Valonjyväsiä

Miilunpolttaja istui ikkunalaudalla ja heilutteli jalkojaan ulkoseinustaa vasten. Alas oli kolmen kerroksen verran pudotusta. Hän odotti jo, milloin Peilikuva tulisi huutelemaan, että tuo oli aivan liian vaarallista ja että tule jo pois sieltä. Melkoinen kanaemo. Miilunpolttaja hymyili. Kevätillan viileys sai ihon jo värisemään, mutta hän ei halunnut vielä mennä takaisin sisälle. Hän tuijotti pihan varjoihin ja mietti sitä, mitä oli tapahtunut aiemmin illalla.

Hänen pienet poikansa olivat olleet jotenkin levottomia pari päivää ja se oli tarttunut häneenkin. Ruokkinut ärtymystä ja apeutta hänen sisässään. Ja sitten se oli heijastunut takaisin poikiin. Seurasi pientä kiukuttelua. Sellaista ihonalaista, tahmeaa, joka ei pääse purkautumaan mitään kautta. Eikä auttanut, että Miilunpolttaja oli yrittänyt olla hyväntuulinen ja päästä tummien ajatustensa päälle. Se ei vain luonnistunut.

Mutta nyt tänään illalla... Hän oli hakenut pojat päiväkodista, ja nämä olivat olleet yhtä jukuripäisiä kuin päivää aiemmin. Sitten se vain tapahtui. Hän vain päätti. Hän päätti tarttua ympäristöönsä kaikilla aisteilla ja hetken ajan hän imi itseensä kaikki mahdolliset asiat, jotka vain kykeni. Potkulautojen ratinan asfalttia vasten, rakennusten rappausten kostean tuoksun, ilman kolean raikkauden ja varjot pihan nurkista. Hän oli tarttunut toista poikaa kädestä ja sipaissut toisen poskea sormellaan - varastanut hiukan energiaa. Se oli kuin kohtaus fantasiaelokuvasta, jossa velho imee voimaa ja vapauttaa sen sitten taikasauvastaan hurjana valoshow´na. Paitsi, että kaikki tapahtui minun sisälläni, Miilunpolttaja mietti. Paitsi ettei siitä kuulunut ääntä. Paitsi ettei ollut show´ta eikä räjähdystä. Ja silti... silmänräpäyksessä kaikki oli muuttunut. Hän avasi itsensä ja päästi sisältään tulevan valon täydellä voimalla poikiinsa. Ja se jos mikä oli taikuutta. 

Oli kuin kynttilöiden meri olisi syttynyt yhtäkkiä hänen edessään. Kuin olisi suunnannut valtavan määrän peilejä kohti aurinkoa ja yrittänyt selviytyä niiden loisteesta. Miilunpolttaja hymyili, silmät kosteina kuin sammalmätäs sateen jälkeen.

Jos lapsille antaa edes vähän valoa, sen saa aina vähintään tuhatkertaisesti takaisin. Mutta miksi niin monilla se taito hiipuu iän myötä? Palavatko kynttilämme loppuun? Särkyvätkö peilimme? Miilunpolttaja veti jalat ylös ja nojasi ikkunanpuitteisiin tuuditellen itseään hitaasti edestakaisin. Hän sulki silmänsä ja näki edessään pieniä valojyväsiä. Siemenviljaa.

Siemenviljaa?

Hän räväytti silmänsä auki samassa, kun ajatus iski häneen: ehkä kykymme antaa ja heijastaa valoa heikkenee siksi, ettemme osaa varautua elämän katovuosiin. Me kulutamme siemenholvimme varastot loppuun ennen aikojaan. Ja lopulta me olemme liian nälkiintyneitä valaistaksemme enää ketään. Hän värähti.

Ajatus oli surullinen. Ehkei se ollut edes totta.

Siitä huolimatta, Miilunpolttaja mietti, oli ehkä hyvä ajatus kerätä varastot täyteen. Kenties oven takaa kuuluisi vuosien varrella vielä kurjuuden kouriin joutuneiden koputuksia. 

-Mutta muista sitten, ettet sinä ole mikään Jeesus, parhaimmillaankin vain menestyvä pientilallinen, Miilunpolttaja kuuli Peilikuvan huikkaavan jostain läheltä. 

-Muistan, muistan, Miilunpolttaja mutisi hymyillen ja sulki vihdoin ikkunan.

Valonjyväset hehkuivat yhä hänen luomiensa takana.