ja hetken yksinäisyyttä. Nyt olen sen saanut ja kaipaan ystäviäni. Miksiköhän kaipaus tulee aina niin pian...

Iloinen asia on kuitenkin se, että voi viettää aikaa perheen ja vanhojen ystävien kanssa. Jälkimmäisten kanssa tosin vasta joulun jälkeen. Soitin eilen V12:lle kahden kuukauden ja kahden viikon jälkeen. Hän kuulosti iloisesti yllättyneeltä. Kertoi lukeneensa täältä kauniita asioita itsestään. Oli hirmuisen kivaa jutella sen pojan kanssa pitkästä aikaa vähän pidempään ja normaalimmin. Osaakin sitten olla hyvä tyyppi!

Kerroin äidilleni uusista ystävistäni ja heidän seikkailuistaan. Näytin valokuvia. Ja kaipasin.

Oikeasti viimeinen ilta

Odotan innolla tätä iltaa, väsymyksen loppumista ja rauhoittumisen ajan alkua. Olin juuri lukaissut 00P:n kirjoituksen, kun mies jo paukkasikin paikalle. En ollut ehtinyt sulatella asiaa vielä yhtään ja niinpä sitten kysäisin, että mitenkäs, olit jutellut neiti X:lle, että oltiin saatu taas tappelu pystyyn. Mielestäni kun mitään aihetta sellaiselle ei ollut, ja neiti X puolestaan tokaisi minulle tänään päivällä, että olitte kuulemma jälleen ottaneet matsia.

Niin, pääsimme jälleen keskusteluun menneestä syksystä ja siitä kaikesta, mitä välillämme on tapahtunut. Kiintymyksestä, läheisyydestä, liiasta läheisyydestä, erkanemisesta, hylkäämisestä ja muusta tunteiden sekamelskasta, jota syksy on tuonut muassaan. 00P kysyi minulta (luulisin, että ensimmäistä kertaa), miltä minusta koko homma on tuntunut. Niinpä kuvailin tunteitani pitkänä luettelona: outo hippi; oho - onhan se muutakin; mukava tyyppi; luulen että meille tulee jotain; ai, näinkös tässä kävikin; hengataan enemmän yhdessä; kivaa läheisyyttä; näinkös tässä taas kävikin; ahdistus; onpa vaikeaa; hermostus; ahdistus; hermostus; onpas vaikeaa; valoa tunnelin päässä; ei, olin sittenkin väärässä; ahdistus; hermostus; onpas vaikeaa; no vihdoin on asiat selvillä; eipäs olekaan; hermostus; vaikeaa; no nyt on selvillä...

Kuten ehkä huomaatte, puolet ajasta olen kiertänyt onpasvaikeaakehää. Mistä kaikki johtuu, en tiedä. Olisi kuulemma helpottanut kummasti, jos olisin toisen "näinköstässäkävikin" jälkeen sanonut, ettei niin tule enää tapahtumaan. Hmh. Ja nyt sen sitten sanoo, tuo ystäväni 00P. Kaiken ahdistuksen jälkeen. Minä onneton kun luulin sanoneeni sen jo monta kertaa.

Niin, kävimme sitten tänä oikeasti viimeisenä iltana jälleen samat keskustelut. Alkaen siitä yhdestä marraskuisesta viikonlopusta, jonka jälkeen 00P on kokenut minun vältelleen itseään. Se kehä kierrettiin tänäänkin ainakin kolme kertaa. Viikonlopusta tähän päivään. Ja alusta. Ja alusta.

Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. 00P lupasi, että asia on nyt selvitetty, eikä siihen enää tarvitse palata. Ei ainakaan tähän sävyyn. Mahtavaa!

Tuleva välimatka tekee hyvää. Siitä olimme sentään samaa mieltä. Tulemme varmasti kokemaan monia hauskoja hetkiä yhdessä - kunhan ensin on vähän taukoa.

Huomasin muuten 00P:n liikutuksen kyyneleet eilen, mutten tehnyt elettäkään. Miksikö? En taaskaan tiedä. Vaikka olenkin tunneherkkä ihminen, en liikutu niin kovin helposti. Siihen on vaikea sanoa mitään. Eikä aina jaksa ajella tunteiden vuoristorataa. Hyvät ystävät teeskentelevät, että kaikki on ok, opetti eilinen saippuasarja. Filosofista, mutta niin epätotta. Tunnustin tänään ilkeyteni 00P:lle, eikä hän pitänyt sitä ilkeytenä. Varsin kilttiä.

Eihän kerrota 00P:lle, mutta siihen korttiin ja lahjaan liittyy monta monituista jujua. Miettiköön sitä... Se on liikuttava ihan vahingossa.

Aika poistua suurien tunteiden näyttämöltä viettämään iltaa ystävien ja kylän miesten kanssa.

Uuden ajan alku

Koska ajatukset ovat viime aikoina kiertäneet kehää ja jumittaneet, ajattelin, että olisi hyvä saada vähän uusia näkökulmia. Niinpä pyysin 00P:a jakamaan omia ajatuksiaan tähän blogiin. 00P vastasi kosintaani myöntävästi, joten tässä sitä nyt ollaan.

Kysyin myös XY8:n kirjoitushaluja. Hänkin vastasi myöntävästi, mutta saammepa nähdä, koska ihan todelliselle kirjoitusasteelle päästään. Ehkä ensi vuonna.

Muuten päivät ovat kuluneet väsymyksen sumussa. Ajatus ei ole tahtonut toimia, en ole ollenkaan jaksanut keskittyä ymmärtämiseen. Nukkuminen olisi viisasta. Pisteenä i:n päälle se kerran kuussa tapahtuva naisellinen sekoaminen: sattuu vietävästi, eikä ymmärrä omia ajatuskulkujaan sekä suuttuu kaikille ja kaikesta. Nämä asiat ja pari olutta ajoivat minut eilen mitä kilahtaneimpaan tilaan. Lukittauduin kämppääni ja kielsin lähestymisen. Raivosta kihisten ja itkien juttelin ensin 00P:n kanssa ja sitten onnettomasti itkeskellen XY8:n kanssa. Lopulta hymyilin vähän ja nukahdin.

Ystäväni ovat urheita.

Ja tapahtui niinä päivinä...

Huh, onpa ollut rankkaa aikaa Elleasella, vaan niin on ollut muillakin.

Nimittäin. Pian edellisen merkintäni jälkeen 00P oli löytänyt blogini. Se kun oli mainittu eräässä toisia blogeja mainostavassa tai arvioivassa blogissa... Havaitsin myöhemmin, että se oli mainittu useammassakin paikassa. No, oli miten oli, 00P:llä ei kestänyt kauaakaan keksiä, kenestä on kyse.

Niinpä tämä sitten soitti minulle ja kysyi, etten sattuisi pitämään blogia nimimerkillä Ellease. Kieltäminen oli mahdotonta, merkit ovat liian selkeät. Ihmiset tunnistavat oman elämänsä helposti ja nimimerkkini löytyy eräästä työpöydälläni lojuvasta teoksesta. Vastasin siis, että kyllä, minä se olen.

Viestimme tyhmästi tekstiviestien avulla asiasta samalla kun istuskelin kahvilla muutaman muun ihmisen kanssa. 00P sanoi, että taitaa olla aika nostaa pari kissaa pöydälle. Myönnyin siihen, mutta selitin, että se olisi hyvä tehdä vasta seuraavalla viikolla, sillä minun pitää nyt keskittyä.

Myöhemmin seisoin kadulla toisen kahvi-ihmisen kanssa ja 00P kulki ohi. Hän näytti kovin vihaiselta ja minä tietysti oletin sen johtuvan jostakin blogin sisällössä esiintyneestä. Oikeasti hän olikin ollut vihainen siitä, että uskoi minun valehdelleen siitä, että minun pitää keskittyä. Minulle puolestaan oli päivän selvää, että se suurempi opiskelutyö vaatii keskittymiseni maanantaihin asti. Onhan väistämätöntä, että kun aletaan selvittää kahta elämää, se vaatii tunnin/päivän/yön jos toisenkin.

Väärinkäsitys tuli selvitettyä, kun viikonlopun aikana olimme pakotetut istuskelemaan keskenämme tuntitolkulla. Se oli jopa mukavaa. Totesimme 00P:n kanssa, että on ehkä viisainta, ettemme kommunikoi kuin kasvokkain, sillä kaikki muu näyttää aiheuttavan käsittämättömiä ongelmia.

Eräällä ystävistäni on parhaillaan ongelmia elämänhallinnan kanssa. Lupasin auttaa häntä, mutta en tiedä, miten se on mahdollista. Toivon osaavani tehdä oikeat asiat.

Vapaus

XY8 on sanonut mulle monta kertaa, että mä ja 00P keskustellaan paljon, muttei koskaan sanota mitään. Mä väitin hänelle, että se ei ole totta, vaan että meidän keskustelut on ihan rehellisiä. Mulle selvisi tuossa eräänä päivänä, että XY8 on ollut oikeassa kaiken aikaa. Lähetin hänelle tekstiviestin, jossa kysyin, onko se ehkä joku äiti vai miksi sen pitää aina olla oikeassa.

Äidin oikeassa oleminen on muuten yksi vaikeimmista asioista maailmassa. Mulla kesti varmaan 18 vuotta ennen kuin saatoin hiljaa mielessäni myöntää, että voi olla, että äitikin on joskus oikeassa. Sen jälkeen meni vielä pari vuotta ennen kuin pystyin sanomaan sen ääneen. Huh.

No niin, mitä siis selvisi. Selvisi se, että 00P ei kertakaikkiaan uskalla kertoa mulle, miltä siitä milloinkin tuntuu, paitsi joskus kolmen viikon päästä. No senhän mä jo tiesinkin. Mutta sitten hän vielä sanoi, että pelkäävänsä mua, kuten kaikkia muitakin ihmisiä. No, sen sanomisen jälkeen oli syytäkin pelätä.

Näynpä tuossa tilittäneen V12:sta. Hassua. 00P kaiketi olettaa minun rakastavan sitä miestä, mutta niin ei ole. Viimeaikaisissa pohdinnoissa ja keskusteluissa ehdin tulla siihen tulokseen, että V12:n ja itseni välinen tilanne ei enää harmita eikä satuta mua. Se jos mikä on siistiä! Jutustelin V12:n kanssa eilen ja sain tietää hänen tavanneen jonkun tytön. Parasta asiassa on se, että olin vilpittömästi iloinen. Se kultainen mies todella ansaitsisi olla onnellinen ja jakaa elämänsä jonkun mukavan tytön kanssa.

Siinä lyhyessä ajassa, joka kuluu blogimerkintöjen välillä, ehtii virrata paljon elämää... Sitä tapaa ihmisiä ja ajattelee asioita. Löytää ja kadottaa. Mietin, onko tässä mitään järkeä. Harva näistä ajatuksista on kuitenkaan niin salainen, etteikö sitä jollekin voisi sanoa.

Ai niin, XY8 kysyi multa yhtenä päivänä, olenko ihastunut häneen. Vastasin olevani, mitäs sitä kieltämään. Sanoin myös, ettei siitä kannata olla huolissaan - se menee ohi. Se on vain ihmisen perusläheisyydenkaipuuta. Se ihastuminen on muutenkin outo juttu. Se pätee ehkä yhtenä päivänä viidestä. Sangen omituinen tilanne. Ehkä pelkkää kuvitelmaa, ehkä vain sitä, että kyseessä on niin loistava tyyppi.

Ohhoh, olin unohtaa otsikon lupaileman vapauden. Päätin elää elämääni vapaana menneisyydestä ja murheista. Kertakaikkisen fiksu päätös, vaikka itse sanonkin. Se vaatii ehkä hieman työtä, tuoreita mielipiteitä, joihin vastata sekä tilaa hengittää ja olla.

Pientä kehää

Välttelen tässä oikeiden asioiden tekemistä. Pitäisi kirjoittaa yksi suurempi työ opiskelua varten, mutta sen sijaan on paljon kivempaa antaa ajatusten kulkea pientä kehää. Murh.

Viime päivinä mulla on ollut ikävä V12:a. En ole nähnyt häntä moneen kuukauteen tai edes jutellut hänen kanssaan. Vaan minkäs sille teet. Ennen oli toisin. Ennen kuin tulin tänne, tapasimme (etenkin lopun aikoina) usein ja puhuimme puhelimessa vähintään päivittäin. Toisaalta se on hyvä ja jopa yksi niistä syistä, joiden takia tänne lähdin. Hmm. Silti se on vaikeaa.

Palataanpa taaksepäin. Oli aika, jolloin olin naimisissa. Erosin. Jäi tyhjyys ja yksinäisyys. Selvisin. Sain lisää haavoja. Uskalsin päästää yhden ihmisen lähelleni. Se oli V12. Tapasimme erään suomalaisen juhlan aikoihin. Kaikkihan tietävät, että silloin nautitaan alkoholia. No, niin olimme tehneet mekin. Kuka vähemmän, kuka enemmän. Mutkan kautta olimme tunteneet toisemme noin vuoden, tavaten aina sillointällöin. Sillä kertaa kuitenkin tutustuimme paremmin. Jostain syystä jaoimme pelkomme ja koko elämämme sillä samalla istumalla. Keskustelimme koko yön. Keskustelun tulos oli: Emme koskaan voi olla yhdessä, elämämme ovat erilaiset.

No eihän se siinä vaiheessa mitään tarkoittanut. Tapailimme lisää, pidimme toisistamme enemmän. Ja usein päädyimme keskustelussamme siihen tulokseen, ettemme voi olla yhdessä. Joka kerta se sattui ja joka kerta oli vaikeaakin vaikeampi ymmärtää, miksi niin käy. Kesä tuli, kesä meni. Pidimme hieman välimatkaa. Kesän lopulla kuitenkin vietimme paljon aikaa yhdessä. Kaikki oli tavallista ja onnellista. Sillointällöin päädyimme edelleen siihen tulokseen, ettemme voi olla yhdessä. Sattui ja oli vaikea ymmärtää.

Puhuimme lähdöstäni ja mahdollisesta paluustani. On hyvä, että lähden. On parempi niin. Ehkä se ajan myötä helpottaa. Itse asiassa luulen, että se on varsin totta. Vaan silti on aikoja, jolloin haluaisin viettää aikaa juuri V12:n kanssa tehden ei-mitään ja eläen tavallista elämää. Ja silti samalla tiedän, ettei se ole mahdollista.

00P oli ahdistumisen päivänään - sinä, jona hän lähetti kahvilasta viestin tulemattomuudestamme - humalapäissään päätynyt siihen tulokseen, että taitaa olla rakastunut minuun. No mikäpä siinä, siinä ei sinänsä ole mitään uutta. Vaan tiedossa on sekin, ettei meille(kään) tule koskaan kehittymään parisuhdetta. Hän oli avautunut kämppikselleni 74H:lle asioista. 74H oli viisaana tyttönä sanonut, ettei minuun kannata sekaantua, siinä rikkoo vain itsensä. Perusteita olivat monenlaiset asiat: Ellease on sitoutumiskyvytön/-kammoinen, katso vaikka hänen ja V12:n juttua. Ellease on katsellut XY8:a.

Voi olla, että olen sitoutumiskyvytön. Se johtuu siitä, että aion sitoutua tässä elämässä enää kerran. Sanottakoon vielä, että sitoutumishaluni on jo suuri. Pitäisi vain olla oikea ihminen. Kyllä mä pidän ihmisistä, välitän heistä ja jopa rakastan heitä. Mutta että kestävä parisuhde? Ei, elämät ovat liian erilaisia. Minä tarvitsen jonkun, joka uskoo.

Huolien siirtämisestä

Ystäväni sanoi äsken, että näytän kovin väsyneeltä nykyään. Katsoi kesäistä valokuvaa minusta ja oli vakaasti sitä mieltä, ettei tunnistaisi minua sen perusteella. Emme siis tunteneet toisiamme vielä silloin, mutta nyt meistä on suhteellisen lyhyessä (muutaman kuukauden) ajassa tullut hyvätkin ystävät. Vai mitä se on?

Mä olen niin kauhean väsynyt välillä. Ihan fyysisestikin, se johtuu puhtaasti siitä, etten ole nukkunut. On outoa olla nukkumatta, mä olen koko ikäni mennyt nukkumaan yhdeltätoista viimeistään. Paitsi kesäisin - kesät voi valvoa mukavien ja rakkaiden ihmisten kanssa, vaikka aamuisin pitäisikin vääntäytyä töihin.

Tänä syksynä kaikki on ollut erilaista. Olen lähtenyt pakoon, vaikken oikein tiedä mitä. Ehkä aikuisuutta, sitä lopullista vastuun ottamista. Ehkä menneisyyttä, ehkä nykyisyyttä. Ehkä jopa tulevaisuutta. Mistä sitä tietää...? Toisaalta olen kaivannut pakoa. Koko elämäni mä olen muutaman vuoden välein vaihtanut paikkaa ja ihmisiä. En tiedä miksi. On aina tuntunut siltä, että on aika lähteä. Nyt ei välttämättä tuntunut, mutta läksin silti. Seikkailua.

Uusiin ihmisiin tutustuminen ja uusi ympäristö ovat vieneet voimia. Paljon. Kuitenkin on muitakin syitä voimien menettämiseen.

Ensimmäisenä lienee se, etteivät voimani ole koskaan täysin palautuneetkaan. No, siitähän selviää ajan kanssa, eikä siitä pidä sen enempää murehtia. Toinen syy on se, että yritän kantaa muidenkin murheita aina välillä. Älyttömän hölmöä. Kuka sellaista haluaisi tehdä!? Okei, ystävät varmaan yrittävät tai ainakin jollain tavalla auttavat toisiaan murheiden keskellä. Minä vain olen sen verran hölmö, että annan sysätä kaikki murheet itselleni - otan ne vastaan iloiten, vaikka voimat olisivat jo vähissä.

Eilen oli hirveä päivä.

Ystävä, jonka jo mainitsin, oli erittäin huonossa kunnossa. Masentunut kuin mikä. Ymmärrän sen, tiedän, että ikävät asiat sattuvat usein päällekkäin tai peräkkäin ja tiedän, miltä tuntuu kun voimat loppuvat ja elämä pelottaa. Tämä ystävä, olkoon hänen nimensä tästä lähin 00P, on syksyn mittaan kertonut minulle huoliaan kymmenen vuoden ajalta. Eilen sain tietää viimeisimmät ja suurimmat huolet ja pelon aiheet. Lisäksi 00P oli erittäin vihainen minulle ja yhdelle toiselle ystävälleni, jota tästedes kutsuttakoon XY8:ksi. Minä ja XY8 kun olimme edellisenä iltana jättäneet menemättä kahvilaan, johon olimme sanoneet ehkä menevämme. 00P puolestaan on hieman huono ilmaisemaan tunteitaan ja tarpeitaan suoraan, joten hänen äärimmäinen avunhuutonsa oli tekstiviestimuodossa seuraavanlainen: Ette sitten taida tulla. No ei, ei tultu. Olemme pahoillamme. Oli paljon tehtävää.

No, sitä tuskaa ja vihaa oli vaikeaa kestää. Vein 00P:n kotiin ja menin XY8:n luokse. Hän sanoi ovea avatessaan, että sinähän olet ihan hajalla. Niin olen, vastasin. Sitä on siirretty huolia vai? On. Minuun sattuu.

On niin käsittämättömän hienoa, että on olemassa ystävä, joka ymmärtää, mistä on kyse, vaikkei sitä sen enempää selittäisikään. Ihminen, joka ymmärtää elämää ja näkee asioita samalla tavalla kuin minä. Joka välittää toisista ihmisistä - minustakin.

Ikävää on vain se, etteivät ihmiset usko meidän olevan vain ystäviä. Mitäs se nyt kenellekään kuuluu. Lisäksi 00P on ihastunut minuun ja siksi niin hän oli niin vihastunut kahvilaan tulemattomuudestammekin. Eipä voi hänelle mainita XY8:n nimeäkään (saatikka tämän sanomisia) ilman, että hän hieman hermostuu. Viimein hän keksi itsekin, mistä se johtuu - syynähän taitaa olla mustasukkaisuus. Yllättävää. Wau. Olen iloinen, etten kertonut syytä hänelle, ennen kuin hän itse ehti pohtia asiaa.

Niin kovin toivon, että kaikki järjestyy parhain päin. Ja uskonkin siihen. Mutta koska?

Kunpa osaisin ajatella jotain järkevää tästäkin asiasta. Kunpa. Ehkä huomenna, unen jälkeen.

Miksi, oi miksi?

Joskus elämä tuntuu mutkikkaalta. Nykyisin useammin kuin ennen. Sitä vyyhteä on kiva selvitellä jonkun kanssa - edes itsensä. Useimmiten selvittelen pääni puhumalla jonkun kanssa tai ehkä kirjoittamalla jollekin. Siis ihan sen ihmisen kanssa, jota asia koskee tai jonka oletan ymmärtävän kyseisen jutun. Toisinaan taas jokin ajatus on jo itselle niin pelottava, ettei sitä voi jakaa. Paitsi anonyymisti...?

Tämä olkoon siis salaisten ajatusten aika ja paikka.

Valitettavasti en ole tänään ajatellut mitään...