Kevätaurinko kimmelsi sulavalla jäällä. Ilma oli mitä kaunein. Miilunpolttaja käyskenteli meren rantaa nauttien hienosta säästä. Hän pohdiskeli viimeaikaisia tapahtumia. Hän oli nähnyt 00P:n kaksi viikkoa takaperin. Tämä oli muuttanut nyt samaan kaupunkiin kuin Miilunpolttaja. Jälleennäkeminen oli ollut mieluinen, sillä aikaa viime kohtaamisesta oli kulunut jo lähes yhdeksän kuukautta. Siinä ajassahan olisi ehtinyt pyöräyttää vaikka lapsen, jos olisi pitänyt kiirettä. No, kumpikaan kaveruksista ei ollut. Pitänyt kiirettä, siis.
-Vaikea kuvitella, että nyt on maaliskuun puoliväli, Miilunpolttaja mutisi katsellessaan jäiden lähtöä ja muisteli, kuinka ala-asteella he olivat hiihtäneet meren jäällä aina huhtikuun alkuun asti. -Maailma muuttuu, Eskoseni, Miilunpolttaja sanoi itselleen. Olihan se todettava, että ilmastonmuutos oli tosiasia. Hän muisti vielä ala-asteelta, kuinka eräs maantiedon opettaja oli sanonut, että mitään ei voida vielä todistaa, että ilmastonmuutos on vain yksi selitys muiden joukossa lämpimille kesille ja otsonikadolle.
-Nykyään ei muusta puhutakaan, Miilunpolttaja hymähti. Niin ne ajat muuttuvat. Hän kääntyi katsomaan sorsaa, joka näykki jotain epämääräistä rantajään sulavedestä. Olisikohan levää, sankarimme pohti. Hän pisti kädet taskuun ja jäi tuijottamaan horisonttiin. Ajatukset pyörivät hänen päässään kuin Mandelbrotin kuvio - lumoavia ja selkeitä muotoja, joiden alkuperä oli hämärän peitossa.
Miilunpolttajan hyvän ystävän vuosia kestänyt parisuhde oli päättynyt juuri eroon. Se kummastutti häntä, sillä ero oli tullut täysin puun takaa. Jos puoli vuotta aikaisemmin Miilunpolttajaa olisi pyydettä arvioimaan kaveripiiristään yhtä paria, joka säilyy pitkään yhdessä, olisi hän osoittanut juuri tuota eronnutta paria. Toisin oli kuitenkin käynyt. Eron syyt olivat vielä epäselvät, mutta ystävä oli pyytänyt Miilunpolttajan käymään luonaan lähiaikoina. Tarkoitus oli saunoa, nauttia muutama olut ja syväluodata elämän tutkimattomia pohjamutia... Joka oli tietysti tuhoon tuomittu yritys, mutta joka tuottaisi siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - suurta nautintoa.
Kuukautta aikaisemmin myös Miilunpolttajan toinen kaveri - ja aikoinaan erittäin hyvä ystävä - oli eronnut vuosia kestäneen suhteen jälkeen. Sekin oli tullut täytenä yllätyksenä. Enkö minä tunne ihmisiä ympärilläni ollenkaan, Miilunpolttaja mietti. Viileä tuulenhenki kiisi hänen ohitseen ja totesi: -Toisten suhteisiin on mahdotonta nähdä. Kahden ihmisen väliset asiat tietävät vain he kaksi. Sitten tuuli olikin jo poissa.
Niinpä. Niin se kai oli. Mutta silti. Hän tuumiskeli omaa suhdettaan Suden kanssa. Miilunpolttajalla ei ollut mitään harhakuvitelmia oman parisuhteensa osalta (tai tietysti hänellä oli, mutta niiden havaitsemiseen tarvittaisiin ehkä ulkopuolisen tarkkailijan apua). Hänen lähtökohtansa oli se, että suhde voisi päättyä minä päivänä tahansa. Hän leikitteli usein ajatuksella, että jompikumpi jättäisi toisen. Hän oli aluksi miettinyt, miksi teki niin ja ollut vähän huolissaan. Sitten hän oli keksinyt vastauksen. Erilaisten kuvitelmien avulla hän testasi omia tunteitaan. Miettimältä miltä ero tuntuisi tai ei tuntuisi hän tarkisti, olivatko hänen tunteensa ennallaan. Olivat ne - ainakin vielä.
Ehkä jo huomenna hän sanoo, että on kyllästynyt minuun. Tai ehkä minä olen kuukauden kuluttua jo sitä mieltä, että me emme kuulu yhteen. Se oli tietysti epätodennäköistä, mutta kukapa sitä tietäisi? Voihan se olla, että he istuisivat saman ruokapöydän ääressä vielä 25 vuoden kuluttua. Sekin olisi varmasti ihan mukavaa. Niin tai näin, kaikki oli mahdollista, ja kaikki vaihtoehdot olivat yhtä hyviä, Miilunpolttaja mietti.
Hän uskoi, että ihminen teki aina lopulta oikean päätöksen, vaikka se tuntuisikin vaikealta tai jopa väärältä. Jos suhde päättyi eroon, se oli yhtä oikein kuin että se jatkuisi kuolemaan asti. Tietysti tämä päti vain tasapainoisiin ihmissuhteisiin. Suhteet, jotka perustuivat riippuvuuksiin tai pelkoihin tai mihin tahansa vääristymään, olivat asia erikseen.
Jotain märkää mätkähti hänen niskaansa. Hän tunsi sulaveden valuvan inhottavasti kaulahuivin ja paidan alta selkää pitkin alaspäin. Äh, hän älähti, kääntyi ympäri ja ehti juuri ja juuri kumartua ennen kuin uusi lumipallo olisi osunut häntä päähän. Peilikuvahan se siellä hykerteli tyytyväisenä. Se oli tehnyt valtavan kasan lumipalloja valmiiksi ja viskoi niitä nyt kovaa tahtia. Miilunpolttajakin pyöräytti nopeasti yhden pallon, mutta heitto lähti tietysti aivan liikaa ylöspäin suoraan yllä olevaan oksaan. Peilikuva nauroi makeasti ja oli aikeissa heittää uuden hyvin tähdätyn pallon, kun sen pilkka vaihtuikin tukahtuneeksi mutinaksi. Lumesta raskas oksa oli pudottanut sen päälle koko painolastinsa.
Miilunpolttaja hymyili ja heitti uuden lumipallon Peilikuvan vielä ravistellessa lunta niskastaan. Tällä kertaa pallo napsahti häntä suoraan vatsaan. -Epäreilua, se huusi.
-Niin on, vastasi Miilunpolttaja - niin todella. Sitten hän nauroi vahingoniloisesti ja unohti hetkeksi kaiken muun. Kyllä kunnon lumisota meni aina ilmastonmuutoksen ja parisuhteen rakenteiden pohtimisen edelle. Niin kuin elämä yleensäkin.
