Miilunpolttaja liu´utti kättään kirjojen kansilla. Kuinka läheltä voi omat unelmansa löytääkään, hän ajatteli. Hän ihmetteli sitä, kuinka ne olivat yhtä aikaa lähellä ja piilossa. Harva osasi tulkita kirjojen kansia niin kuin hän itse.
Syy oli tietysti selvä. Ne olivat hänen kirjojaan, ja hän tiesi, miten niitä tuli tulkita. Miilunpolttaja ei tarkastellut niitä kuin satunnainen vierailija, joka alkaa välittömästi tutkia isännän kirjahyllyä tai dvd-kokoelmaa saadakseen selville jotain jännittävää - ja vaikka harva sitä suostuukaan itselleen myöntämään - noloa isännästään. Tosin digitalisaatio on vienyt siitäkin kaiken viehätyksen. Yhä harvemmalla oli enää dvd-hylly tai kunnon kirjakokoelma. Nykyaikana piti luultavasti nuuskia ihmisten Facebook-tilejä ja tutustua heidän Spotify-soittolistaansa, jotta pääsisi samaan. Miilunpolttaja huokaisi haikeana ja tajusi ajatustensa harhautuneen aivan väärille urille. Hän vetäisi sinisen, kovakantisen kirjan hyllystä.
Se oli Erkki Itkosen Suomen kielen oikeinkirjoitusopas. Miilunpolttaja hymähti. Se oli hänen ensimmäisiä opiskelukirjojaan. Se oli ollut pakollinen hankinta, mutta sen sijaan vieressä olevat Suomen kielen perussanakirja, Kielitoimiston sanakirja ja oikeinkirjoitusopas olivat omaehtoisia hankintoja. 2000-luvun alkua. Silloin kun hän vielä unelmoi päätyvänsä kustannustoimittajaksi ja joutuvani editoimaan kirjoja työkseni. -Tulihan sitä kokeiltua, Miilunpolttaja mutisi vahingossa ääneen ja katseli hieman alempaa hyllyä.
Oppaita siinäkin komeili, mutta ei oikeinkirjoitusta vaan kirjoitusta varten. Niiden sivut kellersivät hieman. Ne oli hankittu pääosin 1990-luvun lopussa ja vuosituhannen taitteessa... Miilunpolttajasta pääsi omituinen äännähdys. Minusta piti tulla uusi Stephen King. Tai Edgar Allan Poe. Tai Kafka. Niin. Kolmasosa nykynuorista unelmoi kuuluisuudesta, hän muisti lukeneensa jostain. Minäkin.
Ajatus herätti hänessä huvittuneisuutta. Jos tosi-tv-ilmiö olisi tullut muutamaa vuotta aiemmin, haaveet kuuluisuudesta olisivat varmaan hautautuneet välittömästi sen sijaan, että olivat sinnitelleet elossa monta vuotta yli niiden odotetun eliniän. Mikäköhän siinä oikein kiehtoi, hän tuumi. Varmaan se, että moni epävarma ja yksinäinen sielu erehtyi pitämään kuuluisuutta synonyyminä sille, että oli hyväksytty ja rakastettu. Huh.
Kirjahyllyn päältä pisti silmään kulunut hakku. Miilunpolttaja kurotti kättänsä ja hivutti vanhan geologivasaran käsiinsä. Sillä oli hakattu kiveä, niin että kipinät olivat sinkoilleet ja unelmoitu seikkailuista tutun stetsonhattuisen arkeologin tapaan. Lapsuuden kuvitteellisilla sankareilla oli joskus yllättäviä vaikutuksia vielä aikuisikään asti.
Seuraavaksi käteen tarttui keltakantinen kirja, jossa kultaiseen haarniskaan puettu kaunis punatukkainen tyttö kohotti käsiään. Ah… tuosta tytöstä oli unelmoitu paljon. Tosin hänen tilalleen oli aika ajoin vaihdettu joku yläasteen tytöistä ja sankarin paikalle... no niin, kukahan sankariksi olisi valittu, Miilunpolttaja hymyili leveästi.
Yksi asia Miilunpolttajaa kuitenkin huoletti. Hän ei nimittäin nähnyt kirjahyllyssään - eikä sen puoleen DVD:iden joukossa - yhtään uutta, voimansa tunnossa olevaa unelmaa. Nämä kaikki, niin kauniita, hupsuja tai ihania kuin ne olivatkin, olivat vuosien haalistamia ja lakastuneita, vaikka osa sinnittelikin elossa kuin sitkeät kaktukset, jotka uskoivat vielä jonain päivänä saavansa vettä. Ehkä ne saisivatkin, kuka sitä tietäisi.
Mutta minne uudet unelmat olivat menneet, hän mietti. Vai käykö niille niin kuin aivosoluille, että ne lakkaavat jossain vaiheessa uusiutumasta. Sitten hänen mieleensä juolahti epämiellyttävä ajatus. Ehkä hänen haaveensa olivatkin muuttaneet sosiaaliseen mediaan. -Voi ei, millä ihmeellä minä teidät siitä sekamelskasta oikein löydän, hän totesi apeana, kosketti vielä kerran kirjojen selkämyksiä ja meni keittämään teetä.
