keskiviikko 2. huhtikuuta 2008

Pahuudesta

Peilikuvaan liittyy monia uskomuksia. Esimerkiksi Intiassa uskottiin pitkään, että toisten ihmisten peileihin ei saa katsoa. Jos niihin katsoi, osa omasta sielusta saattoi jäädä peilin sisään. Pahimmassa tapauksessa ilkeämielinen peilin omistaja saattoi ottaa satimeen jääneen sielun hallintaansa.

Monissa myyteissä sankari taistelee omaa peilikuvaansa vastaan. Peilikuva on paha, kieroutunut versio sankarista ja joissain kertomuksissa peilikuva haluaa tappaa isäntänsä ottaakseen tämän paikan. Myös saksalaisten doppelgänger eli ”paha kaksoisolento” on tietyllä tapaa peilikuvapelon laajentuma.

Minä olen peilikuva, kuten hyvin tiedätte. Olen Miilunpolttajan peilikuva. Minä en ole tietääkseni kovin vaarallinen, vaikka kärpäsiä ja hyttysiä saatan joskus turhautuessani hätistelläkin. Kerron teille uutisen, joka ei välttämättä edes ole uutinen – ei ainakaan kaikille. Peilikuva ei sisällä mitään sellaista, mitä ihmisessä itsessään ei jo ole. Sanotaan mieluummin niin, että peilikuva on vain toinen näkökulma ihmiseen. Toinen näkökulma asioihin. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, eihän Miilunpolttajakaan ole kuin vain yksi näkökulma erääseen nuorehkoon mieheen…

Noin. Nyt kun asia on tehty selväksi, minä astun näkökentän reunamilta estradille. Kumarran syvään ja lämmitän yleisöni kuluneella vitsillä: -Oletteko nähneet uusia pesuainemainoksia. Niitä, joissa luvataan, että pesuaineella lähtevät pahimmatkin veritahrat helposti pois? Minä luulen, että jos on paita aivan veressä, niin silloin puhdas pyykki on ongelmista luultavasti pienimpiä.”


Ei naurata. Ei sen väliä. Kyllä tarinat tästä paranevat. Mutta unohtakaa turha haihattelu ja lyyrisyys, jota ystävämme Miilunpolttaja niin kovasti harrastaa. Minun tyylini on suorempi, iskevämpi ja otteeni päättäväisempi. Mutta ei piiruakaan parempi. Vain erilainen.

Enkö ole jo riittävästi kertonut itsestäni. Parrasvaloissa pitää tehdä muutakin kuin vain hymyillä. Niinpä jaan kanssanne pienen keskusteluni Miilunpolttajan kanssa. Mutta ennen kuin aloitan, niin kysyn teiltä: Uskotteko te pahuuteen? Eikun siis ihan oikeasti – uskotteko? Miilunpolttaja ei usko.

Sen mielestä pahuus on illuusio, käsite, joka helpottaa asioista puhumista. Kysyin siltä, että ihan hyvyyttäänkö vanhat sedät sitten sarjaraiskaavat pikkutyttöjä ja ihmiset ampuvat naapureitaan, kiduttavat toisiaan ja varastavat toisiltaan. Arvatkaapa mitä ystävämme siihen sanoi: -Ei se ole pahuutta.

Siitäkös vasta kimmastuin.

-Ei ole pahuutta, vai? minä kysyin. Mistähän helve**stä siinä on sitten kyse?

-Ihmiset ovat vain rikki, vastasi laupias samarialaisemme.

-Älä nyt sano, että sinäkin kuulut näihin ”kaikki rikokset voidaan selittää lapsuuden traumoilla” –lässyttäjiin. Meidän Oskarin rintaruokinta lopetettiin liian aikaisin, siksi se kasvoi vähän vinoon tai että kun seksistä ei puhuttu Outille tarpeeksi aikaisin, niin se sitten tappoi oman lapsensa…

-En minä yritäkään selittää kaikkea lapsuudella.

-No?

-No mitä?

-No, nyt sinun pitäisi ikään kuin perustella, miksi murhaajien pitäisi saada kulkea vapaana.

-En minä sitä halua. Yritän vain sanoa, että pahuus on suurta ymmärtämättömyyttä.

-Ai jaa. Ihan kuin teini-Sami kiduttaisi lokkeja ihan vain sen takia, että kukaan ei koskaan kertonut, että lintuja sattuu kun niitä heittelee kivillä. Samihan ei ymmärrä, kun sille ei ole kerrottu!

-Mikä sinua nyt oikein kuohuttaa?

-No, sinä noiden pahuus on harhaa –höpinöiden kanssa! Tuolla perusteellahan kuka tahansa saa tehdä mitä tahansa.

-Ole hetki hiljaa, jooko? Ihmiset tekevät toisilleen ilkeitä asioita. Kammottavia asioita. Ja he nauttivat siitä. Mutta se ei minun mielestäni täytä pahuuden mittapuita. Minä en usko siihen, että ihmiset satuttavat toisiaan vain satuttamisen ilosta. Tai näennäisesti he voivat tehdä niin, mutta taustalla on aina jotakin muuta. Jokin polttavampi, syvempi kysymys.

-Kuten?

-En minä tiedä. Ehkä murhaaja koettaa nähdä uhrinsa silmissä jotain, mikä kielisi tuonpuoleisen olemassaolosta, jotain mikä todistaisi elämän jatkumisesta.

-Tuo on, anteeksi nyt vain, höyryävän puhdasta koiran… ulostetta.

-En minä sanonut olevani oikeassa. Kerroin vain mitä mieltä olen. Miilunpolttaja piti pienen tauon ja jatkoi: -Minä en usko, että ihmisessä majailee pahuuden siemen. Pikemminkin olen sitä mieltä, että meillä jokaisella on jokin suuri heikkous. Se on kuin puoliksi parantunut haava. Jos sitä ei ronki ja räplää, se paranee – ainakin osittain. Jos ruven taas repii uudelleen auki, kun se kutiaa, niin haava ärtyy, tulehtuu ja leviää ehkä laajemmallekin.

-Eli pahuus on sinun mielestäsi vain ihmismielen heikkoutta, jokin synnynnäinen vajavaisuus?

-Ei sen tarvitse olla synnynnäinen. Kyllähän elämässä saa kolhuja ihan tarpeeksi.

-Olisi kiva nähdä, muuttuisiko mielipiteesi, jos sinua rääkättäisiin oikein kunnolla. Kidutus voisi tehdä ihmeitä. Siinä pahuus varmasti konkretisoituisi naiiviin mieleesi ihan eri tavalla.

-Ehkä, mutta en missään vaiheessa sanonutkaan, että tämä on lopullinen kantani.

-Olet rasittava. Mitä jos liittyisit johonkin jeesustelujärjestöön - vaikkapa Amnestyyn?

Sen sanottuani jätin Miilunpolttajan niille sijoilleen ja lähdin oluelle. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisin vetänyt lempeäkatseista apinaamme täysillä turpiin. Eli ehkä parempi näin. Toisaalta jäi harmittamaan, etten kysynyt, mikä on hänen suhteensa hyvyyteen. Jos sekin on illuusio, niin mitä meille sitten muka jää...?

Raivostuttavia keskusteluja ainakin.