-On aika, Peilikuva sanoi.
-Mmh, joo, Miilunpolttaja mutisi vastaukseksi. –Mutta en millään jaksaisi. Etkö sinä viitsisi kertoa jotain? Eikö kirjoissakin vaihdeta aina välillä näkökulmaa? Yhtäkkiä siirrytään sankarin silmistä kirjan konnan tunnemaailmaan?
-Ja minäkö olen se konna? Peilikuva kysyi viattomasti.
-Joo, se rakastettava konna, Miilunpolttaja sanoi. –Mene nyt ja anna yleisölle, mitä se haluaa.
-Luuletko, että joku on vielä kiinnostunut siitä, mitä täällä tapahtuu, Peilikuva epäröi.
-Totta kai, verkko on täynnä miljoonia silmiä, jotka janoavat jatkuvasti uutta luettavaa, uutta koettavaa, Miilunpoltaja sanoi ja haukoitteli. –Sitä paitsi, hän jatkoi, -ei meidän tarkoituksemme ole tarjota kotia kenellekään. Tämä on vain taukopaikka matkalla kohti jotain jännittävämpää. Vähän niin kuin Konginkankaaan Esso. Tai Teboil. Mikä se nyt sitten nykyään onkaan.
-Mutta en minä osaa olla päähenkilö, Peilikuva puri huultaan.
-Tietenkin sinä osaat, kunhan vain löydät oman tyylisi. Ja jos sinua yhtään helpottaa, voit kuvitella, ettei yleisöä ole ollenkaan. Kirjoita minulle ja Varjolle. Tai itsellesi.
-Mitä iloa siitä sitten muka on? Peilikuva tuhaisi. –Kyllä minä tiedän, mitä minä ajattelen.
-Mitä iloa on vanhojen koulukuvien katselusta? Miilunpolttaja pisti takaisin. –Vaikka sitä muistaa, millainen oli pienenä, aina jotain unohtuu. Muisto haalistuu mielessä, muuttuu joksikin toiseksi. Ja sitten kun näkeekin kuvan uudelleen, muisto terävöityy uudelleen, saa uusia sävyjä, uuden maalipinnan.
-Mitä sinä nyt oikein yrität sanoa? Peilikuva sanoi ja jonglöörasi samalla kolmella omenalla. Mistä ihmeestä se oikein ehti nekin taas ottaa, Miilunpolttaja ajatteli.
-Mikä sinua oikein vaivaa? Enkö minä ole meistä se, joka on aina hidas eikä ymmärrä mistään mitään? Miilunpolttaja pudisti päätään huvittuneena: -Ajattele, että kun kirjoitat tänne, jätät jäljen, ikuistat muutamia hetkiä elämästäsi. Jokainen kirjoituksesi on muisto sinulle, muisto sinusta itsestäsi tiettynä ajanhetkenä. Kun katsot vuoden kuluttua läpi, mitä olet kirjoittanut nyt, et näe tekstiä enää samalla tavalla kuin kirjoittaessasi sitä. Si comprendo?
-Si, si. Mutta mitä hyötyä siitä on?
Miilunpolttaja naurahti ja painui kylpyhuoneeseen. Peilikuva liukui ikkunoita myöten lääkekaapin peiliin. Miilunpolttaja otti hammasharjan ja levitti sille hammastahnaa. –Rakas Peilikuva,, mitä hyötyä on muistoista?
Peilikuva oli hiljaa pitkän aikaa, se katseli kuinka Miilunpolttaja pesi hampaitaan ja sanoi lopulta: -Niin. Ei kai mitään.
Miilunpolttaja urahti jotain, mutta koska tällä oli suu täynnä hammastahnaa, Peilikuva ei saanut siitä mitään selvää. –Mitä?
-Ei mitään, sanoin, että menen nukkumaan.
-No, mutta etkö voisi auttaa minua vähän kirjoittamaan.
-En. Sitä paitsi ei sinun ole pakko kirjoittaa nyt. Kirjoitat sitten, kun olet valmis. Miilunpolttaja sammutti kylpyhuoneen valot ja asteli makuuhuoneeseen. Hän sammutti valot, hyppäsi peiton alle ja mumisi hyvät yöt. Peilikuva jäi orpona tuijottamaan Miilunpolttajaa, joka nukahti lähes heti. Hetken seisoskeltuaan pimeässä hän asteli tietokoneen luokse. –No, jos minä nyt sitten jotakin, hän mumisi itsekseen. –Mutta mitä ihmettä sitä kirjoittaisi?
Mitään ei tullut mieleen. Kyllä hän vielä jotain keksisi. Ehkei ihan vielä, mutta pian.
