Laiskoja mietteitä vihasta

Hän oli joutunut vihan kohteeksi. Ensi kertaa elämässään. Toki hän oli joskus joutunut koulussa kiusatuksi, mutta se oli ollut erilaista. Lasten inhoa erilaisuutta kohtaan. Ilkeyttä, joka ei lopultakaan ollut ehkä kohdistunut täysin häneen, vaan johonkin mitä hän oli edustanut. Mutta tämä oli intensiivistä, Miilunpolttaja mietti. Yhden ihmisen häneen kohdistamaa. Sellaista, joka sai toisinaan vatsan sekaisin ja sydämen sykkeen kohoamaan. Alkuun se oli pelottanut. Paljonkin. Nyt se lähinnä vain turhautti, tuntui epäreilulta.

Suuttumuksen hän olisi ymmärtänyt. Mutta viha. Se oli yllätys. Hän yritti muistaa, oliko teinivuosien jälkeen - tai edes niiden aikana - todella sanonut vihaavansa jotakuta ja myös tarkoittanut sitä. Ehkä. Kerran. Kaksi? Mutta ei niistäkään selvästi ollut jäänyt mitään kovin kummoista jälkeä, kun ne eivät aivonpohjalla enää hiertäneet.

Vaan entäpä jos minä olenkin ansainnut sen, hän pohti sitten, nojautui taaksepäin työtuolissaan ja pysähtyi ajatuksen äärelle. Ehkä minulta oli jäänyt huomaamatta jotakin. Ihmiset olivat usein sokeita omille virheilleen tai pahoille teoilleen, haluttomia hyväksymään tehneensä jotain väärin. Mutta kai väärät teot silti tunnistaisi intuitiivisesti? Haistoi jotenkin. Vaan hän ei kokenut tehneensä erityisen väärin. Tarkoittiko se itsepetoksessa elämistä? Hän huokaisi. Ei asia näin ratkeaisi. Jos hän kerta oli asialle sokea, tarvittaisiin joku toinen kertomaan, mitä häneltä jäi näkemättä. Sitten hänen mielensä liukui jo muualle.

Mitä ajattelivat ihmiset, jotka kuuluivat ihmisryhmään, jota suuri osa vihasi tai inhosi? Mitä he miettivät kohdatessaan halveksuvat katseet päivästä päivään? Tuliko heille alistunut olo? Ajattelivatko he: minä olen huonompi, ansaitsen tämän. Hyväksyivätkö he paineen alla oman kohtelunsa? Alkoivat syyttää itseään? Tai ehkä se meni aalloissa. Välillä he alistuivat ajatukselle huonommuudestaan, välillä suuttuivat ja nousivat mielessään kaikkien muiden yläpuolelle. Kuin vuorovesi. Kunnes tulisi joku, joka sanoisi, että ei sinussa ole mitään vikaa. Nouse ylös. Pyyhi pöly vaatteistasi. Pidä leukasi pystyssä ja taistele oikeuksiesi puolesta. Elokuvissa kävi usein niin. Kirjoissakin. Kai tosielämässäkin joskus. Miilunpolttaja sulki silmänsä, ajatukset ajelehtivat eteenpäin.

Kumpi on pahempaa, se että löytää syyn aina itsestään vai se, että löytää sen aina muista? Vai ovatko ne yhtä tuhoisia ajattelutapoja? Selvää oli kai vain se, että molemmat lähtökohdat olivat huonoja, kun monesti elämässä ei ollut syyllisiä oikeastan lainkaan. Oli väärinkäsityksiä, tyhmyyttä, virhearviointeja, tietämättömyyttä, laiskuutta ja mitä vielä. Sillä lailla ihmiskuntakin ehkälopulta tuhoaa itsensä (ei kai nyt sentään tuhoa kohti olla menossa, mutisi optimisti hänen sisällään). Ei vihanpitoon, vaan kyvyttömyyteen kommunikoida toistensa kanssa.

Erosikohan yleistä vihaa koko elämänsä ajan tunteneiden ihmisten suhde vihaan niistä, jotka joutuivat yksilöllisen, intensiivisen vihan kohteiksi. Olikohan sitä tutkittu? Ihmisten suhdetta kokemaansa vihaan ja sen muutokseen vuosien varrella. Entä neurologisilla tasolla. Mitä tapahtui vihan kohteen aivoissa. Kai sitä joku tutki. Pitäisi tarkistaa.

-Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu, Peilikuva kysyi. -Keittiö on täynnä raskaita pilvi... Ai. Mietit sitä. Taas, sanoi Peilikuva moittivasti. -Kannattaako?

-Mmh, Miilunpolttaja vastasi hajamielisesti ja pureksi kynää. - Ajattele, jos puhdas viha onkin tervehdyttävää. Että jos osaisimme vihata puhtaasti, niin ettei siihen sekoittuisi pettymystä, katkeruutta tai vaikka vallanhimoa...

-...niin se palaisi loputtoman kirkkaalla liekillä ilman epäpuhtauksia. 

-Joo, juuri niin, Miilunpolttaja säesti ja pyörähti tuolissaan. 

-Se ei vahingoittaisi ketään, vaan polttaisi kaiken mennessään. Hyvän. Huonon. Kaiken, Peilikuvan ääni alkoi saada mahtipontista kaikua. 

-Niin, Miilunpolttaja sanoi jo vähän epävarmemmin 

-Se olisi tunteiden vastine puhtaalle energiamuodolle. Kuin emotionaalinen kylmäfuusio, Peilikuva pauhasi tv-pastoria matkien ja virnisti.

-Olen tainnut puhua tuosta ennenkin, Miilunpolttaja mutisi.

-Jaa-a. Ainakin olet tahrinut pari tarinaa sillä ajatuksella.

-Pyh.

-No, ihan turha murjottaa. Voi siinä ajatuksessa jotain perää olla. Mutta et sinä ole ensimmäisenä asialla. Katsopas.

Peilikuva taikoi jostain pienen pokkarin. Miilunpolttaja tunnisti sen. Kansantajuinen filosofinen opus niille, jotka eivät jaksaneet sukeltaa moraalifilosofien monimutkaisiin teorioihin. -Mitä sinä tuolla.
-Tässä kerrotaan, että jo Aristoteleen mielestä viha voi olla hyväksi, jos sen osaa hallita. Se pitää osata kohdistaa oikein, käyttää juuri sopiva määrä ja juuri oikeaan aikaan. Silloin viha on hyvä työkalu. Sillä voi rakentaa ja ratkaista asioita.
-Mmmh. Hallittua vihaa. Kuulostaa vähän tulella leikkimiseltä maastopaloalueella.
-Pitää tuntea itsensä, Peilikuva huomautti
-Se, että tuntee itsensä, ei kyllä tarkoita että pystyy oikealla hetkellä hallitsemaan tunteensa.
-Oho. Kuka puhuu? Juurihan herra sanoi, että puhdas viha...
-No joojoo. Teoriassa. En tiedä, pystyykö ihminen sellaiseen. Onko meillä yhtään täysin puhdasta tunnetta.
-Ja mitä tunteella sitten taas tarkoitetaan? Jos puhuisit neurologien kanssa, niin he sanoi...

Miilunpolttaja parahti ja nappasi kirjan Peilikuvan kädestä: -Ei oteta niitäkin nyt mukaan tähän, filosofoidaan mieluummin ilman aivotutkimuksen uusia tuulia. Hän silmäili vihaa käsittelevää lukua hetken aikaa ja huokaisi sitten: - Ei tässäkään oikeasti sanota, mitä sille vihalle pitäisi lopulta tehdä.

-Sanotaanhan se aika selvästi. Ja herra järkinero voisi itsekin sen päätellä. Viha ei kaipaa lisää vihaa. Kun viha kohtaa peilikuvansa, se voi ajan myötä muuttua hulluudeksi.
-No mitä sitten tarjoat lääkkeeksi? Myötätuntoa ja rakkautta vai, Miilunpolttaja sanoi.
-Ehkä joskus. Muttei aina. Joskus viha ei ehkä kaipaa mitään muuta kuin hiljaisuutta. Sitä, että sen antaa virrata läpi ja ohi. 

-Aika vaikeaa, Miilunpolttaja sanoi. -Vähän kuin syleilisi tulta. Siinä voi sattua pahastikin.  

-Eikö elämässä yleensä, Peilikuva sanoi: -Tule, mennään ulos ja etsitään jäätelökioski. Olen kuullut, että pehmis auttaa ikävien tunteiden häätämiseen.

-Se on nykyään kuulemma pehmytjäätelö. Tai ehkä se on ollut sitä aina.

-Yäk, mikä sana, Peilikuva sanoi ärtymystä teeskennellen. -Sehän se vasta vihaksi panee.

Miilunpolttaja hymyili ja tunsi kuinka jokin muodoton, ikävästi nipistävä tunne katosi. Hän ei jäisi vihan vangiksi. Ei omansa, eikä kenenkään muun. Ei nyt. Ei tulevaisuudessa. Jätskin vangiksi hän voisi sen sijaan hetkellisesti antautua. Eikä minkä tahansa, vaan vanilja-suklaa-sekoituksen.  

Valonjyväsiä

Miilunpolttaja istui ikkunalaudalla ja heilutteli jalkojaan ulkoseinustaa vasten. Alas oli kolmen kerroksen verran pudotusta. Hän odotti jo, milloin Peilikuva tulisi huutelemaan, että tuo oli aivan liian vaarallista ja että tule jo pois sieltä. Melkoinen kanaemo. Miilunpolttaja hymyili. Kevätillan viileys sai ihon jo värisemään, mutta hän ei halunnut vielä mennä takaisin sisälle. Hän tuijotti pihan varjoihin ja mietti sitä, mitä oli tapahtunut aiemmin illalla.

Hänen pienet poikansa olivat olleet jotenkin levottomia pari päivää ja se oli tarttunut häneenkin. Ruokkinut ärtymystä ja apeutta hänen sisässään. Ja sitten se oli heijastunut takaisin poikiin. Seurasi pientä kiukuttelua. Sellaista ihonalaista, tahmeaa, joka ei pääse purkautumaan mitään kautta. Eikä auttanut, että Miilunpolttaja oli yrittänyt olla hyväntuulinen ja päästä tummien ajatustensa päälle. Se ei vain luonnistunut.

Mutta nyt tänään illalla... Hän oli hakenut pojat päiväkodista, ja nämä olivat olleet yhtä jukuripäisiä kuin päivää aiemmin. Sitten se vain tapahtui. Hän vain päätti. Hän päätti tarttua ympäristöönsä kaikilla aisteilla ja hetken ajan hän imi itseensä kaikki mahdolliset asiat, jotka vain kykeni. Potkulautojen ratinan asfalttia vasten, rakennusten rappausten kostean tuoksun, ilman kolean raikkauden ja varjot pihan nurkista. Hän oli tarttunut toista poikaa kädestä ja sipaissut toisen poskea sormellaan - varastanut hiukan energiaa. Se oli kuin kohtaus fantasiaelokuvasta, jossa velho imee voimaa ja vapauttaa sen sitten taikasauvastaan hurjana valoshow´na. Paitsi, että kaikki tapahtui minun sisälläni, Miilunpolttaja mietti. Paitsi ettei siitä kuulunut ääntä. Paitsi ettei ollut show´ta eikä räjähdystä. Ja silti... silmänräpäyksessä kaikki oli muuttunut. Hän avasi itsensä ja päästi sisältään tulevan valon täydellä voimalla poikiinsa. Ja se jos mikä oli taikuutta. 

Oli kuin kynttilöiden meri olisi syttynyt yhtäkkiä hänen edessään. Kuin olisi suunnannut valtavan määrän peilejä kohti aurinkoa ja yrittänyt selviytyä niiden loisteesta. Miilunpolttaja hymyili, silmät kosteina kuin sammalmätäs sateen jälkeen.

Jos lapsille antaa edes vähän valoa, sen saa aina vähintään tuhatkertaisesti takaisin. Mutta miksi niin monilla se taito hiipuu iän myötä? Palavatko kynttilämme loppuun? Särkyvätkö peilimme? Miilunpolttaja veti jalat ylös ja nojasi ikkunanpuitteisiin tuuditellen itseään hitaasti edestakaisin. Hän sulki silmänsä ja näki edessään pieniä valojyväsiä. Siemenviljaa.

Siemenviljaa?

Hän räväytti silmänsä auki samassa, kun ajatus iski häneen: ehkä kykymme antaa ja heijastaa valoa heikkenee siksi, ettemme osaa varautua elämän katovuosiin. Me kulutamme siemenholvimme varastot loppuun ennen aikojaan. Ja lopulta me olemme liian nälkiintyneitä valaistaksemme enää ketään. Hän värähti.

Ajatus oli surullinen. Ehkei se ollut edes totta.

Siitä huolimatta, Miilunpolttaja mietti, oli ehkä hyvä ajatus kerätä varastot täyteen. Kenties oven takaa kuuluisi vuosien varrella vielä kurjuuden kouriin joutuneiden koputuksia. 

-Mutta muista sitten, ettet sinä ole mikään Jeesus, parhaimmillaankin vain menestyvä pientilallinen, Miilunpolttaja kuuli Peilikuvan huikkaavan jostain läheltä. 

-Muistan, muistan, Miilunpolttaja mutisi hymyillen ja sulki vihdoin ikkunan.

Valonjyväset hehkuivat yhä hänen luomiensa takana.

Ullakolla

Miilunpolttaja istui vanhempiensa ullakolla ja kävi läpi vanhaa rojua. Vanhemmat olivat vaatineet, että hän heittäisi tavaroita menemään ja päättäisi vihdoin, mitä voisi säilyttää ja mikä päätyisi kierrätykseen tai roskiin. Työ oli tuskallinen; vuosien aikana oli kertynyt suuri määrä todella kummallisia tavaroita. ’

-Mitä ihmettä minä tällä teen, Miilunpolttaja sanoi ja heilutti vihreänä hehkuvaa, jousen päähän kiinnitettyä jalkapalloa. Roskiin vaa-aaa-aan… Hei!

-Yläasteen päätösristeilyn tuomisia Tukholman torilta tietenkin. Ei todellakaan viskata minnekään! Peilikuva sanoi tuohtuneena ja nappasi muovisen esineen Miilunpolttajan käsistä. –Keksi jotain muuta poistettavaa.

He jatkoivat penkomista. -He-Man ja Action Force-muoviukot? Miilunpolttaja kysyi

-Ensinnäkään, ne eivät ole muoviukkoja, vaan toimintafiguureita. Toisekseen, aivan liikaa tunnesiteitä. Täytyy säilyttää sanoi Peilikuva. Miilunpolttaja nyökkäsi.

-Ala-asteen biologian- ja englanninkirjat?
-Ilman niitä ei voi muistaa, miten koulussa opiskeltiin ennen.
-Viimeksi 12-vuotiaana käytetty pyjama?
-Täydellinen hupikäyttöön, Peilikuva sanoi, nappasi yöpuvun, riisui vaatteensa ja änki sitten itsensä väkisin viisi numeroa liian pienen vaatekappaleen sisään. Miilunpolttaja katseli toimitusta epävarmana, mutta Peilikuva vain virnuili ja keimaili hänen edessään.
-Hyvä on, hyvä on, Miilunpolttaja sanoi. -Säilytetään se, mutta laita nyt herran tähden omat vaatteesi takaisin päällesi. He jatkoivat inventaariota.
-Laatikollinen superpalloja?
-Säilytetään.
-Piirustusvihkot?
-Säilytetään.
-Vanha vaskinen öljylamppu
-Mitä?

Miilunpolttaja laittoi lampun lattialle ja kaverukset kyykistyivät sen viereen. Kumpikaan ei tiennyt, mistä se oli tullut. Jopa nurkassa istunut Varjo kurkisti Anu ja Antti -sarjakuvansa takaa kiinnostuneena. Se puhalsi pistaasipähkinän tuoksuisen savukiehkuran ja pudisti päätään. -Ehkä se on äitisi, se ehdotti.

-Hmm, ei taida olla, Miilunpolttaja pähkäili, - Muuten se ei olisi täällä.

-Mitäs jos se on Taikalamppu, Peilikuva ehdotti innoissaan. -Saadaan kolme toivomusta. Jos minä olisin vaikka ensimmäinen…

Miilunpolttaja jätti Peilikuvan sanat huomiotta, kohautti olkapäitään ja alkoi hinkata kevyesti lampun pintaa. Ja tosiaan, hetken päästä alkoikin kuulua rapinaa ja sitten yhtäkkiä, pienen sihahduksen saattelemana, esiin ilmestyi merenvihreänä hehkuva, pitkäkorvainen otus. –Päivää, se sanoi, taittoi korvan suuhunsa ja alkoi imeskellä sitä.

-Ööh… Päivää, sanoi Miilunpolttaja. Vieressä Peilikuva istui suu ammollaan.
-Erikoista, sanoi Varjo ja tuprutteli piippuaan huvittuneen näköisenä.

Otus töllisteli heitä hetken aikaa ihmettelevän näköisenä ja alkoi sitten kaivella karvaisia tassujaan. Se oli melko suloisen näköinen.

-Kuka sinä olet, Miilunpolttaja kysyi.

-Minä olen Potentiaali, otus sanoi, korva yhä suussaan. Huomatessaan Miilunpolttajan hämmästyneen ilmeen se sanoi. –Olen kykysi ja mahdollisuutesi.

-Mitä sinä tuossa lampussa sitten teit?
-Odotin sinua tietysti, hölmö. Mitä muuta?
-Öh, niinpä tietysti. Kerro minulle siis, mitä voisin olla, oi Potentiaalini, Miilunpolttaja sanoi hymyillen.

Otus tuntui pitävän siitä, että siihen suhtauduttiin arvostuksella – vaikkakin ehkä hieman leikkimielisellä – selvitti kurkkuaan, nuolaisi kerran käpäläänsä ja sanoi: -Jos olisit seurannut lapsuutesi haavetta ja ryhtynyt opiskelemaan leipuriksi...

Otus piti mahtipontisen tauon. Miilunpolttaja ja Peilikuva kumartuivat vaistomaisesti eteenpäin.

-…niin olisit nyt leipuri, se päätti.

-Ihanko totta? Ajatella! Mikä paljastus! Peilikuva sanoi hiven ärtymystä äänessään.

-Hys, sanoi Miilunpolttaja.
-Ei. Sinulla olisi oma leipomo. Se menestyisi melko hyvin. Tai no, nyt talouskriisin aikaan olisi vaikeampaa. Olisit tehnyt leipurin töitä jo vuosikausia. Iltaisin kirjoittaisit ja unelmoisit kirjoittavasi jonain päivänä kokkikirjan. Itse asiassa olisit varmaan päätynyt ehkä aamutelevisioon leipomisniksejä esittelemään.
-Ajatella, ihan televisioon asti, Peilikuva murahteli.

Potentiaali jatkoi: -Jos olisit ryhtynyt arkeologiksi, olisit nyt työtön ja tehnyt pääasiassa vain lyhyitä pätkätöitä. Kaksi kertaa olisit ollut pitemmässä tutkimusprojektissa. Taistelisit joka vuosi apurahojen ja post doc -tutkimuksesi kanssa. Haaveilisit insinöörin urasta.

-Mitä! Varjo, Peilikuva ja Miilunpolttaja sanoivat yhteen ääneen.

-Insinööriosuus oli vain vitsi, Potentiaali sanoi ja otti tassun suustaan. Vastauksena oli kolme helpottunutta huokausta.
-Mutta mikä on tilanne nyt, Miilunpolttaja sanoi. -En ole leipuri, kirjailija, en silmälääkärikään. Olen uralla, jonne minun ei pitänyt koskaan päätyä ja joka ei edes vastaa koulutustani!
-Nyt, Potentiaali sanoi hiljaa ja piti jälleen tauon, tällä kertaa ilman dramatiikkaa, ja jatkoi: -Nyt sinä voisit viettää enemmän aikaa seurassani. Sinä et ole sitä, mitä voisit olla.

Miilunpolttaja nielaisi vastaväitteen, joka melkein tuli suusta ulos, mietti hetken aikaa rakkaaltaan viime aikoina kuulemiaan sanoja, huokaisi ja sanoi viimein: -Tiedän.

-Mutta kuka meistä nyt olisi täsmälleen sitä mitä voisi olla, Peilikuva sanoi hieman Miilunpolttajan puolesta loukkaantuen. -Kaikkihan alikäyttävät potentiaaliaan. Tai no ehkei Steve Jobs, mutta…

Varjo katsoi Peilikuvaa toruvasti. Tämä hiljeni.

Potentiaali taivutti toista pitkistä korvistaan Miilunpolttajaa kohti ja heilutteli sitä tämän edessä, kunnes Miilunpolttaja tajusi tarttua siihen. Korva tuntui kättä vasten kihelmöivältä, täynnä jännittäviä uusia mahdollisuuksia. Se oli kuin ajatusten ompelukerho, jossa kävi kova keskustelunkuhina. Miilunpolttaja havaitsi, ettei voinut päästää siitä irti.

-Tule, mennään vähän kävelemään, Potentiaali sanoi ja johdatti Miilunpolttajaa kohti ullakon ikkunaa.

-Eh. Eikö portaita pitkin kuitenkin, Miilunpolttaja sai sanotuksi.

-Ei. Nyt tarvitaan kunnon herätystä, Potentiaali sanoi, loikkasi ulos ikkunasta, vetäen korvaansa tarttuneen Miilunpolttajan mukanaan. Sitten ne olivat poissa.

-AAAH! Näitkö tuon? Peilikuva parkaisi järkyttyneenä ja säntäsi ikkunan luo. Hän katsoi ylös ja alas, mutta missään ei näkynyt ketään. –Hei, se kaappasi Miilunpolttajan! Lähdetään perään. Minä annan sille otukselle vielä kunnon sakinhiv…

Hys. Sanoi Varjo sanomatta sanaakaan, avasi Anu ja Antti -seikkailunsa uudelleen ja jatkoi lukemista.

Peilikuva jäi istumaan ullakon lattialle ja tajusi unohtaneensa kysyä, toteuttivatko Potentiaalit myös toivomuksia. Ja jos, niin kuinka monta. Toivon mukaan Miilunpolttaja ei käyttäisi niitä kaikkia, vaan jättäisi hänellekin ainakin yhden.

Laiturin nokassa

"Isä, minä rakastan sinua." 

Miilunpolttaja ajatteli tuota lausetta ja tuijotti kaukaisuuteen. Mitä kolmivuotias pikkuihminen tarkoitti sanoessaan niin. Ymmärsikö tämä rakkauden päälle? Tajusiko tämä, mitä tuli tunnustaneeksi? Entä silloin kun tämän syöksyi halaamaan hiekkalaatikolla poikaa tai tyttöä, jonka oli tuntenut vasta muutaman minuutin? Tai kun kosketti lipuntarkastajan poskea hymyillen. Miilunpolttaja kadehti sitä, kuinka helposti ja kirkkaasti pieni poika antoi tunteiden virrata ulos kehostaan. Miettimättä niitä sen enempää.

Vai olenko se minä, joka olen väärässä arkaillessani tuntojeni kanssa, Miilunpolttaja tuumi. Minä, joka piilotan iän myötä sanat yhä useammin sivulauseisiin, käsieni liikkeisiin, korvanlehtien ja vetäytyvän hiusrajan taakse. Niin, mikä häntä esti julistamasta samanlaisia väitteitä, viljelemästä niitä joka suuntaan kuin siemenviljaa pellolle. Ei periaatteessa mikään. Ja sittenkin jokin.

Hän tiesi kyllä, mikä se jokin oli. Ei se ollut mikään suuri salaisuus. Naistenlehdissäkin siitä kirjoitettiin: liiallinen tunteiden osoitus olisi valtavaa sosiaalisten normien rikkomista. Lapset, mielipuolet ja ehkä ulkomaalaisetkin saavat kyllä rikkoa normeja, koska eivät tunne niitä, mutta muita niiden rikkomisesta rangaistaan. 

Jos kertoisi yhtäkkiä kahvilan pöydässä rakastavansa edessään istuvaa möhömahaista rekkakuskia tai pöydän ääressä häärivää siivoojaa, saisi vähintään paheksuvia tuhahduksia. Ihmiset eivät uskoisi. He miettisivät, mitä tuokin tuossa haluaa. Rahaa? Seuraa? Onko se hullu? Kutsutaanko poliisi?

Vasta jos riisuu itsensä täysin paljaaksi, ihmisten suhtautuminen muuttuu. Mikä siinä on, että jos laittaa kaulaansa kyltin "Olen HIV-positiivinen. Uskallatko koskea minua?" ja menee kadunkulmalle seisomaan kaikkien eteen, ansaitsee ihmisen kunnioituksen, hyvän tahdon ja herättää keskustelua. Mutta jos sen saman tekee pienimuotoisemmin, herättää vain närää ja pahennusta.

Miilunpolttaja huokaisi ja upotti jalkansa viileään järviveteen. Oliko tosiaan niin, että vain lapset saavat rakastaa vapaasti? Yhtäkkiä hänelle muistui mieleen mietelmä, jonka oli lukenut Horace Engdahlin kirjasta päivää aiemmin. Miten se menikään? Miilunpolttaja kompuroi ylös ja kävi hakemassa kirjan:

Miksi rakastamme lapsia? Kysymykseen ei ole vastausta. Ehkä syynä on heidän avuttomuutensa, joka herättää suojeluvaistomme? Mutta vanhuksetkin ovat usein avuttomia. Ehkäpä lasten valtava kyky toivoa saa meidät herkistymään. Emme kykene loukkaamaan sellaista toivoa. Ehkä tuntisimme samoin vanhuksia kohtaan, jos he olisivat yhtä toiveikkaita.

Miilunpolttaja astui jälleen laiturille ja tuijotti veteen. Peilikuva väreili järven laineilla nautiskellen vedestä. Laiturilla Varjo venytteli pitkiksi käyneitä raajojaan. Poikkeuksellisesti kukaan ei sanonut mitään. 

-Ongelma on varmaan siinä, että harva kykenee tavoittamaan lapsen toiveikkuuden. Ja kun sitä ei tavoita, aitokin rakkaus maailmaa kohtaan saattaa näyttää tuntemattomista teeskentelyltä.

Miilunpolttaja nyökkäsi itsekseen ja tunsi itsensä hetken aikaa turhankin viisaaksi. Hetken päästä hänen mielessään välähti vielä yksi ajatus: ehkä lapsen toiveikkuus on kuin jonkinlainen äänenvahvistin, joka kirkastaa tunteet. Mutta oliko sellainen toiveikkuus edes mahdollista enää aikuisiällä, Miilunpolttaja mietti.   

Hän katsahti taivaalla helottavaa aurinkoa, vei kirjan pois, heitti vaatteet yltään, otti vauhtia ja hyppäsi veteen. Molskahtaessaan veteen hän tunsi kuinka jokin outo, ihana tunne virtasi häneen. Hän halusi uskoa, että se oli toiveikkuutta. Kukaties se olikin.

"Tärkeää on vain se..."

-Mitä sinä oikein kirjoitat tällä kertaa? Peilikuva kysyi Miilunpolttajalta, joka ahersi keskittyneesti kannettavansa ääressä. Miilunpolttaja naputteli hetken vastaamatta, kunnes käänsi ruudun niin, että Peilikuva sen näki. Ruudulla luki:

"Olin ehkä seitsemäntoistavuotias, kun aloin ensi kertaa miettiä, mitä puhuisin isäni hautajaisissa. Se tuntuu teistä ehkä oudolta, ehkä epämiellyttävältäkin, mutta isäni kirjavan ja rajun elämäntyylin huomioon ottaen se tuntui täysin luonnollista. Vuosien varrella kirjoitin puhetta pääni sisällä uusiksi useaan otteeseen, mietin sen sisältöä aika ajoin, kunnes unohdin sen taas joksikin aikaa ja palasin siihen tarpeen mukaan. Ja nyt, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin on viimein on tullut aika kirjoittaa se paperille."

Peilikuva katsoi Miilunpolttajaa hölmistyneenä ja sanoi sitten: 

-Mutta eihän sinun isäsi ole kuollut...

Miilunpolttaja tuijotti takaisin sanomatta mitään. Pitkän ajan kuluttua hän lopulta sanoi: 

-Mutta mikään ei enää muutu. Ei ole enää mitään lisättävää.

-Niin, ehkei. Mutta silti... Hän elää yhä.

-Toistan mitä sanoin, mikään ei enää muutu. Vaikka hän eläisi vielä puoli vuotta tai vuoden. Uutta lukua ei enää tule. Tai ei mitään sellaista mitä olisi enää syytä muistella.

-Niin... Peilikuva sanoi vaivautuneesti, eikä keksinyt oikein muuta sanottavaa. 

-Mutta entä, hän aloitti ja yritti sitten uudelleen: -Miten sinä aiot jatkaa tuota puhetta?

     Miilunpolttaja kuvasi puheen sisällön. Sekä puhujan että kuulijan silmät kostuivat.

-Et sinä voi lukea tuota hautajaisissa. Se on liian... rehellinen, Peilikuva sanoi ääni poikkeuksellisen paksuna. 

-Mutta välittyykö siitä molemminpuolinen rakkaus? Miilunpolttaja kysyi.

     Peilikuva nyökkäsi.

-Sittenhän millään muulla ei ole väliä. Peilikuva ei sanonut mitään, vaan tuijotti ulos mökin ikkunasta. Jossain elokuisen järven pimeydessä kuikka päästi tutun huutonsa.

-Mutta et sinä pysty lukemaan sitä ääneen. Tiedät sen itsekin, Peilikuva sanoi lopulta.

-Tiedän, Miilunpolttaja sanoi ja kohautti olkapäitään välinpitämättömästi. 

-Niin, Peilikuva sanoi ja täyttääkseen hiljaisuuden lisäsi vielä: -Ja ainahan sen voi jakaa osanottajille paperilla. Äänetön puhe äänettömälle miehelle.

-Ehkä niin, Miilunpolttaja sanoi. -Eikä senkään ole väliä. Tärkeää on vain se, että se on nyt kirjoitettu. 

Siihen Peilikuva ei sanonut enää mitään, nyökkäsi vain. Hän asteli kuistille ja antoi hämärän kietoutua ympärilleen.

Valumisesta

Miilunpolttaja istui tietokoneen edessä ja tuijotti ruutua. Ruudulla hänen edessään oli lista irrallisia ajatuksia, jotka oli eroteltu toisistaan ranskalaisin viivoin. Miilunpolttaja siemaisi teetään ja nojautui taaksepäin. Samalla hetkellä ovi kävi ja Peilikuva kolisteli virnistellen sisään.
- Jaaha. Mitäs meidän pikku filosofimme on taas ajatellut? Peilikuva kysyi naureskellen.
- Niitä iänikuisia kysymyksiä, Miilunpolttaja vastasi vaivautumatta katsomaan taakseen.
- No, katsotaanpa, Peilikuva sanoi ja kurkisti Miilunpolttajan olan yli. Silmiin osui pari raapustusta.

-Ihminen tekee aina kaikkensa, ettei hänen tarvitsisi muuttaa maailmankuvaansa.

-Jos aika on todella vain ulottuvuus, eikö se tarkoita, että me olemme ikuisesti olemassa? Olemme kuin soittorasia, jonka voi vetää aina uudelleen ja uudelleen alkamaan alusta. 

-Miksi niin monet ihmiset vain valuvat elämänsä läpi?

- Täällähän on oikein ajateltu! Peilikuva huudahti. -Taitaa olla kolmenkympin kriisi vielä menossa, vaikka ollaan kohta jo puolessavälissä neljääkymppiä.
- Eikä ole. Sen kävin silloin, kun hiukset alkoivat vetäytyä parikymppisenä. Tämä on jotain muuta.
- Eikös tuollaiset olevaisuuden kysymykset kuulu teini-ikään? Funtsitaan kerran läpi rippileirillä tai kännissä onko jumalaa vai ei ja mikä pitää maailman kasassa? Tai miksi on niin paljon pahaa ja niin edelleen? Tai mitä jos olen itse kaiken luoja ja muut ihmiset ovat vain minun luomuksiani? Ei niihin käytetä enää energiaa keski-iässä.
- Keski-iässä! Miilunpolttaja ärähti. -Ei tässä vielä keski-ikäisiä olla.
- Näkökulmakysymys. Yli kolmekymppiä lasissa. Keskiajalla olisit jo lähes vainaa
- Joojoo. Lopeta nyt se kolmestakympistä jauhaminen. On se kumma kun siitä tehdään niin iso numero nykymaailmassa.

Toverit olivat hetken hiljaa. Lopulta Peilikuva sanoi. -No, ratkaistaanpa nyt sitten nämä sinun ongelmasi nopeasti. Peilikuva silmäili kuvaruudun tekstiä uudestaan. Ensimmäinen lause ei ole oikeastaan kysymys, vaan mukasyvällinen mietelmä. Toinen taas on kysymys, josta voit väitellä kvanttifyysikkojen ja astronomien kanssa. Kolmas taas... Mitä sen on väliä, jos joku valuu elämänsä läpi. Mitä pahaa siinä on?
- Se, Miilunpolttaja aloitti, mutta ei sitten keksinytkään jatkoa. -Se on vaan niin tyhmää.
- Tyhmää, ehkä, mutta miksi se häiritsee SINUA? Peilikuva painosti.
- Koska... ihmiset, jotka valuvat, eivät välitä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. He elävät itsekkäästi itseään varten. Tai ehkä eivät edes itseään varten. Kunhan hengittävät ja syövät.
- Hohhoijaa. Selvä. Ja suuri havaintosi perustuu varmasti johonkin tieteelliseen tutkimukseen. Kenties peräti kuuluisan Mutu-yliopiston keittiöpsykologian laitoksen johtamaan.
- Irvaile vain, mutta totta se on. Valuvia ihmisiä on joka puolella. Heillä on tuhkanharmaa mieli ja tuhkanharmaita ajatuksia, tylsiä kuin ovennuppi.
- Maailmassa täytyy olla tilaa myös tylsyydelle. Peilikuva väitti vastaan. - Miten muuten juhla eroaisi arjesta tai hauska koomikko taviksesta?
- Äh. En minä tuota tarkoittanut, Miilunpolttaja sanoi, pyörähti ympäri ja nousi seisomaan.
- Vaan? Peilikuva sanoi ja venytti sanaa tarkoituksellisen ärsyttävästi.

Miilunpolttaja hieroi otsaansa ja mietti, miten pukisi ajatuksen sanoiksi.
- Eikö vain ole kauheaa tuhlausta kulkea elämän läpi... sen kummemmin miettimättä mitään? Käydä töissä, tuijottaa iltaisin Game of Thronesin ties kuinkamonennetta tuotantokautta, vetää perjantaina kännit tai käydä saunassa ja keskustella ystävien kanssa uusimman Voice of Finlandin kilpailijoista... ja olla vaan ajattelematta mitään sen kummempaa? Ja toistaa tämä kiertokulku vuodesta toiseen pienen muutoksin.
    Peilikuva ymmärsi hyvin, mitä toinen yritti sanoa, mutta päätti silti leikkiä tyhmää: - Ja mitäköhän sitten pitäisi ajatella, herra filosofi? Aurinkokunnan syntyä? Elämän tarkoitusta? Ihmiskunnan tulevaisuutta?
- No... vaikka niin.
- Mutta samalla tavalla niissäkin keskusteluissa voi jäädä jumiin, filosofi rakas. Kuinka monta kertaa viikossa elämän tarkoitusta voi pohtia ennen kuin ajatukset alkavat kiertää samaa kehää, hmm?
- Niin no.
- Entä miten hitossa kuvittelet "tavallisten" ihmisten keskustelevasi jostain, mitä ne ovat... säieteorioista järkevästi, kun kvanttifyysikot eivät itsekään aina tajua puheitaan?
   Miilunpolttaja huokaisi. - Niin. Ehkä siinä ei ole järkeä, hän lopulta myönsi ja oli hetken hiljaa.
- Paitsi...
- Paitsi..., odotti Peilikuva.
- Tärkeintä on se, että on utelias maailman suhteen. Nuuskii eri nurkkia. Kiinnostuu asioista. Ei ole pakko upota talousteorian saloihin reisiään myöten, mutta voisi edes kastaa sormensa. Ja sitten siirtyä sujuvasti sukankudontaan ja pohtia geenimanipuloinnin merkitystä. Ja siirtyä siitä snookerin MM-kilpailujen kautta vapaapainiin ja vapaapainista variksenpelättimien rakentamiseen ja...
- ...ja onnimannista matikka ja matikasta maitopyörä. Joo, joo, tuli selväksi. Haluat siis sanoa jotain niinkin syvällistä, kuin että ihmisten pitäisi kiinnostua kaikesta.
- No, jos ei nyt kaikesta, niin ainakin monista eri asioista. Se toisi arkeen ja ajatteluun vaihtelua. Estäisi ihmistä luutumasta, auttaisi ymmärtämään maailmaa ja muita ihmisiä. Kehittymään ihmisenä.
- Kuulehan, naiivi keskustelukumppanini, tiedätkö mistä minä aloin juuri kiinnostua?
- No? Varmaan viskistä. Ja mahdollisimman kalliista. Siinä ei ole mitään uutta.
- Höh, Peilikuva sanoi ja yritti näyttää loukkaantuneelta. - En suinkaan, vaikka en toki vähättele mahtavien mallasjuomien houkutuksia. Ajattelinpa kokeilla erästä karibialaista kookosrommia pakastekylmänä ja nauttia päälle hieman ananasmehua. Aikamoinen aluevaltaus uteliaisuuden takamaille, vai mitä? Tuskin voit väittää vastaan?

Miilunpolttaja hymyili. - Ei, enpä voi kai väittää vastaan. Kai sekin valumista jollain lailla estää. Mutta tässä jäi nyt ratkaisematta se, onko valuminen lopulta väärin. Täällä kun kuitenkin eletään ehkä vain ker... Jostain kuului kolahdus, kun pakastimen ovi avattiin. Jaaha, Miilunpolttaja, mietti. Riitti se kiinnostus nyt sentään näin pitkään. Sitten kuului lorinaa, kun jotain kaadettiin laseihin.

Olikohan loriseminen jotenkin parempaa kuin valuminen, Miilunpolttaja mietti puolihuolimattomasti ja asteli keittiöön.

Unelmia kirjahyllyssä

Miilunpolttaja liu´utti kättään kirjojen kansilla. Kuinka läheltä voi omat unelmansa löytääkään, hän ajatteli. Hän ihmetteli sitä, kuinka ne olivat yhtä aikaa lähellä ja piilossa. Harva osasi tulkita kirjojen kansia niin kuin hän itse.

Syy oli tietysti selvä. Ne olivat hänen kirjojaan, ja hän tiesi, miten niitä tuli tulkita. Miilunpolttaja ei tarkastellut niitä kuin satunnainen vierailija, joka alkaa välittömästi tutkia isännän kirjahyllyä tai dvd-kokoelmaa saadakseen selville jotain jännittävää - ja vaikka harva sitä suostuukaan itselleen myöntämään - noloa isännästään. Tosin digitalisaatio on vienyt siitäkin kaiken viehätyksen. Yhä harvemmalla oli enää dvd-hylly tai kunnon kirjakokoelma. Nykyaikana piti luultavasti nuuskia ihmisten Facebook-tilejä ja tutustua heidän Spotify-soittolistaansa, jotta pääsisi samaan.  Miilunpolttaja huokaisi haikeana ja tajusi ajatustensa harhautuneen aivan väärille urille. Hän vetäisi sinisen, kovakantisen kirjan hyllystä.

Se oli Erkki Itkosen Suomen kielen oikeinkirjoitusopas. Miilunpolttaja hymähti. Se oli hänen ensimmäisiä opiskelukirjojaan. Se oli ollut pakollinen hankinta, mutta sen sijaan vieressä olevat Suomen kielen perussanakirja, Kielitoimiston sanakirja ja oikeinkirjoitusopas olivat omaehtoisia hankintoja. 2000-luvun alkua. Silloin kun hän vielä unelmoi päätyvänsä kustannustoimittajaksi ja joutuvani editoimaan kirjoja työkseni. -Tulihan sitä kokeiltua, Miilunpolttaja mutisi vahingossa ääneen ja katseli hieman alempaa hyllyä.

Oppaita siinäkin komeili, mutta ei oikeinkirjoitusta vaan kirjoitusta varten. Niiden sivut kellersivät hieman. Ne oli hankittu pääosin 1990-luvun lopussa ja vuosituhannen taitteessa... Miilunpolttajasta pääsi omituinen äännähdys. Minusta piti tulla uusi Stephen King. Tai Edgar Allan Poe. Tai Kafka. Niin. Kolmasosa nykynuorista unelmoi kuuluisuudesta, hän muisti lukeneensa jostain. Minäkin.

Ajatus herätti hänessä huvittuneisuutta. Jos tosi-tv-ilmiö olisi tullut muutamaa vuotta aiemmin, haaveet kuuluisuudesta olisivat varmaan hautautuneet välittömästi sen sijaan, että olivat sinnitelleet elossa monta vuotta yli niiden odotetun eliniän. Mikäköhän siinä oikein kiehtoi, hän tuumi. Varmaan se, että moni epävarma ja yksinäinen sielu erehtyi pitämään kuuluisuutta synonyyminä sille, että oli hyväksytty ja rakastettu. Huh.

Kirjahyllyn päältä pisti silmään kulunut hakku. Miilunpolttaja kurotti kättänsä ja hivutti vanhan geologivasaran käsiinsä. Sillä oli hakattu kiveä, niin että kipinät olivat sinkoilleet ja unelmoitu seikkailuista tutun stetsonhattuisen arkeologin tapaan. Lapsuuden kuvitteellisilla sankareilla oli joskus yllättäviä vaikutuksia vielä aikuisikään asti.

Seuraavaksi käteen tarttui keltakantinen kirja, jossa kultaiseen haarniskaan puettu kaunis punatukkainen tyttö kohotti käsiään. Ah… tuosta tytöstä oli unelmoitu paljon. Tosin hänen tilalleen oli aika ajoin vaihdettu joku yläasteen tytöistä ja sankarin paikalle... no niin, kukahan sankariksi olisi valittu, Miilunpolttaja hymyili leveästi.

Yksi asia Miilunpolttajaa kuitenkin huoletti. Hän ei nimittäin nähnyt kirjahyllyssään - eikä sen puoleen DVD:iden joukossa - yhtään uutta, voimansa tunnossa olevaa unelmaa. Nämä kaikki, niin kauniita, hupsuja tai ihania kuin ne olivatkin, olivat vuosien haalistamia ja lakastuneita, vaikka osa sinnittelikin elossa kuin sitkeät kaktukset, jotka uskoivat vielä jonain päivänä saavansa vettä. Ehkä ne saisivatkin, kuka sitä tietäisi.

Mutta minne uudet unelmat olivat menneet, hän mietti. Vai käykö niille niin kuin aivosoluille, että ne lakkaavat jossain vaiheessa uusiutumasta. Sitten hänen mieleensä juolahti epämiellyttävä ajatus. Ehkä hänen haaveensa olivatkin muuttaneet sosiaaliseen mediaan. -Voi ei, millä ihmeellä minä teidät siitä sekamelskasta oikein löydän, hän totesi apeana, kosketti vielä kerran kirjojen selkämyksiä ja meni keittämään teetä.

Runotuokio

Miilunpolttaja istui nojatuolissa ja tuijotti Pertti Niemisen runokokoelmaa; oli tuijottanut itse asiassa jo melkoisen tovin. Sitten Peilikuva pelmahti paikalle.

-Mitäs, mitäs, onkos mies alkanut lukea syvällistä kaunokirjallisuutta, Peilikuva ilkkui ja sai Miilunpolttajan havahtumaan ajatuksistaan.
-En ole lukenut runoteoksia vuosiin ja ajattelin kokeilla, miltä runojen lukeminen taas tuntuu.
Peilikuva naurahti, sillä se tiesi, ettei Miilunpolttaja ollut koskaan päässyt yhtään runoteosta läpi. Se oli aloittanut Harry Martinssonin huikean tieteisvision Aniaran ainakin kolme kertaa, ylistänyt jokaisella kerralla teoksen kaunista kieltä ja jättänyt teoksen kesken pääsemättä edes puoliväliin. Spoon River –antologiaa Miilunpolttaja oli lukenut sieltä täältä, samoin Leinoa, Jylhää, Hellaakoskea, kiinalaista proosarunoutta ja jopa T.S. Eliotia (joka ei avautunut yhtään)

Miilunpolttajalla oli tarve vaikuttaa fiksummalta ja syvällisemmältä kuin oikeasti olikaan ja se tosiasia ei varmaan muuttuisi ennen kuin mies laskettaisiin maan poveen matojen mutusteltavaksi. Peilikuva hymähti ääneen, kun hän muisti, kuinka Miilunpolttaja oli viisi vuotta takaperin ostanut Kirjamessuilta Ursan ständiltä Ilmakehä ja sää –tietoteoksen. Kirja lepäsi vieläkin hyllyssä täysin lukemattomana. Tai melkein. Peilikuva oli selaillut sitä aina välillä. Puisevaa tavaraa.

Olisi väärin sanoa, etteikö Miilunpolttaja aika ajoin olisi oikeasti nauttinut lukemistaan runoista. Etenkin Eino Leino kosketti syvältä ja jotkut A. W. Yrjänän runoista iskivät lujaa. Mutta entäpä sitten tämänkertainen sankarimme, Pertti Nieminen. Niin tavallinen nimi kuin olla ja voi.

-No, veikö kissa kielesi, Peilikuva sanoi lopulta, kun huomasi Miilunpolttajan vajonneen taas aatokseen.
-Ei, ei, Miilunpolttaja vastasi hämillään. –Mietin vain tätä yhtä runoa…
-No, anna tulla.
-Tämä runo ei ole oikein hyvä ääneen luettuna. Tää on enemmänkin tällainen kirjallinen runo. Luettuna parempi, tiedäthän.
-En tiedä, lue nyt vaan, Peilikuva sanoi tuskastuneena ja pyöritteli silmiään. Ihme hienostelija.

Miilunpolttaja köhi hetken aikaa kurkkuaan ja aloitti:

Timanttisutra (Pertti Niemisen kokoelmasta Yö yöltä vaihtavat varjot suuntaa)

Uskomme uniin, uskomme kasvuun
ja nousuun; paheksumme Tuomasta,
joka ei uskonut.
Kuolemaan emme oikeastaan usko;
se tuntuu niin mahdottomalta
kaiken tämän ponnistelun jälkeen.
Järjetöntä olisi kuolla
juuri kun unelmat alkavat toteutua,
juuri kun

Peilikuva pohdiskeli runoa. Vaikkei se ollutkaan kauneinta, mitä hän oli kuullut (ei lähimainkaan), siinä oli ideaa. Hän odotti, miten Miilunpolttaja sen tulkitsisi.

-Muistatko, kun puhuimme kuolemasta jokin aika sitten? Peilikuva nyökkäsi. -Ehkä tässä on selitys sille, miksi olemme niin kaukana siitä. Me emme oikeastaan usko kuolemaan. Me kuvittelemme olevamme kuolemattomia varmaan siihen hetkeen asti, kunnes saamme ensimmäisen sydänkohtauksemme tai surusilmäinen tohtori-setä ilmoittaa, että meillä on kananmunan kokoinen aivokasvain. Me ehkä jopa halveksumme ihmisiä, jotka muistuttavat meitä kuolemasta. He tekevät särön elämäniloomme.

-Vahva tulkinta, Peilikuva sanoi mietteliäästi.
-No joo, ehkä vähän kärjistin, mutta ymmärsit varmaan perusidean.
-Ymmärsin, Peilikuva sanoi ja unohti asiaa pohdiskellessaan kokonaan, että hänen oli alun perin ollut tarkoitus vain piikitellä Miilunpolttajaa. –Mutta toisaalta onhan se aika älytöntä, että juuri kun on saavuttanut kaiken; on riittävästi rahaa ja rakkautta, aikaa, lapsenlapsia ja miellyttävä koti, niin sitten iskee jäykkäkouristus ja ketarat ojoon.

-Paitsi että juuri niinhän pitääkin käydä! Miilunpolttaja huudahti innokkaasti. –Unelmien tavoitteluhan on kaikki kaikessa. Kun ne toteutuvat, niin jäljellä on kovin vähän tehtävää. Se ei ole lainkaan järjetöntä. Elämä vain estää sen, ettei meille tule tylsää.
-Entä jos saavuttaa unelmansa kaksikymppisenä, Peilikuva kysyi –Mitä jos nousee pop-idoliksi, saa rahaa ja naisia... tai miehiä, mikä nyt ketäkin kiinnostaa. Valtaa tai muuta sellaista.
-Hah. Se on huonoa tuuria. Unelmien saavuttaminen nuorella iällä on ehkä pahinta, mitä voi kuvitella. Mieti, kuinka vaikeaa olisi keksiä uusia unelmia vanhojen tilalle. Jos ei pysty siihen, on lähellä kuolemaansa. Jos haluaa elämän jatkuvan, niin on pakko kehittää koko ajan uusia unelmia. Muuten tylsistyy. Ja ihminen ei voi elää vuosikymmeniä tylsyydessä. Tai jos voi, niin sitten hän on kyllä vain elävä kuollut.
-Niitä näkyy valtion laitoksissa aika lailla, Peilikuva heitti.
-Heh, joo, tosiaan.

Kaverukset istuivat hetken hiljaa. Sitten Peilikuva virnisti ja sanoi: -No, meillä ei ole ainakaan huolta kuolemasta vähään aikaan.
-Ai miten niin, Miilunpolttaja kysäisi.
-Aika monta unelmaa täyttämättä. -Sellaisia kriittisiä.
-Joo, niin on. Vielä on ponnistelua jäljellä.
-Vasta sen jälkeen iskee järjetön kuolema.
-Juuri kun kaikki on hyvin.
-Juuri kun.

Juuri kun.

Sanojen tanssitusta

Varjo täällä.

Vaikka varmaan tunnistitte minut jo appelsiini-merilevä –tupakan tuoksusta. Jos ette haistaneet mitään, ette käyttäneet luultavasti tarpeeksi mielikuvitusta. Katsokaahan, mielestäni mielikuvitus on avain kaikkeen. Jos ajatukset kyllästää sillä, voi kokea mitä tahansa. Pelkoja. Unelmia. Ihan kaikkea.

Tietysti sillä on myös varjopuolia… Varjopuolia, olipa kehno vitsi, tiedän, mutta Peilikuvan mielestä olen liian vakava ja minun pitäisi välillä keventää tarinoitani. Taidan kuitenkin jättää vitsit jatkossa hänen huolekseen.

Mutta. Mihin jäimmekään? Niin. Mielikuvitus. Olin sanomassa, että liiallinen mielikuvituksen käyttö voi eristää ihmisen todellisuudesta, vaikka kukapa todella tietää, mistä todellisuuden kudos on rakentunut. Käyttäkää siis fantasiamoottorianne harkiten – mutta säännöllisesti tietenkin. En oikeastaan ollut aikeissa puhua mielikuvituksesta sen enempää. Oikeastaan tupsahdin tämän kirjaimista koostuvan pianon ääreen vain selvittääkseni, millainen ääni kirjoittamisesta lähtee. Sanoillakin on äänensä, tiedättehän. Varmasti olette joskus tunteneet niiden soinnukkaan liikehdinnän antaessanne sormienne tanssia pitkin näppäimistön pintaa… Jazzia ja rockia. Kansantansseja ja metallia. Minusta tuntuu, että kirjoitan tällä hetkellä jotain rauhallista. Klassista musiikkia, ehkä.

Aistitteko sen? Tunnetteko sanojeni laulun? Jos ette, antakaa mielikuvituksen virrata. Tehkää hienosäätöjä, kunnes tunnette sen. No, ei se toki pakollista ole, mutta luulen, että teksti antaisi enemmän, jos tuntisitte sen äänen.

Ja taas puhuin mielikuvituksesta. Hämmentävää. Yritän pysyä nyt aiheessa, sillä tosiasiassa minulla ei ole sydämelläni kovin kummoisia mietteitä. Halusin sanoa, että minua oikeastaan ihmetyttää, miksi kirjoitan tänne. Tai miksi Miilunpolttaja tai Peilikuva kirjoittaa. Kävijöitä on vähän, eikä heistäkään kukaan sano mitään. Onko se ajatusten ja sanojen tuhlaamista? Miksi soittaa musiikkia, jos kukaan ei kuuntele? Miksi pohdiskella ääneen, jos edes kaiku ei vastaa?

Vastaan omaan kysymykseeni. Vielä tyhmempää kuin kirjoittaa tänne olisi jättää kirjoittamatta. Jättää ajattelematta. Sitä paitsi sanoilla musisointi on mitä rattoisinta ajanvietettä. Ja on olemassa mahdollisuus, että aina joskus joku löytää tänne, koskettaa kevyesti ajatustemme pintaa, hyräilee kertomusten melodioiden tahdissa ja lähtee täältä tuntien saaneensa jotakin. Samoista syistähän ihmiset kirjoittavat kirjoja ja sarjakuvia, tekevät elokuvia ja musiikkia ja harjoittelevat kuukausitolkulla teatteriesityksiä. No, on rahallakin tietysti merkitystä. Mutta uskotteko, että jos (viihde)taiteilijat tai kulttuuripersoonat eivät saisi työstään palkkaa, meillä ei olisi lainkaan stand up –komiikkaa, sirkustaidetta, beat boxereita, musiikkia tai taidetta? Minä en usko.

Ihminen haluaa aina koskettaa toisia niin ajatuksillaan kuin kehollaan. Voin tietysti olla väärässäkin, mutta ainakaan vielä en ole kohdannut ihmistä, joka ei haluaisi koskettaa toisia – edes ihan vähän. Eikä ajatuksilla tarvitse aina koskettaa muita. Joskus ajatukset ovat kuin avaruusluotaimia, jotka ihminen sinkoaa aurinkokuntien ja tähtijärjestelmien taakse tunnustellakseen maailmankaikkeuden pinnoitetta. Joskus ajatukset ovat vain viihdykettä. Toisinaan ne ovat vain vahinkolaukauksia. Mutta yllättävän usein ajatukset on suunnattu ihmiselle itselleen, että muistaisimme keitä olemme ja miltä näytämme.

Ajatuksilla valokuvaamme itsemme.
Ajatuksilla luomme itsellemme hahmon.

Kuolemisen sietämätön olemus

Miilunpolttajan isän sukulainen kuoli. Tämä sai isän surulliseksi, mutta vaikka Miilunpolttaja kuinka yritti kokea suurta surua, hän ei kyennyt. "Kaikki ajallaan", hän mietti. Varmasti hautajaisissa hänkin vuodattaisi kyyneliä. Vaikka Miilunpolttaja oli pitänyt kyseisestä sukulaisesta, hän silti pikemmin iloitsi kuin suri kuollutta. Tämän tilanne oli pitkään ollut vaikea ja vaatinut lähiomaisilta paljon uhrauksia oman elämän suhteen. Miilunpolttaja uskoi, että surun väistyttyä heille aukeaisi uusia suuntia, joita kohti kulkea. Mutta se tapahtuisi vasta surun väistyttyä. Ja sitä, kuinka kauan suru kulkisi vierellä, oli aina mahdoton ennustaa etukäteen.

Enemmän kuin vainajaa itseään Miilunpolttaja mietti kuolemaa yleensä. Otimme sivistyneesti pari senttiä viskiä ja pohdiskelimme asiaa yhteistuumin. Hyvä niin, sillä minulla oli aiheesta paljon tulista sanottavaa.

-Kuoleminen on ritualisoitu, minä sanoin. -Siitä on tehty jotain elämää suurempaa.
-Et taida edes itse ymmärtää, mitä sanoit, Miilunpolttaja hymähti.
-Ei. Ymmärrän oikein hyvin. Ei se ollut mikään sanaleikki. Entisaikaan Kuolema - isolla k:lla - oli tuttu vieras. Ehkä sitä arasteltiin silloinkin, mutta ainakin se otettiin aina tervehtien vastaan.
-Öö... haluatko selventää? Miilunpolttaja sanoi.
-Nykyajan mussunussusukupolvi ei ymmärrä kuolemasta mitään. Kuusikymppisillä on vielä äidit ja isät hengissä. Parhaimmillaan ihmiset ehtivät nähdä lapsenlapsenlapsensa! minä keuhkosin ehkä vähän liiankin ärhäkkäästi.
-Ei kai siinä mitään väärää ole?
-No on! Tai siis, ei sinänsä, mutta ihmiset eivät opi tuntemaan kuolemaa. Siihen ei osata suhtautua. Sitä pelätään ja pidetään epäreiluna, jos syöpä vie 66-vuotiaan miehen tai naisen mennessään. Siis sehän on ihan normaalia!
-Se oli normaalia, Peilikuva hyvä, Miilunpolttaja sanoi. -Ajat muuttuvat. Kenties kuolemakin.
-Hah. Tuskin kuolema muuttuu mihinkään sen takia, että me satumme elämään vähän pidempään.

-Ja sitten on se kuoleman aiheuttama pysähtyminen, tuhahdin. -Ei se elämä mihinkään pysähdy. Muistatko sinä "pysähtyneesi" tai "katsoneesi asioita uudelta kantilta", kun mummo tai ukki kuoli.
Miilunpolttaja vetäisi henkeä: -No en varsinaisesti--
-Niin. Et varsinaisesti. Ei siinä mitään ihmeellistä tapahdu.
-No, hei. Tuo ei ole nyt reilua. Ihmiset kokevat asiat aina eri tavoin. Vaikka meille kokemukset eivät olleetkaan "pysähdyttäviä", kyllä se pani miettimään asioita.
-Mutta koitko sinä, että nyt sinun on aika elää paremmin ja otettava hetkestä kiinni ja muuta diibadaabaa.
-En, mutta--
-Niin, et--
-Älä koko ajan keskeytä. Olin sanomassa, että kyllä minä mietin muita asioita. Kun ukki kuoli, mitä kaikkea hänen elämässään oli tapahtunut ja kuinka maailma oli muuttunut hänen elinaikanaan. Mummosta mietin samanlaisia asioita; kuinka erilaisiin maailmoihin olimme syntyneet, mitä hän minulle merkitsi ja niin edespäin. Voisi sanoa, että kävin läpi heidän merkityksensä itselleni. Mietin, mitä he olivat opettaneet, minkälaisen jäljen he ovat jättäneet minuun. Ymmärrätkö? Heidän sanomisensa on tatuoitu jonnekin sieluni tai mieleni pintaan.
-No joo, tossa on järkeä, jouduin myöntämään. Mutta sitten sisälläni kuohahti uudelleen.

-Mutta tiedätkö mikä minua nyppii ihan erityisesti? jatkoin riehumistani.
-No?
-Kuolemastakin on tehty jokin pirun tuote. Aivan varmasti järjestetään läjäpäin "Kuinka kuolla oikein" - ja "Kuinka selviän tyttöystäväni serkun isän työkaverin kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä" -kursseja. Ottaa kupoliin niin perke---
Miilunpolttaja heilutti sormeaan toruvasti.
-No, ketuttaa aika paljon.
-Osa ihmisistä tarvitsee apua, Miilunpolttaja sanoi rauhallisesti.
-No niin näköjään. Puolet ihmisistä tuntuu käyvän terapiassa tätä nykyä. Miten ihmeessä vanhemmat selvisivät ennen terapian yleistymistä kätkytkuolemista ja ties minkä taudin tappamista lapsista? Entä ne lapset, jotka jäivät orvoiksi, kun äiti poltettiin noitana tai kivitettiin hengiltä aviopetoksesta syytettynä? Tai--
-Traumoja niistä varmaan jäi--
-Traumoja! No, koko elämähän on yhtä traumaa. Helvet---, aloitin jälleen, mutta Miilunpolttaja katsoi minua syyttävästi. Korjasin jälleen kielenkäyttöni - Aivan turhasta inistään nykyään. Okei, okei. Otan sanojani vähän takaisin. Aina se kuolema koskettaa, ja joskus syvältäkin, mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että hoito syvimpäänkin suruun on ihmisessä itsessään. Ja jos eivät omat voimat riitä, niin sitten sitä voi ammentaa läheisistä ihmisistä, ystävistä, perheenjäsenistä ...kele.
-Aika kovia näkemyksiä, Miilunpolttaja sanoi.
-Aika kova maailma, vastasin.

Olimme hetken aikaa hiljaa, kunnes Miilunpolttaja rikkoi hiljaisuuden. - Ehkä yltäkylläisyys on tehnyt meistä heikkoja... jotenkin henkisesti hauraita. Emme kestä enää mitään.
-Eikä siihen tarvittu kuin kaksi sodanjälkeistä sukupolvea, tiuskaisin. - Kai yltäkylläisyys on jotain hyvääkin tuonut?
Miilunpolttaja hymyili. -Pitempää ikää ainakin.
Virnistin takaisin. -Joo. Tiukka hinta siitä, että olemme menettäneet kosketuksen kuolemaan.

Mieleeni nousi kauhea ajatus. -Mieti, jos ne rupeaa raahaamaan kuolonkonsultteja jostain kehitysmaasta. Tänne raahataan kohta Afrikasta tai Väli-Amerikasta nälkiintyneitä ihmisiä, jotka ovat menettäneet perheensä sodassa ja jalkansa miinaan. SItten ne neuvovat meitä olemaan hätäilemättä kuoleman sattuessa. Se olisi irvokasta.
Miilunpolttaja irvisti. -Joo. Todella. Vaihdetaan puheenaihetta.

Ja niin vaihdoimmekin.