Kuolemisen sietämätön olemus

Miilunpolttajan isän sukulainen kuoli. Tämä sai isän surulliseksi, mutta vaikka Miilunpolttaja kuinka yritti kokea suurta surua, hän ei kyennyt. "Kaikki ajallaan", hän mietti. Varmasti hautajaisissa hänkin vuodattaisi kyyneliä. Vaikka Miilunpolttaja oli pitänyt kyseisestä sukulaisesta, hän silti pikemmin iloitsi kuin suri kuollutta. Tämän tilanne oli pitkään ollut vaikea ja vaatinut lähiomaisilta paljon uhrauksia oman elämän suhteen. Miilunpolttaja uskoi, että surun väistyttyä heille aukeaisi uusia suuntia, joita kohti kulkea. Mutta se tapahtuisi vasta surun väistyttyä. Ja sitä, kuinka kauan suru kulkisi vierellä, oli aina mahdoton ennustaa etukäteen.

Enemmän kuin vainajaa itseään Miilunpolttaja mietti kuolemaa yleensä. Otimme sivistyneesti pari senttiä viskiä ja pohdiskelimme asiaa yhteistuumin. Hyvä niin, sillä minulla oli aiheesta paljon tulista sanottavaa.

-Kuoleminen on ritualisoitu, minä sanoin. -Siitä on tehty jotain elämää suurempaa.
-Et taida edes itse ymmärtää, mitä sanoit, Miilunpolttaja hymähti.
-Ei. Ymmärrän oikein hyvin. Ei se ollut mikään sanaleikki. Entisaikaan Kuolema - isolla k:lla - oli tuttu vieras. Ehkä sitä arasteltiin silloinkin, mutta ainakin se otettiin aina tervehtien vastaan.
-Öö... haluatko selventää? Miilunpolttaja sanoi.
-Nykyajan mussunussusukupolvi ei ymmärrä kuolemasta mitään. Kuusikymppisillä on vielä äidit ja isät hengissä. Parhaimmillaan ihmiset ehtivät nähdä lapsenlapsenlapsensa! minä keuhkosin ehkä vähän liiankin ärhäkkäästi.
-Ei kai siinä mitään väärää ole?
-No on! Tai siis, ei sinänsä, mutta ihmiset eivät opi tuntemaan kuolemaa. Siihen ei osata suhtautua. Sitä pelätään ja pidetään epäreiluna, jos syöpä vie 66-vuotiaan miehen tai naisen mennessään. Siis sehän on ihan normaalia!
-Se oli normaalia, Peilikuva hyvä, Miilunpolttaja sanoi. -Ajat muuttuvat. Kenties kuolemakin.
-Hah. Tuskin kuolema muuttuu mihinkään sen takia, että me satumme elämään vähän pidempään.

-Ja sitten on se kuoleman aiheuttama pysähtyminen, tuhahdin. -Ei se elämä mihinkään pysähdy. Muistatko sinä "pysähtyneesi" tai "katsoneesi asioita uudelta kantilta", kun mummo tai ukki kuoli.
Miilunpolttaja vetäisi henkeä: -No en varsinaisesti--
-Niin. Et varsinaisesti. Ei siinä mitään ihmeellistä tapahdu.
-No, hei. Tuo ei ole nyt reilua. Ihmiset kokevat asiat aina eri tavoin. Vaikka meille kokemukset eivät olleetkaan "pysähdyttäviä", kyllä se pani miettimään asioita.
-Mutta koitko sinä, että nyt sinun on aika elää paremmin ja otettava hetkestä kiinni ja muuta diibadaabaa.
-En, mutta--
-Niin, et--
-Älä koko ajan keskeytä. Olin sanomassa, että kyllä minä mietin muita asioita. Kun ukki kuoli, mitä kaikkea hänen elämässään oli tapahtunut ja kuinka maailma oli muuttunut hänen elinaikanaan. Mummosta mietin samanlaisia asioita; kuinka erilaisiin maailmoihin olimme syntyneet, mitä hän minulle merkitsi ja niin edespäin. Voisi sanoa, että kävin läpi heidän merkityksensä itselleni. Mietin, mitä he olivat opettaneet, minkälaisen jäljen he ovat jättäneet minuun. Ymmärrätkö? Heidän sanomisensa on tatuoitu jonnekin sieluni tai mieleni pintaan.
-No joo, tossa on järkeä, jouduin myöntämään. Mutta sitten sisälläni kuohahti uudelleen.

-Mutta tiedätkö mikä minua nyppii ihan erityisesti? jatkoin riehumistani.
-No?
-Kuolemastakin on tehty jokin pirun tuote. Aivan varmasti järjestetään läjäpäin "Kuinka kuolla oikein" - ja "Kuinka selviän tyttöystäväni serkun isän työkaverin kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä" -kursseja. Ottaa kupoliin niin perke---
Miilunpolttaja heilutti sormeaan toruvasti.
-No, ketuttaa aika paljon.
-Osa ihmisistä tarvitsee apua, Miilunpolttaja sanoi rauhallisesti.
-No niin näköjään. Puolet ihmisistä tuntuu käyvän terapiassa tätä nykyä. Miten ihmeessä vanhemmat selvisivät ennen terapian yleistymistä kätkytkuolemista ja ties minkä taudin tappamista lapsista? Entä ne lapset, jotka jäivät orvoiksi, kun äiti poltettiin noitana tai kivitettiin hengiltä aviopetoksesta syytettynä? Tai--
-Traumoja niistä varmaan jäi--
-Traumoja! No, koko elämähän on yhtä traumaa. Helvet---, aloitin jälleen, mutta Miilunpolttaja katsoi minua syyttävästi. Korjasin jälleen kielenkäyttöni - Aivan turhasta inistään nykyään. Okei, okei. Otan sanojani vähän takaisin. Aina se kuolema koskettaa, ja joskus syvältäkin, mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että hoito syvimpäänkin suruun on ihmisessä itsessään. Ja jos eivät omat voimat riitä, niin sitten sitä voi ammentaa läheisistä ihmisistä, ystävistä, perheenjäsenistä ...kele.
-Aika kovia näkemyksiä, Miilunpolttaja sanoi.
-Aika kova maailma, vastasin.

Olimme hetken aikaa hiljaa, kunnes Miilunpolttaja rikkoi hiljaisuuden. - Ehkä yltäkylläisyys on tehnyt meistä heikkoja... jotenkin henkisesti hauraita. Emme kestä enää mitään.
-Eikä siihen tarvittu kuin kaksi sodanjälkeistä sukupolvea, tiuskaisin. - Kai yltäkylläisyys on jotain hyvääkin tuonut?
Miilunpolttaja hymyili. -Pitempää ikää ainakin.
Virnistin takaisin. -Joo. Tiukka hinta siitä, että olemme menettäneet kosketuksen kuolemaan.

Mieleeni nousi kauhea ajatus. -Mieti, jos ne rupeaa raahaamaan kuolonkonsultteja jostain kehitysmaasta. Tänne raahataan kohta Afrikasta tai Väli-Amerikasta nälkiintyneitä ihmisiä, jotka ovat menettäneet perheensä sodassa ja jalkansa miinaan. SItten ne neuvovat meitä olemaan hätäilemättä kuoleman sattuessa. Se olisi irvokasta.
Miilunpolttaja irvisti. -Joo. Todella. Vaihdetaan puheenaihetta.

Ja niin vaihdoimmekin.