Vuoronvaihto

-On aika, Peilikuva sanoi.

-Mmh, joo, Miilunpolttaja mutisi vastaukseksi. –Mutta en millään jaksaisi. Etkö sinä viitsisi kertoa jotain? Eikö kirjoissakin vaihdeta aina välillä näkökulmaa? Yhtäkkiä siirrytään sankarin silmistä kirjan konnan tunnemaailmaan?

-Ja minäkö olen se konna? Peilikuva kysyi viattomasti.

-Joo, se rakastettava konna, Miilunpolttaja sanoi. –Mene nyt ja anna yleisölle, mitä se haluaa.

-Luuletko, että joku on vielä kiinnostunut siitä, mitä täällä tapahtuu, Peilikuva epäröi.

-Totta kai, verkko on täynnä miljoonia silmiä, jotka janoavat jatkuvasti uutta luettavaa, uutta koettavaa, Miilunpoltaja sanoi ja haukoitteli. –Sitä paitsi, hän jatkoi, -ei meidän tarkoituksemme ole tarjota kotia kenellekään. Tämä on vain taukopaikka matkalla kohti jotain jännittävämpää. Vähän niin kuin Konginkankaaan Esso. Tai Teboil. Mikä se nyt sitten nykyään onkaan.

-Mutta en minä osaa olla päähenkilö, Peilikuva puri huultaan.

-Tietenkin sinä osaat, kunhan vain löydät oman tyylisi. Ja jos sinua yhtään helpottaa, voit kuvitella, ettei yleisöä ole ollenkaan. Kirjoita minulle ja Varjolle. Tai itsellesi.

-Mitä iloa siitä sitten muka on? Peilikuva tuhaisi. –Kyllä minä tiedän, mitä minä ajattelen.

-Mitä iloa on vanhojen koulukuvien katselusta? Miilunpolttaja pisti takaisin. –Vaikka sitä muistaa, millainen oli pienenä, aina jotain unohtuu. Muisto haalistuu mielessä, muuttuu joksikin toiseksi. Ja sitten kun näkeekin kuvan uudelleen, muisto terävöityy uudelleen, saa uusia sävyjä, uuden maalipinnan.

-Mitä sinä nyt oikein yrität sanoa? Peilikuva sanoi ja jonglöörasi samalla kolmella omenalla. Mistä ihmeestä se oikein ehti nekin taas ottaa, Miilunpolttaja ajatteli.

-Mikä sinua oikein vaivaa? Enkö minä ole meistä se, joka on aina hidas eikä ymmärrä mistään mitään? Miilunpolttaja pudisti päätään huvittuneena: -Ajattele, että kun kirjoitat tänne, jätät jäljen, ikuistat muutamia hetkiä elämästäsi. Jokainen kirjoituksesi on muisto sinulle, muisto sinusta itsestäsi tiettynä ajanhetkenä. Kun katsot vuoden kuluttua läpi, mitä olet kirjoittanut nyt, et näe tekstiä enää samalla tavalla kuin kirjoittaessasi sitä. Si comprendo?

-Si, si. Mutta mitä hyötyä siitä on?

Miilunpolttaja naurahti ja painui kylpyhuoneeseen. Peilikuva liukui ikkunoita myöten lääkekaapin peiliin. Miilunpolttaja otti hammasharjan ja levitti sille hammastahnaa. –Rakas Peilikuva,, mitä hyötyä on muistoista?

Peilikuva oli hiljaa pitkän aikaa, se katseli kuinka Miilunpolttaja pesi hampaitaan ja sanoi lopulta: -Niin. Ei kai mitään.

Miilunpolttaja urahti jotain, mutta koska tällä oli suu täynnä hammastahnaa, Peilikuva ei saanut siitä mitään selvää. –Mitä?

-Ei mitään, sanoin, että menen nukkumaan.

-No, mutta etkö voisi auttaa minua vähän kirjoittamaan.

-En. Sitä paitsi ei sinun ole pakko kirjoittaa nyt. Kirjoitat sitten, kun olet valmis. Miilunpolttaja sammutti kylpyhuoneen valot ja asteli makuuhuoneeseen. Hän sammutti valot, hyppäsi peiton alle ja mumisi hyvät yöt. Peilikuva jäi orpona tuijottamaan Miilunpolttajaa, joka nukahti lähes heti. Hetken seisoskeltuaan pimeässä hän asteli tietokoneen luokse. –No, jos minä nyt sitten jotakin, hän mumisi itsekseen. –Mutta mitä ihmettä sitä kirjoittaisi?

Mitään ei tullut mieleen. Kyllä hän vielä jotain keksisi. Ehkei ihan vielä, mutta pian.

Sydänyöllä

Yllättävä kysymys poltteli Miilunpolttajan mielessä:

”Olenko onnellisempi yksin vai toisen kanssa?”

Vastaus kysymykseen karttoi häntä. Se tuli lähelle, ja väisti sitten. Kuin auton valokeilaan joutunut villieläin. Miilunpolttaja huokaisi. Oliko kysymys edes järkevästi muotoiltu, millään tavalla mielekäs? Vai oliko se pelkkä peiliajatus? Hän kutsui peiliajatuksiksi niitä ajatuksia, joiden avulla ihminen tutkailee itseään ja katsoo, miltä henkinen ulkomuoto näyttää.

Varjo ja peilikuva olivat hiljaa. Nukkumassa. Horroksessa. Niillä ei ollut vastauksia, sillä – kerrankin – niillä ei ollut aavistustakaan, mitä Miilunpolttajan päässä liikkui. Hän sulki silmänsä ja toinen ajatus leijaili hänen mieleensä:

”Jos on joka tapauksessa onnellinen, onko onnellisuuden määrällä mitään merkitystä?”

Hän aukaisi silmänsä, puri huultaan ja meni pesemään hampaansa. Johtaakseen ajatuksensa muualle hän keskittyi ajattelemaan solmuja: lippu-, merimies-, jalus- ja paalusolmu. Siansorkka. Kahdeksikko. Hän sammutti valot ja meni vuoteeseen, jossa ei nukkunut hänen lisäkseen ketään muuta. Toinen oli toisaalla.

”Mitä sinä ajattelisit, jos tietäisit mitä minä ajattelen, kun sinä olet poissa?” Miilunpolttaja kysyi ääneen ei oikeastaan keneltäkään. Siihen ajatukseen hän sitten nukahti.

Ihmissuhteista, eroamisesta ja vähän lumisodastakin.

Kevätaurinko kimmelsi sulavalla jäällä. Ilma oli mitä kaunein. Miilunpolttaja käyskenteli meren rantaa nauttien hienosta säästä. Hän pohdiskeli viimeaikaisia tapahtumia. Hän oli nähnyt 00P:n kaksi viikkoa takaperin. Tämä oli muuttanut nyt samaan kaupunkiin kuin Miilunpolttaja. Jälleennäkeminen oli ollut mieluinen, sillä aikaa viime kohtaamisesta oli kulunut jo lähes yhdeksän kuukautta. Siinä ajassahan olisi ehtinyt pyöräyttää vaikka lapsen, jos olisi pitänyt kiirettä. No, kumpikaan kaveruksista ei ollut. Pitänyt kiirettä, siis.

-Vaikea kuvitella, että nyt on maaliskuun puoliväli, Miilunpolttaja mutisi katsellessaan jäiden lähtöä ja muisteli, kuinka ala-asteella he olivat hiihtäneet meren jäällä aina huhtikuun alkuun asti. -Maailma muuttuu, Eskoseni, Miilunpolttaja sanoi itselleen. Olihan se todettava, että ilmastonmuutos oli tosiasia. Hän muisti vielä ala-asteelta, kuinka eräs maantiedon opettaja oli sanonut, että mitään ei voida vielä todistaa, että ilmastonmuutos on vain yksi selitys muiden joukossa lämpimille kesille ja otsonikadolle.

-Nykyään ei muusta puhutakaan, Miilunpolttaja hymähti. Niin ne ajat muuttuvat. Hän kääntyi katsomaan sorsaa, joka näykki jotain epämääräistä rantajään sulavedestä. Olisikohan levää, sankarimme pohti. Hän pisti kädet taskuun ja jäi tuijottamaan horisonttiin. Ajatukset pyörivät hänen päässään kuin Mandelbrotin kuvio - lumoavia ja selkeitä muotoja, joiden alkuperä oli hämärän peitossa.

Miilunpolttajan hyvän ystävän vuosia kestänyt parisuhde oli päättynyt juuri eroon. Se kummastutti häntä, sillä ero oli tullut täysin puun takaa. Jos puoli vuotta aikaisemmin Miilunpolttajaa olisi pyydettä arvioimaan kaveripiiristään yhtä paria, joka säilyy pitkään yhdessä, olisi hän osoittanut juuri tuota eronnutta paria. Toisin oli kuitenkin käynyt. Eron syyt olivat vielä epäselvät, mutta ystävä oli pyytänyt Miilunpolttajan käymään luonaan lähiaikoina. Tarkoitus oli saunoa, nauttia muutama olut ja syväluodata elämän tutkimattomia pohjamutia... Joka oli tietysti tuhoon tuomittu yritys, mutta joka tuottaisi siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen vuoksi - suurta nautintoa.

Kuukautta aikaisemmin myös Miilunpolttajan toinen kaveri - ja aikoinaan erittäin hyvä ystävä - oli eronnut vuosia kestäneen suhteen jälkeen. Sekin oli tullut täytenä yllätyksenä. Enkö minä tunne ihmisiä ympärilläni ollenkaan, Miilunpolttaja mietti. Viileä tuulenhenki kiisi hänen ohitseen ja totesi: -Toisten suhteisiin on mahdotonta nähdä. Kahden ihmisen väliset asiat tietävät vain he kaksi. Sitten tuuli olikin jo poissa.

Niinpä. Niin se kai oli. Mutta silti. Hän tuumiskeli omaa suhdettaan Suden kanssa. Miilunpolttajalla ei ollut mitään harhakuvitelmia oman parisuhteensa osalta (tai tietysti hänellä oli, mutta niiden havaitsemiseen tarvittaisiin ehkä ulkopuolisen tarkkailijan apua). Hänen lähtökohtansa oli se, että suhde voisi päättyä minä päivänä tahansa. Hän leikitteli usein ajatuksella, että jompikumpi jättäisi toisen. Hän oli aluksi miettinyt, miksi teki niin ja ollut vähän huolissaan. Sitten hän oli keksinyt vastauksen. Erilaisten kuvitelmien avulla hän testasi omia tunteitaan. Miettimältä miltä ero tuntuisi tai ei tuntuisi hän tarkisti, olivatko hänen tunteensa ennallaan. Olivat ne - ainakin vielä.

Ehkä jo huomenna hän sanoo, että on kyllästynyt minuun. Tai ehkä minä olen kuukauden kuluttua jo sitä mieltä, että me emme kuulu yhteen. Se oli tietysti epätodennäköistä, mutta kukapa sitä tietäisi? Voihan se olla, että he istuisivat saman ruokapöydän ääressä vielä 25 vuoden kuluttua. Sekin olisi varmasti ihan mukavaa. Niin tai näin, kaikki oli mahdollista, ja kaikki vaihtoehdot olivat yhtä hyviä, Miilunpolttaja mietti.

Hän uskoi, että ihminen teki aina lopulta oikean päätöksen, vaikka se tuntuisikin vaikealta tai jopa väärältä. Jos suhde päättyi eroon, se oli yhtä oikein kuin että se jatkuisi kuolemaan asti. Tietysti tämä päti vain tasapainoisiin ihmissuhteisiin. Suhteet, jotka perustuivat riippuvuuksiin tai pelkoihin tai mihin tahansa vääristymään, olivat asia erikseen.

Jotain märkää mätkähti hänen niskaansa. Hän tunsi sulaveden valuvan inhottavasti kaulahuivin ja paidan alta selkää pitkin alaspäin. Äh, hän älähti, kääntyi ympäri ja ehti juuri ja juuri kumartua ennen kuin uusi lumipallo olisi osunut häntä päähän. Peilikuvahan se siellä hykerteli tyytyväisenä. Se oli tehnyt valtavan kasan lumipalloja valmiiksi ja viskoi niitä nyt kovaa tahtia. Miilunpolttajakin pyöräytti nopeasti yhden pallon, mutta heitto lähti tietysti aivan liikaa ylöspäin suoraan yllä olevaan oksaan. Peilikuva nauroi makeasti ja oli aikeissa heittää uuden hyvin tähdätyn pallon, kun sen pilkka vaihtuikin tukahtuneeksi mutinaksi. Lumesta raskas oksa oli pudottanut sen päälle koko painolastinsa.

Miilunpolttaja hymyili ja heitti uuden lumipallon Peilikuvan vielä ravistellessa lunta niskastaan. Tällä kertaa pallo napsahti häntä suoraan vatsaan. -Epäreilua, se huusi.

-Niin on, vastasi Miilunpolttaja - niin todella. Sitten hän nauroi vahingoniloisesti ja unohti hetkeksi kaiken muun. Kyllä kunnon lumisota meni aina ilmastonmuutoksen ja parisuhteen rakenteiden pohtimisen edelle. Niin kuin elämä yleensäkin.

Vihainen nuori nainen: Valitusvirsiä välitilasta

Välitila, se jossain opiskelun ja työelämän välillä asusteleva helvetti. Odottaa paperin putkahtamista postilaatikkoon (johon se ei ihan vielä tule), odottaa mahdollista soittoa tai ihan mitä tahansa yhteydenottoa työnantajalta (joka kuitenkin on todistetusti olemassa), odottaa, odottaa, odottaa. Odottaa, että olisi jotain tekemistä. Hei, tänäänhän mulla on: voin pestä pyykkiä. Voi perse, tein sen jo eilen. Keskustelee itsensä kanssa. Kirjallisesti.

Täällä välitilassa ollessani en ole vielä kärsinyt kovin pahoja vaurioita, paitsi pääni sisällä. Olen yrittänyt lenkkeillä, harjoittaa unohtuneita taidemuotoja ja tavata ystäviä. Nuo pirulaiset kuitenkin käyvät töissä säännöllisesti ja ovat sen jälkeen väsyneitä. Tai asuvat muuten vaan niin kaukana, ettei niin vaan mennäkään poikkeamaan. Parhaimmillaan he sanovat, että älä tule tänne. "En ole pessyt lattiaa puoleen vuoteen."

"Olisipa minullakin loma!" Loma on yhtä tyhjän kanssa, jos on yksin.

Mielessäni risteili paljonkin piikikästä sanottavaa kirjoittamista aloittaessani. Nyt se alkaa haihtua, ehkä olo paranee.

Päiväni olen kuluttanut valittaen. Asiointi ei riitä sosiaaliseksi elämäksi. Niinpä sitten ihmiskontaktin saadessani saatan alkaa valittaa. Melko varmasti teenkin sen. Itkettää päivästä toiseen, paskamainen ihottuma vaivaa ja kutittaa pelkällä olemassaolollaan minut keskittymiskyvyttömäksi. Kahvi maistuu hyvältä, mutta tekee sairaaksi. Kellään ei ole aikaa, kun minulla kerrankin on. Itkettää vähän lisää. Silmiin sattuu, eikä ihan vähän. Tiedän olevani suurempi pahantahdonlähettiläs kuin itse SannaSaatana. Saan mukavat ja rauhallisetkin ihmiset vittuilemaan itselleni. Se jos mikä auttaa pahaan oloon. No ei auta.

Pitäisi kanavoida energia johonkin järkevään tekemiseen. Tekisi vaikka seuraavan puolen vuoden työt jo etukäteen. Tai sitten ihan vaan lepäisi ja lukisi romaania, mihin ei ole ollut aikaa sitten... Niin, koska?

Mutta ei, lähinnä vaan keskityn siihen, että vituttaa olla tarpeeton.

Sadun taikaa

Miilunpolttaja avasi mielikuvituksensa sivulta karviaisenpunainen violetti. Hän luki ääneen, mitä sivulle oli kirjoitettu (se näytti sadulta):

”Olipa kerran mies, jolla oli kaksi sydäntä. Ensimmäinen oli kiillotettua pronssia. Se kumisi joka lyönnillä kumeasti ja juhlallisesti. Toinen sydän oli pehmeää ja tuoksuvaa lampaanvillaa, joka päästi lyödessään pehmeän äännähdyksen, joka muistutti nuuskivaa koiraa. Toinen sydämistä oli tarkoitettu miehen lähimmille ja rakkaimmille ihmisille ja toinen kaikille muille.

Eräänä päivänä mies tuli väsyneenä kotiin, ja istahti keittiön tuolille lepäämään…”

-Hei, hei hei, Peilikuva ärähti. –Kumpi sydän oli tarkoitettu läheisille ja kumpi muille?

-Ei sitä sanota tässä, Miilunpolttaja sanoi nostaessaan katseensa kirjasta.

-No, täytyyhän sen lukea siinä, Peilikuva intti.

-Eikä täydy. Tämä on minun mielikuvitukseni ja se toimii niin kuin toimii. Ole nyt hiljaa. Luen eteenpäin.

-Minä luulen, että se villa on niille muille, Peilikuva mutisi, mutta vaikeni sitten.

”Levätessään tuolilla mies tunsi itsensä väsyneeksi. Itse asiassa hän ei ollut koskaan ollut niin väsynyt. Hänen rintaansa sattui ja raastoi, ja hän arveli melkein kuolevansa. Kun hänen vaimonsa saapui töistä kotiin ja näki miehensä pitelevän rintaansa, tämä kutsui huolissaan ambulanssin paikalle. Mies kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan ja hänet laitettiin vuodeosastolle lepäämään.”

-Mikä satu tää muka on? Saduthan sijoittuu aina menneeseen aikaan.

-Hys, sanoi Miilunpolttaja ja luki yhä eteenpäin.

”Seuraavana päivänä lääkäri tutki miehen ja kysyi sitten tämän vointia. Mies kertoi, että pahin kipu li jo ohi. ’Se on ymmärrettävää’, sanoi lääkäri ja jatkoi: ’sillä toinen sydämenne on nyt kuollut. Kipunne johtuivat siitä, että sydämenne oli kuolemassa. Nyt jäljelle jäänyt sydän on ottanut molempien sydänten tehtävät hoitaakseen.’

’Niinkö’, mies sanoi. ’Olo onkin huomattavasti kevyempi.’

Lääkäri sanoi, että mies voisi poistua sairaalassa, mutta ei saisi kuntoilla viikkoon, jotta sydän ehtisi tottua rasitukseen. Ovella lääkäri ojensi miehelle pientä kangaskassia. Mies vilkaisi sisään ja näki kuolleen sydämensä.

’Kumpi se on?’ lääkäri kysyi voimatta peitellä uteliaisuuttaan.

’Onko sillä väliä?’ mies kysyi takaisin. Lääkärin miettiessä vielä mitä sanoisi seuraavaksi, mies jatkoi: ’Se on se, jota en enää tarvitse.’

Sen sanottuaan mies käveli ulos sairaalasta ja eli elämänsä onnellisena loppuun asti.”

-MIKÄ SAAKUTIN SATU TUO OLI OLEVINAAN! Peilikuva riehui.

-Se oli katkelma mielikuvitusta, mitäpä muuta, Miilunpolttaja vastasi tyynenä ja siemaisi hieman terästettyä glögiään. Uuden vuoden parhaimpia puolia oli, että kaupat myivät glögivarastonsa halvalla pois. Miilunpolttajalla oli glögiä enemmän kuin uskalsi muille tunnustaa.

-Siinä ei ole päätä eikä häntää, Peilikuva puhisi.

-Eikö, Miilunpolttaja sanoi, -minun mielestäni siinä on paljonkin järkeä.

-Mitä muka? Kumpi sydän hajosi, villainen vai pronssinen? Oliko se sydän niitä läheisiä vai muita ihmisiä varten? Täysin idiootti tarina.

-Luulisi sinun ymmärtävän.

-No, kun en ymmärrä.

-Harmi, Miilunpolttaja sanoi ja otti jälleen uuden kulauksen glögistään. Hän tiesi, että se ärsytti Peilikuvaa.

-Pöh, Peilikuva sanoi ja kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Miilunpolttaja huokaisi ja sanoi:

-Voin antaa sinulle yhden tulkinnan, jos tahdot. Mutta se ei ole tietenkään ainoa.

-No, Peilikuva vastasi.

-Mihin mies tarvitsi kahta sydäntä? Miilunpolttaja kysyi.

-No, sadussahan sanottiin, että rakkaimpia ja muita varten.

-Ei, vaan mihin mies tarvitsi kahta sydäntä?

-Oletko sinä kuuro: läheisiään ja muita…

-Ei. Vastaus on: ei mihinkään. Tarinan lopussa miehellä on vain yksi sydän, ja hän elää silti elämänsä onnellisena loppuun asti.

-Eli?

-Toinen sydän oli alun alkaenkin täysin turha. Me emme tarvitse eri sydämiä eri ihmisiä varten.

-Niin mutta…

-Se tarkoittaisi, että kohtelisimme ihmisiä eriarvoisesti. Silkkiä sinulle, hiekkaa heille. Ehkä tarinan tarkoitus oli kertoa, että kaikki ansaitsevat saman kohtelun ja saman rakkauden riippumatta siitä, kuinka lähellä sinua he ovat.

-Olet sinäkin varsinainen Gandhi. Äiti Teresa, Peilikuva tuhahti. Miilunpolttaja kohautti olkapäitään. -Se on vain yksi tulkinta. On niitä muitakin.

-Mitä sitten?

-No… sydän, joka päästi nuuskivia ääniä voisi olla kuvata ihmisen uteliaisuutta. Juhlava pronssi voisi kuvata perinteissä pitäytymistä ja niin edelleen. Keksi itse.

-Olen edelleen sitä mieltä, että tuo tarinasi on typerä.

-No, sittenpähän olet, Miilunpolttaja sanoi ja meni keittiöön hakemaan lisää glögiä.

Peilikuva pyöritteli Miilunpolttajan mielikuvitusta käsissään ja selaili sitä lukeakseen tarinan uudestaan. Kumma kyllä, sivua, jonka numero oli karviaisenpunainen violetti, ei enää löytynyt. –Outo kapistus, hän mutisi itsekseen, sulki kirjan ja meni hänkin hakemaan glögiä.

Miilunpolttajan mielikuvitus surisi hetken aikaa hiljaa pöydällä. Jostain kuului pronssin ontto kumahdus ja ääni, aivan kuin koira olisi nuuhkinut.