Runotuokio

Miilunpolttaja istui nojatuolissa ja tuijotti Pertti Niemisen runokokoelmaa; oli tuijottanut itse asiassa jo melkoisen tovin. Sitten Peilikuva pelmahti paikalle.

-Mitäs, mitäs, onkos mies alkanut lukea syvällistä kaunokirjallisuutta, Peilikuva ilkkui ja sai Miilunpolttajan havahtumaan ajatuksistaan.
-En ole lukenut runoteoksia vuosiin ja ajattelin kokeilla, miltä runojen lukeminen taas tuntuu.
Peilikuva naurahti, sillä se tiesi, ettei Miilunpolttaja ollut koskaan päässyt yhtään runoteosta läpi. Se oli aloittanut Harry Martinssonin huikean tieteisvision Aniaran ainakin kolme kertaa, ylistänyt jokaisella kerralla teoksen kaunista kieltä ja jättänyt teoksen kesken pääsemättä edes puoliväliin. Spoon River –antologiaa Miilunpolttaja oli lukenut sieltä täältä, samoin Leinoa, Jylhää, Hellaakoskea, kiinalaista proosarunoutta ja jopa T.S. Eliotia (joka ei avautunut yhtään)

Miilunpolttajalla oli tarve vaikuttaa fiksummalta ja syvällisemmältä kuin oikeasti olikaan ja se tosiasia ei varmaan muuttuisi ennen kuin mies laskettaisiin maan poveen matojen mutusteltavaksi. Peilikuva hymähti ääneen, kun hän muisti, kuinka Miilunpolttaja oli viisi vuotta takaperin ostanut Kirjamessuilta Ursan ständiltä Ilmakehä ja sää –tietoteoksen. Kirja lepäsi vieläkin hyllyssä täysin lukemattomana. Tai melkein. Peilikuva oli selaillut sitä aina välillä. Puisevaa tavaraa.

Olisi väärin sanoa, etteikö Miilunpolttaja aika ajoin olisi oikeasti nauttinut lukemistaan runoista. Etenkin Eino Leino kosketti syvältä ja jotkut A. W. Yrjänän runoista iskivät lujaa. Mutta entäpä sitten tämänkertainen sankarimme, Pertti Nieminen. Niin tavallinen nimi kuin olla ja voi.

-No, veikö kissa kielesi, Peilikuva sanoi lopulta, kun huomasi Miilunpolttajan vajonneen taas aatokseen.
-Ei, ei, Miilunpolttaja vastasi hämillään. –Mietin vain tätä yhtä runoa…
-No, anna tulla.
-Tämä runo ei ole oikein hyvä ääneen luettuna. Tää on enemmänkin tällainen kirjallinen runo. Luettuna parempi, tiedäthän.
-En tiedä, lue nyt vaan, Peilikuva sanoi tuskastuneena ja pyöritteli silmiään. Ihme hienostelija.

Miilunpolttaja köhi hetken aikaa kurkkuaan ja aloitti:

Timanttisutra (Pertti Niemisen kokoelmasta Yö yöltä vaihtavat varjot suuntaa)

Uskomme uniin, uskomme kasvuun
ja nousuun; paheksumme Tuomasta,
joka ei uskonut.
Kuolemaan emme oikeastaan usko;
se tuntuu niin mahdottomalta
kaiken tämän ponnistelun jälkeen.
Järjetöntä olisi kuolla
juuri kun unelmat alkavat toteutua,
juuri kun

Peilikuva pohdiskeli runoa. Vaikkei se ollutkaan kauneinta, mitä hän oli kuullut (ei lähimainkaan), siinä oli ideaa. Hän odotti, miten Miilunpolttaja sen tulkitsisi.

-Muistatko, kun puhuimme kuolemasta jokin aika sitten? Peilikuva nyökkäsi. -Ehkä tässä on selitys sille, miksi olemme niin kaukana siitä. Me emme oikeastaan usko kuolemaan. Me kuvittelemme olevamme kuolemattomia varmaan siihen hetkeen asti, kunnes saamme ensimmäisen sydänkohtauksemme tai surusilmäinen tohtori-setä ilmoittaa, että meillä on kananmunan kokoinen aivokasvain. Me ehkä jopa halveksumme ihmisiä, jotka muistuttavat meitä kuolemasta. He tekevät särön elämäniloomme.

-Vahva tulkinta, Peilikuva sanoi mietteliäästi.
-No joo, ehkä vähän kärjistin, mutta ymmärsit varmaan perusidean.
-Ymmärsin, Peilikuva sanoi ja unohti asiaa pohdiskellessaan kokonaan, että hänen oli alun perin ollut tarkoitus vain piikitellä Miilunpolttajaa. –Mutta toisaalta onhan se aika älytöntä, että juuri kun on saavuttanut kaiken; on riittävästi rahaa ja rakkautta, aikaa, lapsenlapsia ja miellyttävä koti, niin sitten iskee jäykkäkouristus ja ketarat ojoon.

-Paitsi että juuri niinhän pitääkin käydä! Miilunpolttaja huudahti innokkaasti. –Unelmien tavoitteluhan on kaikki kaikessa. Kun ne toteutuvat, niin jäljellä on kovin vähän tehtävää. Se ei ole lainkaan järjetöntä. Elämä vain estää sen, ettei meille tule tylsää.
-Entä jos saavuttaa unelmansa kaksikymppisenä, Peilikuva kysyi –Mitä jos nousee pop-idoliksi, saa rahaa ja naisia... tai miehiä, mikä nyt ketäkin kiinnostaa. Valtaa tai muuta sellaista.
-Hah. Se on huonoa tuuria. Unelmien saavuttaminen nuorella iällä on ehkä pahinta, mitä voi kuvitella. Mieti, kuinka vaikeaa olisi keksiä uusia unelmia vanhojen tilalle. Jos ei pysty siihen, on lähellä kuolemaansa. Jos haluaa elämän jatkuvan, niin on pakko kehittää koko ajan uusia unelmia. Muuten tylsistyy. Ja ihminen ei voi elää vuosikymmeniä tylsyydessä. Tai jos voi, niin sitten hän on kyllä vain elävä kuollut.
-Niitä näkyy valtion laitoksissa aika lailla, Peilikuva heitti.
-Heh, joo, tosiaan.

Kaverukset istuivat hetken hiljaa. Sitten Peilikuva virnisti ja sanoi: -No, meillä ei ole ainakaan huolta kuolemasta vähään aikaan.
-Ai miten niin, Miilunpolttaja kysäisi.
-Aika monta unelmaa täyttämättä. -Sellaisia kriittisiä.
-Joo, niin on. Vielä on ponnistelua jäljellä.
-Vasta sen jälkeen iskee järjetön kuolema.
-Juuri kun kaikki on hyvin.
-Juuri kun.

Juuri kun.

Sanojen tanssitusta

Varjo täällä.

Vaikka varmaan tunnistitte minut jo appelsiini-merilevä –tupakan tuoksusta. Jos ette haistaneet mitään, ette käyttäneet luultavasti tarpeeksi mielikuvitusta. Katsokaahan, mielestäni mielikuvitus on avain kaikkeen. Jos ajatukset kyllästää sillä, voi kokea mitä tahansa. Pelkoja. Unelmia. Ihan kaikkea.

Tietysti sillä on myös varjopuolia… Varjopuolia, olipa kehno vitsi, tiedän, mutta Peilikuvan mielestä olen liian vakava ja minun pitäisi välillä keventää tarinoitani. Taidan kuitenkin jättää vitsit jatkossa hänen huolekseen.

Mutta. Mihin jäimmekään? Niin. Mielikuvitus. Olin sanomassa, että liiallinen mielikuvituksen käyttö voi eristää ihmisen todellisuudesta, vaikka kukapa todella tietää, mistä todellisuuden kudos on rakentunut. Käyttäkää siis fantasiamoottorianne harkiten – mutta säännöllisesti tietenkin. En oikeastaan ollut aikeissa puhua mielikuvituksesta sen enempää. Oikeastaan tupsahdin tämän kirjaimista koostuvan pianon ääreen vain selvittääkseni, millainen ääni kirjoittamisesta lähtee. Sanoillakin on äänensä, tiedättehän. Varmasti olette joskus tunteneet niiden soinnukkaan liikehdinnän antaessanne sormienne tanssia pitkin näppäimistön pintaa… Jazzia ja rockia. Kansantansseja ja metallia. Minusta tuntuu, että kirjoitan tällä hetkellä jotain rauhallista. Klassista musiikkia, ehkä.

Aistitteko sen? Tunnetteko sanojeni laulun? Jos ette, antakaa mielikuvituksen virrata. Tehkää hienosäätöjä, kunnes tunnette sen. No, ei se toki pakollista ole, mutta luulen, että teksti antaisi enemmän, jos tuntisitte sen äänen.

Ja taas puhuin mielikuvituksesta. Hämmentävää. Yritän pysyä nyt aiheessa, sillä tosiasiassa minulla ei ole sydämelläni kovin kummoisia mietteitä. Halusin sanoa, että minua oikeastaan ihmetyttää, miksi kirjoitan tänne. Tai miksi Miilunpolttaja tai Peilikuva kirjoittaa. Kävijöitä on vähän, eikä heistäkään kukaan sano mitään. Onko se ajatusten ja sanojen tuhlaamista? Miksi soittaa musiikkia, jos kukaan ei kuuntele? Miksi pohdiskella ääneen, jos edes kaiku ei vastaa?

Vastaan omaan kysymykseeni. Vielä tyhmempää kuin kirjoittaa tänne olisi jättää kirjoittamatta. Jättää ajattelematta. Sitä paitsi sanoilla musisointi on mitä rattoisinta ajanvietettä. Ja on olemassa mahdollisuus, että aina joskus joku löytää tänne, koskettaa kevyesti ajatustemme pintaa, hyräilee kertomusten melodioiden tahdissa ja lähtee täältä tuntien saaneensa jotakin. Samoista syistähän ihmiset kirjoittavat kirjoja ja sarjakuvia, tekevät elokuvia ja musiikkia ja harjoittelevat kuukausitolkulla teatteriesityksiä. No, on rahallakin tietysti merkitystä. Mutta uskotteko, että jos (viihde)taiteilijat tai kulttuuripersoonat eivät saisi työstään palkkaa, meillä ei olisi lainkaan stand up –komiikkaa, sirkustaidetta, beat boxereita, musiikkia tai taidetta? Minä en usko.

Ihminen haluaa aina koskettaa toisia niin ajatuksillaan kuin kehollaan. Voin tietysti olla väärässäkin, mutta ainakaan vielä en ole kohdannut ihmistä, joka ei haluaisi koskettaa toisia – edes ihan vähän. Eikä ajatuksilla tarvitse aina koskettaa muita. Joskus ajatukset ovat kuin avaruusluotaimia, jotka ihminen sinkoaa aurinkokuntien ja tähtijärjestelmien taakse tunnustellakseen maailmankaikkeuden pinnoitetta. Joskus ajatukset ovat vain viihdykettä. Toisinaan ne ovat vain vahinkolaukauksia. Mutta yllättävän usein ajatukset on suunnattu ihmiselle itselleen, että muistaisimme keitä olemme ja miltä näytämme.

Ajatuksilla valokuvaamme itsemme.
Ajatuksilla luomme itsellemme hahmon.