Lapsia ja vanhempia

Olen jälleen ollut tiukassa paikassa – tällä kertaa isäni luona. Se vaan on niin vaikeaa.

Muistan jo alle kouluikäisenä kurkistelleeni verhon raosta, kun naapuri toi humalaista isää kotiin hänen sammuttuaan hankeen. Minä siis tiesin. Sitä seurasi äidin paha olo, itku ja hampaiden kiristys. Niin ollen minua ei yllättänyt se kerta, kun minua kiellettiin lähtemästä viikonloppuna mihinkään. Tiesin eroilmoituksen olevan edessä. Tiedostani huolimatta itkin pahaa oloani ilmoituksen kuultuani. Ja tietoni takia tiesin senkin, että niin on parempi. Eivät he olisi jaksaneet yhdessä, enkä varmaan minäkään olisi jaksanut sitä.

Minulla on muutaman vuoden nuorempi pikkusisko, joka ei tiennyt mitään. Hän suojeli lapsesta asti äitiä kaikilla mahdollisilla tavoilla – ei edes jättänyt tätä koskaan yksin. Sisareni syytti itseään vanhempien erosta ja vihasi kaikkia mahdollisia tulevia nais- ja miesystäviä. Vielä aikuisenakin hän on kärsinyt lapsuudenaikaisten tapahtumien takia masennuksesta. Perusturvallisuuden puuttuminen aiheuttaa syvät haavat.

Noiden aikojen jälkeen on toki kulunut paljon aikaa. Sekä äitini että isäni ovat avioituneet uudelleen. Toinenkin sisareni on jo iso tyttö. Toisinaan mietin, mitä hänestä oikeasti isona tulee. Toivon ja rukoilen, ettei katkeraa. Ja toivon ja rukoilen, että hänestä tulee tasapainoinen ihminen. Enempää en voi tehdä.

Vuosi toisensa jälkeen täällä on riidelty. Minun ja vanhemman pikkusiskoni on vaikea kestää sitä. Kumpikin meistä kavahtaa jokaista ilkeää sanaa ja jokaista katkeraa murahdusta. Kumpikaan meistä ei ole koskaan ollut hyvä riitelemään. Kummankin on vaikea tulla tänne. Kumpikin rakastaa isää ja siskoa niin paljon, että tulee kerta toisensa jälkeen, vaikka on monta päivää ennen vierailua ja sen jälkeen ihan hajalla.

Isäni on alkoholisti. Kerran ja aina, tiedättehän. Samoin on hänen vaimonsa. Vaimo kokee, että minä ja sisareni tulemme hänen ja isämme väliin. Kumpikin meistä on vuorotellen epäsuosiossa. Siihen liittyy paljon kipeitä asioita. Yleensä toisena päivänä tänne saapumiseni jälkeen itken katkerasti. Niin myös tällä kertaa, sitä vain ei kenenkään tarvitse tietää. Paitsi niiden ystäväparkojen, jotka vastaanottavat ahdistuneet viestini ja yölliset puheluni. Kiitos rakkaat.

Tällä vierailulla isäni otti yhden liikaa ja tilitti minulle suhdetta vaimoonsa. Lähtöhaluaan ja sen mahdottomuutta – pikkusiskoa ei voi jättää, hän tarvitsee turvallisen aikuisen, jota isäni kaikesta huolimatta on. Isä kertoi elämänsä kipeistä asioista. Se on melko harvinaista ja pyysin häntä jatkamaan, vaikken olisikaan halunnut kuulla enempää. Kehotin isää kertomaan, ennen kuin lakkaa jaksamasta. Vaikka tuskin hän lakkaa. Keskustelun lopussa isä kysyi, onko minulla miestä. Mitä sellaisella tekisin? En tiedä, vastasi isä. Kerroin olevani niin hankala, ettei mistään tule mitään ja lupasin ilmoittaa, jos jotain joskus tapahtuu.

Pikkuisen isoäidin (so. isäni vaimon äidin) kanssa on tullut muutamaan otteeseen keskusteltua siitä, pitäisikö soittaa lastensuojeluun. Hän olisi halunnut, muttei voinut. Sanoi minulle, että soita. En minäkään kyennyt. Jopa isä kehotti tekemään niin. Vaan mitäpä siitä olisi seurannut? Ehkä yhteydenotto viranomaisilta ja suuri kotisota. Viikonlopun aikana pohdin taas hetkisen samaa.

Tapasin myös koko joukon sukulaisia. Leikin tulevaisuuden toivojen kanssa. Ja surin vanhimpien kohtaloa. Isoisoäitini odottaa kuolemaa. Äidin isä ja isän äiti ovat höpertyneet ja puolisot yrittävät pitää heistä huolta säilyttäen oman mielenterveytensä ja elämänilonsa. Toivon heidän onnistuvan. Kummisetäni syöpä on melkein nujerrettu. Kaikkialla odotetaan.

Elämä on niin kummallista.

Olen pyöritellyt päässäni myös aborttia. 00P kertoi omasta kokemuksestaan vasta hetkeä ennen kuin kirjoitti siitä tänne. Keskustelimme syksyllä abortista ja sen oikeutuksesta. 00P kysyi minulta ja XY8:lta, mitä mieltä olemme asiasta. Minä annoin sen kummemmin ajattelematta melko jyrkän kantani: raiskaus-, sairaus- ja alaikäistapauksissa aikaisessa vaiheessa mahdollista, muttei välttämättä hyväksi. XY8 sanoi olevansa samoilla linjoilla. 00P ei kertonut. Ei sanonut mitään.

Minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta abortista. Nuorena tyttönä neitsyyteni menetettyäni jouduin turvautumaan jälkiehkäisyyn – tottahan kondomi oli puhjennut. Sekin oli järkyttävää. Ja kyllä, minä tiedän, ettei raskaus ollut edes alkanut.

Eräs nuoruudenystäväni on käynyt läpi kolme tai neljä aborttia. Hän ei koskaan puhunut asiasta sen enempää, vaikutti vain helpottuneelta kerta toisensa jälkeen. Nykyisin hän on kolmivuotiaan tytön äiti. Ihmettelen, miten se on mahdollista. Kenellä on oikeus olla äiti? Vastuuttomalla, alkoholistilla, sairaalla, narkomaanilla, kaikilla?

Vapaaehtoistyössä tapasin ihmisen, joka rakastui kerran päivässä. Eräällä sairaalajaksolla hänet steriloitiin. Hän ei ymmärtänyt toimenpidettä eikä sen seurauksia. Hän ei tiennyt, miksi se tehtiin. Hän ei tiennyt, kuka asiasta oli päättänyt. Ilmeisesti häneltä puuttuu oikeus.

En tiennyt, mitä sanoa tai ajatella. En tiedä vieläkään.