Miilunpolttaja avasi mielikuvituksensa sivulta karviaisenpunainen violetti. Hän luki ääneen, mitä sivulle oli kirjoitettu (se näytti sadulta):
”Olipa kerran mies, jolla oli kaksi sydäntä. Ensimmäinen oli kiillotettua pronssia. Se kumisi joka lyönnillä kumeasti ja juhlallisesti. Toinen sydän oli pehmeää ja tuoksuvaa lampaanvillaa, joka päästi lyödessään pehmeän äännähdyksen, joka muistutti nuuskivaa koiraa. Toinen sydämistä oli tarkoitettu miehen lähimmille ja rakkaimmille ihmisille ja toinen kaikille muille.
Eräänä päivänä mies tuli väsyneenä kotiin, ja istahti keittiön tuolille lepäämään…”
-Hei, hei hei, Peilikuva ärähti. –Kumpi sydän oli tarkoitettu läheisille ja kumpi muille?
-Ei sitä sanota tässä, Miilunpolttaja sanoi nostaessaan katseensa kirjasta.
-No, täytyyhän sen lukea siinä, Peilikuva intti.
-Eikä täydy. Tämä on minun mielikuvitukseni ja se toimii niin kuin toimii. Ole nyt hiljaa. Luen eteenpäin.
-Minä luulen, että se villa on niille muille, Peilikuva mutisi, mutta vaikeni sitten.
”Levätessään tuolilla mies tunsi itsensä väsyneeksi. Itse asiassa hän ei ollut koskaan ollut niin väsynyt. Hänen rintaansa sattui ja raastoi, ja hän arveli melkein kuolevansa. Kun hänen vaimonsa saapui töistä kotiin ja näki miehensä pitelevän rintaansa, tämä kutsui huolissaan ambulanssin paikalle. Mies kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan ja hänet laitettiin vuodeosastolle lepäämään.”
-Mikä satu tää muka on? Saduthan sijoittuu aina menneeseen aikaan.
-Hys, sanoi Miilunpolttaja ja luki yhä eteenpäin.
”Seuraavana päivänä lääkäri tutki miehen ja kysyi sitten tämän vointia. Mies kertoi, että pahin kipu li jo ohi. ’Se on ymmärrettävää’, sanoi lääkäri ja jatkoi: ’sillä toinen sydämenne on nyt kuollut. Kipunne johtuivat siitä, että sydämenne oli kuolemassa. Nyt jäljelle jäänyt sydän on ottanut molempien sydänten tehtävät hoitaakseen.’
’Niinkö’, mies sanoi. ’Olo onkin huomattavasti kevyempi.’
Lääkäri sanoi, että mies voisi poistua sairaalassa, mutta ei saisi kuntoilla viikkoon, jotta sydän ehtisi tottua rasitukseen. Ovella lääkäri ojensi miehelle pientä kangaskassia. Mies vilkaisi sisään ja näki kuolleen sydämensä.
’Kumpi se on?’ lääkäri kysyi voimatta peitellä uteliaisuuttaan.
’Onko sillä väliä?’ mies kysyi takaisin. Lääkärin miettiessä vielä mitä sanoisi seuraavaksi, mies jatkoi: ’Se on se, jota en enää tarvitse.’
Sen sanottuaan mies käveli ulos sairaalasta ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti.”
-MIKÄ SAAKUTIN SATU TUO OLI OLEVINAAN! Peilikuva riehui.
-Se oli katkelma mielikuvitusta, mitäpä muuta, Miilunpolttaja vastasi tyynenä ja siemaisi hieman terästettyä glögiään. Uuden vuoden parhaimpia puolia oli, että kaupat myivät glögivarastonsa halvalla pois. Miilunpolttajalla oli glögiä enemmän kuin uskalsi muille tunnustaa.
-Siinä ei ole päätä eikä häntää, Peilikuva puhisi.
-Eikö, Miilunpolttaja sanoi, -minun mielestäni siinä on paljonkin järkeä.
-Mitä muka? Kumpi sydän hajosi, villainen vai pronssinen? Oliko se sydän niitä läheisiä vai muita ihmisiä varten? Täysin idiootti tarina.
-Luulisi sinun ymmärtävän.
-No, kun en ymmärrä.
-Harmi, Miilunpolttaja sanoi ja otti jälleen uuden kulauksen glögistään. Hän tiesi, että se ärsytti Peilikuvaa.
-Pöh, Peilikuva sanoi ja kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Miilunpolttaja huokaisi ja sanoi:
-Voin antaa sinulle yhden tulkinnan, jos tahdot. Mutta se ei ole tietenkään ainoa.
-No, Peilikuva vastasi.
-Mihin mies tarvitsi kahta sydäntä? Miilunpolttaja kysyi.
-No, sadussahan sanottiin, että rakkaimpia ja muita varten.
-Ei, vaan mihin mies tarvitsi kahta sydäntä?
-Oletko sinä kuuro: läheisiään ja muita…
-Ei. Vastaus on: ei mihinkään. Tarinan lopussa miehellä on vain yksi sydän, ja hän elää silti elämänsä onnellisena loppuun asti.
-Eli?
-Toinen sydän oli alun alkaenkin täysin turha. Me emme tarvitse eri sydämiä eri ihmisiä varten.
-Niin mutta…
-Se tarkoittaisi, että kohtelisimme ihmisiä eriarvoisesti. Silkkiä sinulle, hiekkaa heille. Ehkä tarinan tarkoitus oli kertoa, että kaikki ansaitsevat saman kohtelun ja saman rakkauden riippumatta siitä, kuinka lähellä sinua he ovat.
-Olet sinäkin varsinainen Gandhi. Äiti Teresa, Peilikuva tuhahti. Miilunpolttaja kohautti olkapäitään. -Se on vain yksi tulkinta. On niitä muitakin.
-Mitä sitten?
-No… sydän, joka päästi nuuskivia ääniä voisi olla kuvata ihmisen uteliaisuutta. Juhlava pronssi voisi kuvata perinteissä pitäytymistä ja niin edelleen. Keksi itse.
-Olen edelleen sitä mieltä, että tuo tarinasi on typerä.
-No, sittenpähän olet, Miilunpolttaja sanoi ja meni keittiöön hakemaan lisää glögiä.
Peilikuva pyöritteli Miilunpolttajan mielikuvitusta käsissään ja selaili sitä lukeakseen tarinan uudestaan. Kumma kyllä, sivua, jonka numero oli karviaisenpunainen violetti, ei enää löytynyt. –Outo kapistus, hän mutisi itsekseen, sulki kirjan ja meni hänkin hakemaan glögiä.
Miilunpolttajan mielikuvitus surisi hetken aikaa hiljaa pöydällä. Jostain kuului pronssin ontto kumahdus ja ääni, aivan kuin koira olisi nuuhkinut.
