Sanojen tanssitusta

Varjo täällä.

Vaikka varmaan tunnistitte minut jo appelsiini-merilevä –tupakan tuoksusta. Jos ette haistaneet mitään, ette käyttäneet luultavasti tarpeeksi mielikuvitusta. Katsokaahan, mielestäni mielikuvitus on avain kaikkeen. Jos ajatukset kyllästää sillä, voi kokea mitä tahansa. Pelkoja. Unelmia. Ihan kaikkea.

Tietysti sillä on myös varjopuolia… Varjopuolia, olipa kehno vitsi, tiedän, mutta Peilikuvan mielestä olen liian vakava ja minun pitäisi välillä keventää tarinoitani. Taidan kuitenkin jättää vitsit jatkossa hänen huolekseen.

Mutta. Mihin jäimmekään? Niin. Mielikuvitus. Olin sanomassa, että liiallinen mielikuvituksen käyttö voi eristää ihmisen todellisuudesta, vaikka kukapa todella tietää, mistä todellisuuden kudos on rakentunut. Käyttäkää siis fantasiamoottorianne harkiten – mutta säännöllisesti tietenkin. En oikeastaan ollut aikeissa puhua mielikuvituksesta sen enempää. Oikeastaan tupsahdin tämän kirjaimista koostuvan pianon ääreen vain selvittääkseni, millainen ääni kirjoittamisesta lähtee. Sanoillakin on äänensä, tiedättehän. Varmasti olette joskus tunteneet niiden soinnukkaan liikehdinnän antaessanne sormienne tanssia pitkin näppäimistön pintaa… Jazzia ja rockia. Kansantansseja ja metallia. Minusta tuntuu, että kirjoitan tällä hetkellä jotain rauhallista. Klassista musiikkia, ehkä.

Aistitteko sen? Tunnetteko sanojeni laulun? Jos ette, antakaa mielikuvituksen virrata. Tehkää hienosäätöjä, kunnes tunnette sen. No, ei se toki pakollista ole, mutta luulen, että teksti antaisi enemmän, jos tuntisitte sen äänen.

Ja taas puhuin mielikuvituksesta. Hämmentävää. Yritän pysyä nyt aiheessa, sillä tosiasiassa minulla ei ole sydämelläni kovin kummoisia mietteitä. Halusin sanoa, että minua oikeastaan ihmetyttää, miksi kirjoitan tänne. Tai miksi Miilunpolttaja tai Peilikuva kirjoittaa. Kävijöitä on vähän, eikä heistäkään kukaan sano mitään. Onko se ajatusten ja sanojen tuhlaamista? Miksi soittaa musiikkia, jos kukaan ei kuuntele? Miksi pohdiskella ääneen, jos edes kaiku ei vastaa?

Vastaan omaan kysymykseeni. Vielä tyhmempää kuin kirjoittaa tänne olisi jättää kirjoittamatta. Jättää ajattelematta. Sitä paitsi sanoilla musisointi on mitä rattoisinta ajanvietettä. Ja on olemassa mahdollisuus, että aina joskus joku löytää tänne, koskettaa kevyesti ajatustemme pintaa, hyräilee kertomusten melodioiden tahdissa ja lähtee täältä tuntien saaneensa jotakin. Samoista syistähän ihmiset kirjoittavat kirjoja ja sarjakuvia, tekevät elokuvia ja musiikkia ja harjoittelevat kuukausitolkulla teatteriesityksiä. No, on rahallakin tietysti merkitystä. Mutta uskotteko, että jos (viihde)taiteilijat tai kulttuuripersoonat eivät saisi työstään palkkaa, meillä ei olisi lainkaan stand up –komiikkaa, sirkustaidetta, beat boxereita, musiikkia tai taidetta? Minä en usko.

Ihminen haluaa aina koskettaa toisia niin ajatuksillaan kuin kehollaan. Voin tietysti olla väärässäkin, mutta ainakaan vielä en ole kohdannut ihmistä, joka ei haluaisi koskettaa toisia – edes ihan vähän. Eikä ajatuksilla tarvitse aina koskettaa muita. Joskus ajatukset ovat kuin avaruusluotaimia, jotka ihminen sinkoaa aurinkokuntien ja tähtijärjestelmien taakse tunnustellakseen maailmankaikkeuden pinnoitetta. Joskus ajatukset ovat vain viihdykettä. Toisinaan ne ovat vain vahinkolaukauksia. Mutta yllättävän usein ajatukset on suunnattu ihmiselle itselleen, että muistaisimme keitä olemme ja miltä näytämme.

Ajatuksilla valokuvaamme itsemme.
Ajatuksilla luomme itsellemme hahmon.