Mitäh, ei kriisiä!?

Syön pari kuukautta sitten lahjaksi saamiani salmiakkeja. Suu on täynnä ja sitä polttaa. Ei ole viisasta syödä niin paljon kerralla. Kohta on kai paha olo. Yksi putosi lattialle ja vieri pöydän taa. Olkoon. Siivoan sitten kun lähden.

Ihmiset lukevat toistensa blogeista, mitä itse kullekin kuuluu. Kuulin taannoin keskustelun, jossa yksi osapuoli tivasi toiselta, miksei tämän blogi avaudu. "Kohta mä joudun kysyyn sulta itseltä, mitä kuuluu!" Työ on teinimäisen ihmissuhdedraaman näyttämö.

Vappu tulee. Viisi vuotta olen viettänyt sen enimmäkseen yhden tietyn ystäväni kanssa. Ja varmaankin kolme vuotta mitä ghetoimmassa ympäristössä. Nyt olen täällä, enkä tiedä, mitä tehdä. Vaikka tiedänkin.

Sisareni on tulossa kylään. Minun piti kertoa hänelle, että ei kannata pelästyä, jos se poika suutelee minua. Että kaikki on ihan ok. Siskoni vastasi, että onpa hyvä, että se tyyppi on oikeasti olemassa, eikä vain mun sairaalla mielikuvituksella kehitetty sivupersoona. Niin, kiusaamista tiedossa siis.

Kävimme eilen pojan kanssa paikallisessa massatapahtumassa. Se oli mukavaa. Hänen paras ystävänsä ilmaantui paikalle.
- Miksei ystävä halua, että tulisin sun luo...
- Jos se vaikka ajattelee, ettet rakasta sitä enää.
- Olen mä ennenkin muita tyttöjä rakastanut. (ystävä on mies)
- Kuulostipa pahalta.
- Ai se, että minä saattaisin rakastaa sua vai?
- Niin...

Aamulla hän ihmetteli, miksei varmaan kolmeen päivään ole ollut mitään kriisiä. Hän on odottanut sitä ja yrittänyt houkutella sen esiin. Mutta ei, kriisiä ei ole. Luulen sen johtuvan siitä, että olemme liikkuneet yhdessä julkisesti.

Tänään ostin hänelle lasillisen maitoa.

Postimies soittaa aina kahdesti

*Kopkop*

Oliko se koputus? Miilunpolttaja katsoi kellonajan matkapuhelimestaan, oli vasta aikainen aamu. Koputus kuului uudestaan. Hän nousi sängystä ja laahusti väsyneenä ovelle. Kuka ihme sielä oikein mahtoi olla, hän mietti. Hän käänsi kahvaa ja avasi.

-Päivää, paketti herra Miilunpolttajalle, yli-innokas Postimies sanoi.

-Möh, Miilunpolttaja mutisi vastaukseksi, - mutta kun en minä ole tilannut mitään.

-Olette kuin olettekin, Postimies hymyili ja heilutti ruskeaa pakettia edessään.

Miilunpolttajaa epäilytti. -Mitä siinä paketissa on, hän kysyi.

Postimies luki paketissa olevaa lähetettä, virnisti suu hullun hymyssä ja sanoi: -Tässä lukee vain että ”Ongelmia”.

-Juu, kiitos ei. Eijei. Eijeijeijei. Minulla on niitä jo riittämiin. Hän yritti sulkea oven, mutta Postimies ehätti tunkea jalkansa oven ja ovenpuitteen väliin.

-Mutta hyvä herra, teidän on pakko ottaa tämä vastaan. Minulla on tilausvahvistus ja kaikki. Joudutte suuriin vaikeuksiin – ja minä myös – jos ette ota tätä vastaan, Postimies sanoi ystävälliseen mutta tiukkaan sävyyn. Sitten mies pani paperin Miilunpolttajan kouraan. Sankarimme katseli sitä hetken aikaa unisilla silmillään. Sen mukaan hän oli lauantai-aamuna tilannut ”Ongelmia”, peruuttanut tilauksen mutta sitten päättänyt kuitenkin tilata paketin uudestaan seuraavana päivänä.

-Mitäs tämä nyt oikein on, hän mutisi. Hänellä oli ollut erityisen hauska viikonloppu, mutta ei hän mielestään mitään ollut tilannut. Olikohan tässä taas kyse jostain Peilikuvan käytännön pilasta?

Miilunpolttaja luovutti ja raapusti nimensä lähetteeseen. Postimies kiitti ja lähti tiehensä. Miilunpolttaja piteli pakettia hetken aikaa käsissään, ravisteli sitä sitten hiukan ja vilkaisi ohimennen tilausvahvistusta. Herranjumala, miten kallis! En varmasti maksa tätä, hän ajatteli, en kuuna päivänä.

Hän heitti paketin sängyn päälle ja päätti jatkaa uniaan. Herättyään hän kirjoittaisi valituskirjeen ja lähettäisi paketin asiakaspalautuksena takaisin. Sitten koko homma olisi ohi ja hän voisi taas…

-Ja eikö sinua muka kiinnosta, mitä olet mennyt hölmöyksissäsi tilaamaan, hän kuuli tutun narinan takaansa. -Ole nyt iso poika ja avaa se, vanha kunnon Peilikuva ilkkui.

-No, en taatusti. Hinta on ihan mieletön. Palautan sen heti kun vain voin. Ja tästä ei keskustella.

Hän meni takaisin sänkyyn. Peilikuva koetti maanitella vähän aikaa, mutta Miilunpolttaja tunki sormet korviinsa. -Hyvä on, Peilikuva mutisi hieman loukkaantuneena. -Ei sitten.

Mutta heti kun Miilunpolttaja oli nukahtanut, Peilikuva katseli ympärilleen ja tuli varovasti ulos peilistään. Kyllähän palautusoikeus varmasti säilyi, vaikka paketti olisikin aukaistu. Tuote olisi kuitenkin muoveissa ja sinetöity. Pitihän nyt sentään varmistaa, minkälaisista ongelmista oikein oli kyse, eikö niin?

Niinpä Peilikuva repi paketin varovasti auki ja vilkaisi Miilunpolttajan suuntaan. Tämä nukkui vielä. Hyvä, hän ajatteli. Sitten hän pani kätensä pakettiin ja tunnusteli sisältöä. Jotakin kovaa. Hän veti esineen varovasti ulos.

-Mitä ihmettä, Peilikuva henkäisi ääneen nähdessään mitä piteli käsissään. Ei voinut olla totta, oliko Miilunpolttaja mennyt aivan sekaisin. Sitten hän virnuili pirullisesti. Tätä pakettia ei kyllä lähetettäisi takaisin, vaan se otettaisiin käyttöön. Juuri tätä minä tarvitsen… tai siis me tarvitsemme, Peilikuva vakuutteli itselleen. Hän repi sinetin auki ja tunsi hetken aikaa syyllisyyttä. Miilunpolttaja raivostuisi varmasti, mutta myöhemmin tämä kyllä kiittäisi häntä. Hän etsi tuotteen kyljestä napin ja painoi sitä. Vihreä valo alkoi vilkkua. Tästä tulisi kyllä kallis keikka.

-No, elämä on, Peilikuva mutisi itsekseen ja luikki tyytyväisesti hymyillen takaisin peiliinsä.

Miilunpolttaja jatkoi uniaan autuaan tietämättömänä tapahtuneesta. Pöydällä oleva laite surisi ja naksui hiljaa. Elämä, versio 3.740 alkoi hitaasti käynnistyä.

Mitäköhän tästä kaikesta seuraisi?

Hetkittäin.

On ollut niin paljon hetkiä. Enimmäkseen pieniä. Kriisejäkin. Niitä lähinnä siksi, että olen mestari kehittelemään sellaisia. Se kai ei enää hämmästytä ketään.

* * *

Seisomme pimeyden keskellä. Minä haluan, hän ei. Halaamme ja hän lähtee.

* * *

Kävelemme auringossa. Minä höpötän onnellisena ja helpottuneena: kaikki on selvää. Ennustan tulevaa ja mietin menneitä.

* * *

Minä päästän hänet sisälle kotiini viimeisillä voimillani. Juttelemme loppuyönkin. Olemme kai kuoleman väsyneitä. Ehkä elokuussa nukun.

* * *

Uskallan pitää häntä kädestä julkisella paikalla. Aina joskus.

* * *

Kirjoitamme päättömiä tarinoita kahvilassa. Niissä ei ole minkäänlaista järkeä. Meillä on hauskaa, vaikkeivat muut sitä ymmärtäisikään. Toiset sanovat meidän olevan sekaisin. Minä tiedän, että hyvällä tavalla.

* * *

Hän kertoo minulle tarinoita ja satuja tuntitolkulla. Yöllä, onnellisessa olotilassa. Minä laulan hänelle, vaikken muista sanoja.

* * *

Ravintolassa hän ja ystäväni kiusaavat minua yhdessä. Välillä se ärsyttää minua, mutta tiedän kuitenkin olevani turvallisten ihmisten seurassa. Ja minusta on mukavaa, että he tulevat toimeen keskenään.

* * *

Niin naiset kuin miehetkin soittelevat yöllä: "Missä sinä olet?" Emme ymmärrä.

* * *

Olen tullut suihkusta ja meikannut. "Olet kaunis", hän sanoo. Hämmennyn, sillä olen tottunut hölmöihin vitseihin. "Ai, on taas aika olla ilkeä..." hän jatkaa, kun huomaa hämmennykseni: "Meikillä saa ihmeitä aikaan!" Kiitän.

* * *

Murehdin, kuten tavallista. Minä en ole salaperäinen nainen. Minä en piilottele Nalle Puh -yöpaitaani tai tavallista elämääni tavallisena naisena. Olen kuullut, että naisen pitäisi olla miehelle aina täydellinen ja kaunis, ehkä hieman salaperäinen. Se en ole minä. "Voi sinun murheitasi!"

* * *

Päätämme jälleen kirjoittaa tarinaa. Sovimme, että kumpikin kirjoittaa vuorollaan yhden lauseen. "Mistä haluaisit kirjoittaa?" hän kysyy. "Miten olisi vaikka se pelko, jota minä tunnen?" Hän aloittaa, minä jatkan: Julkisen yhdessä näyttäytymisen pelko. Syystä tai toisesta tyttöä pelotti pitää poikaa kädestä heidän kävellessään kaupungilla tai ollessaan seurassa. Ehkä poika on niin kamala, että tyttö häpeää häntä, hmm? Oikeasti tyttö ei halunnut pelätä ja salata, vaan tunnustaa kaikille kuuluvansa pojalle. Hän lisää enää pisteen.

Ikä ja elämä

Katselin tuossa Hanin blogissa olevaa lainausta 00P:n tekstistä. Sen alla oli kuvaus 00P:sta ja tulin ajatelleeksi, että hyvänen aika, ollaanpas me jo vanhoja. Kaikki. Paitsi ehkä XY8. Hänellä on vielä elämä edessään... ;)

Tästäkö se nyt alkaa, ikäkriisi? Elämässä pitäisi edetä ja jotain pitäisi saavuttaa, mutta kun ei tiedä, mitä se voisi olla. Ja missä se voisi piileskellä. Päivät lipuvat ohi niin, että teeskentelen tekeväni työtä. XY8 sanoi kerran, että ihminen saa ainoan merkityksensä työnsä kautta. Minä kieltäydyin uskomasta. Muullakin on väliä. Muullakin on tarkoitus. Silti tunnen syyllisyyttä, jos en tee työtä ja keskityn hömppään.

Ikäkriisiä en ole koskaan ymmärtänyt. Kuitenkin minusta tuntuu, että sellainen tekee tuloaan. Nostan kilpeni sitä vastaan: Minä olen saavuttanut jo. Minä olen tehnyt jo. Nyt voin vain olla.

Eilen uskalsin kertoa poika-miehelle, mitä ajattelen. Tai oikeammin en uskaltanut kertoa, mutta rohkaistuin lukemaan sen omasta päiväkirjastani ääneen. Hän kysyi, ahdistaako epätietoisuus minua. Eihän elämässä koskaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei sen pitäisi ahdistaa. Pahoin pelkään, etten ole kyennyt pitäytymään sopimuksessamme. Ei se ole vain mukavaa hengailua ja lähekkäin olemista vailla suurempaa merkitystä.

Merkitys on salakavalasti hiipinyt mukaan pienissä asioissa. Hän sanoi meidän viettäneen todellista laatuaikaa. Ellen vastustaisi laatuaikaa terminä, olisin erittäin otettu. Laatuaikahan on vain kiireisten vanhempien keksimä nimitys sille vähäiselle ja aktiviteettien kyllästämälle ajalle, jonka he viettävät lastensa kanssa koittaen korvata rahalla ajan vähyyden. Siitä tässä kuitenkaan ei ole kyse. Aikaa on ollut luvattoman paljon ja se on ollut kiireetöntä mitääntekemättömyyttä täynnä. Huoletonta tai huolellista.

Ole mies!

Hirmuisen moni ihminen kieltäytyy näkemästä syitä seurausten takana. Se on aivan hölmöä, idioottia ja muutenkin typerää. Ääliömäistä jopa.

Ihmiset hakevat jännitystä elämään. Ihmiset pettävät puolisoitaan ja syyttävät siitä pettämisen toista osapuolta. Eivät rassukat tajua, että omassakin suhteessa on varmaan joku vika, jos pettämiseen ylipäätään päätyy. Selvittäisivät asiansa ensin omassa suhteessaan ja syyttelisivät vasta sitten toisia.

Totesimme tänään, että meistä ei ole tekosyyksi pitkän parisuhteen päättymiselle. Ei kertakaikkiaan ole.

Avaa silmät. Kuuntele, kun sanon. Mulla on valtaa, mä koulutan muita. No ei ole, mutta sanonpahan vaan.

Joen rannalla

Hän istui penkillä ja katseli maisemaa. Keväinen aurinko oli jo sulattanut jäät joesta, ja linnut kiertelivät veden yläpuolella etsien ruokaa. Hän kaiveli tikulla sulaveden pehmentämää ruohikkoa, joka oli yhä ruskeaa, mutta joka varmasti heräisi pian eloon. Tuuli puhalteli hänen niskaansa ja näykki hänen korvaansa. Sitten se yritti ottaa hänen lakkiaan. -Noh, noh, rauhoituhan nyt vähän, Miilunpolttaja torui tuulta lempeästi. Mikäköhän siihenkin oli iskenyt? Olisikohan auringon lämpö saanut senkin tunteet heräämään, hän mietti.

Joku istui hänen viereensä penkille. -Sopiiko, että poltan? Miilunpolttaja katsoi tulijaa.

-Totta kai. Vaikka en kyllä ymmärräkään, miksi sinun pitää aina kysyä samaa asiaa. Kun olen kerran sanonut, että se sopii mainiosti, niin se sopii.

-Pitäähän sitä nyt kysyä, ihan kohteliaisuussyistäkin, tulija sanoi.

-Niin, mutta enhän minä edes haista sinun tupakkaasi, Miilunpolttaja huomautti.

-Se onkin perin juurin harmillista. Tupakkani nimittäin tuoksuu…

-…omenankukille ja neliapiloille. Tiedetään.

-Olen tainnut kertoa sen vähän liian monta kertaa, tulija hymähti huvittuneena.

-Joo, olet tainnut, Miilunpolttaja vastasi.

-No, mitäpä kuuluu, ei ollakaan juteltu pitkään aikaan. Sinä kun tunnut viettävän nykyään niin paljon aikaa sen Peilikuvasi kanssa. Oliko äänessä hivenen syyttävä sävy, Miilunpolttaja mietti.

-Niin no, se kun on aina siinä läsnä…

-Olenhan minäkin, tulija huomautti.

-Joo, mutta se puhuu kaiken aikaa. Sinä et. Sinä olet itse asiassa suurimman osan ajasta hiljaa.

-Jos ei ole mitään sanottavaa, niin ei kai sitä silloin puhua kannata.

-No ei tietenkään. Se sinussa onkin niin kivaa, että voi viettää paljon aikaa ilman, että tarvitsee miettiä koko ajan, mitä sanoa seuraavaksi. Ei millään pahalla, mutta Peilikuva vaatii välillä vähän turhan paljon huomiota.

-Sinun parastasihan se vain ajattelee. Sitä paitsi ihan hyviä neuvojahan se on viime aikoina antanut. Miilunpolttaja huokaisi, niinhän se oli. Peilikuva tuntui olevan useammin oikeassa kuin hän itse. Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus. -Mikset sinä anna koskaan neuvoja, hän kysyi.

-Minä, hänen keskustelukumppaninsa naurahti, -enhän minä tiedä ihmiselämästä mitään. Eihän minulla ole oikein edes pysyvää muotoa.

-Huono selitys, Miilunpolttaja tuhahti. Sitten he olivat hiljaa. He tuijottivat joelle. Miilunpolttaja tökki kepille maata, toinen poltti tupakkiaan.

-Etkä sinä oikeasti mitään neuvoja kaipaa.

-Ai kuinka, Miilunpolttaja havahtui ajatuksistaan.

-Ihan hyvinhän sinulla menee, toinen sanoi ja katsoi häntä lämpimästi. Miilunpolttaja tunsi katseen lämmön, vaikkei silmiä nähnytkään.

-Niin, niinhän mulla menee, hän sanoi ja hymyili. -Mä olen oikeastaan aika onnellinen just nyt, vaikkei ole mitään erityistä syytä. Elämä on kaikkea muuta kuin hallinnassa ja töitä riittäisi joka sormelle ja varpaallekin.

-Tiedän. Mutta jos sen keskellä osaa olla onnellinen, niin sitten osaa olla sitä missä vain.

-Totta, Miilunpolttaja vastasi.

Jälleen hetken hiljaisuus.

-Taidanpa polttaa vielä yhden luumu-kastanja -tupakan. Oletko varma, että sinä et halua?

-Olen. Sinähän muistat, että minä en polta.

-Ja hyvä niin. Vaikka luumu-kastanja…

-Joo, niissä ei ole nikotiinia. Tiedetään, Miilunpolttaja sanoi hymyillen.

-Kuule, pitäisiköhän sitä lähteä taas käymään metsässä ja tuntureilla, kun päästään siihen sinun… toiseen kotiisi.

-Mennään vaan. Olenkin jo kaivannut sitä. Häntä nauratti. Turhan tahdikas kysymys, mutta mitäpä sitten. Peilikuvalla ei tahdikkuutta ollut nimeksikään.

-Tekisi mieli tanssia taas nuotion loisteessa, sitä olen kaivannut, toinen sanoi haaveilevasti.

-Ymmärrän hyvin, täällä niitä ei ole oikein ollut. Ja olen minäkin nuotioita kaivannut, vaikka en niiden ympärillä tanssikaan. Savun tuoksua.

-Kokeilisit joskus. Liekeissä on oma makunsa.

-Joo, mutta en minä niitä taida maistaa. Olen ihminen.

-Hah, ei se ole mikään este. Säädät vain mielesi oikealle aaltopituudelle. Kuvittele olevasi hetken aikaa minunkaltaiseni ja oletkin. Mieli on ihmeellinen.

-Joo, pitänee kokeilla.

Sitten he olivat taas hiljaa. Toinen poltti tupakan loppuun eikä sanonut mitään. Aurinko alkoi lipua taivaanrannan taa ja maailma sai tutun punervan ilta-asunsa. Miilunpolttajasta tuntui hyvältä, että oli joku joka ymmärsi olla hiljaa juuri sellaisena hetkenä. Löytyisiköhän jostain sellainen ihminen, joka kykenisi samaan? Hän oli juuri aikeissa kysyä tätä ystävältään, mutta tämä oli jo kadonnut. Tosin kadonnut oli hivenen väärä sana, sillä hänen ystävänsä oli vain ottanut tutun vartiopaikkansa hänen vierellään. Miilunpolttaja venytteli jäseniään, nousi lähteäkseen ja mietti samalla, kuinka moni ihminen oikeastaan jutteli omalle varjolleen. Vaikka tekiväthän ihmiset kummallisempiakin asioita. Ruotsalaisethan söivät mädätettyä kalaa. Mokomat hullut.

Ei mitään järkeä...?

Minä ja hän, tiedättehän. Olemme tapailleet. Olemme säätäneet. Olemme hioneet ja vääntäneet. Ja mitä on tuloksena? Sopimus. Sopimus vailla järkeä ja vailla päämäärää. Sopimus, joka tuottaa jonkinlaista tyydytystä kai kummallekin. Kuinka kauan - korkeintaan kaksi kuukautta.

Mitä sellainen sopimus sitten voisi sisältää... Se sisältää inhimillisyyttä, läheisyyttä ja lämpöä. Se sisältää ystävyyttä ja rehellisyyttä. Toisen ihmisen arvostusta. Kaiken punoo yhteen väliaikaisuus. Herää kysymys siitä, arvostaako kumpikaan itseään. Minä epäilen, että arvostaa. Minä mietin ihan liikaa. En osaa heittäytyä elämään ilman monimutkaisia sopimuksia.

Eräänä päivänä hän sanoi minulle käyttäytyvänsä kunniallisesti. Mietin, mitä ihmettä se voisi tarkoittaa. Se tarkoitti juuri sitä, miltä kuulostaakin. Outoa. Eräänä toisena päivänä kävimme kävelyllä. Minun oli vaikeaa olla hänen kanssaan julkisella paikalla, tunnistettavissa ja omana itsenäni. Minäkö miehen kanssa. Läheisissä tunnelmissa. Ei. Irrottauduin. Mikähän sairaus minua riivaa... Kävelimme vastaan erästä tunnettua salaparia, jonka kumpikin meistä tuntee jollakin tasolla.

Kolmantena päivänä kutsuin hänet pelaamaan ystävieni kanssa. Juuri ennen heidän tapaamistaan kerroin hänelle, etteivät ystävät tiedä hänestä mitään. "Eivätkö he tiedä, että olen poika?" hän kysyi. "Tietävät, vaikka sanoinkin, että sinun pitää meikata ennen kuin tulet. Mutta muuta he eivät tiedä." Koko vierailun ajan pysyin hänestä hieman etäämmällä. Saatoin eteiseen ja varmistin, ettei kukaan näe, ennen kuin annoin suukon hyvästiksi. Mikähän sairaus minua riivaa!?

Sitten vielä selittelen tekemisiäni. "Ei se johdu siitä, että häpeäisin sinua. En vain osaa." Miten niin en osaa? Olenhan ennenkin osannut.

Ihmeiden aika ei ole ohi

Hii, XY8 palasi maisemiin ja tapahtui ihme: hän sanoi, että voisi myös kirjoittaa blogiin. Täydellistä! ...ja eikun odottelemaan!

Pelkoja ja lupauksia

Minä pelkään. "Mä lupaan kertoa sulle kaikesta." Enempää en pyydä, enhän? Sen on riitettävä, aina. Onhan? Se on normaalia, eikö niin?

Ajatustenlukijalle

"Kirjoita nyt sinne, että mä saan lukea sun ajatuksia!" sanottiin. Käskystä. Vaikka hieman ihmettelenkin, mistä kirjoittaisin.

No, ehkä kirjoitan keväästä ja hormoneista. Juoksuajasta ja suurista tunteista. Tai täydellisestä tunteettomuudesta. On turha väittää, etteikö juoksuaika saattaisi iskeä miehiinkin. Kävin tänään keskustelun, jonka toinen osapuoli pelkäsi kaiken loppuvan kevään myötä, siis sen myötä kun hormonitoiminta tasoittuu. Mies.

Törmäsimme Miilunpolttajan kanssa erääseen tekstiin tutkiessamme pääsiäisen eri puolia, kuten sanan 'easter' etymologiaa. Tekstissä puhuttiin juuri samaisesta juoksuajasta:

Nykykielessä Eostre-nimen kaltaisia sanoja on mm. estrus, joka tarkoittaa sitä naaraiden hedelmällisyyskierron aikaa, jolloin ne hedelmöittyvät helpoiten ja siksi mieluiten ottavat uroksen vastaan. Kevät onkin suurella osalla luonnon eliömuotoja sopivin ajanhetki pariutumiselle, erityisesti täällä pohjoisessa. Eläimet - ja ihmisetkin - tuntevat tuolloin ''keväthuumaa'' ja pyrkivät noudattamaan sukupuolisia vaistojaan. Latinan oestrus viittaa myös tilapäiseen hulluuteen, vihaan tai muuhun tunnepitoiseen pakkomielteiseen käytökseen, sekä henkilöön, joka moista käyttäytymistä aiheuttaa.

Niin, siis juoksuaika. Miten sitä pohjolan nainen voisi luonnon kutsua vastustaa. Mitä nyt tietysti moraalinsa ja periaatteidensa mukaisesti elämällä.

Kuvailen siis lisää juoksuajan oireita yksittäisellä naissukupuolen edustajalla, jonka tunteet syystä tai toisesta ovat minulle läheisiä. Ensinnäkin mainittakoon, että eräskin ystävä väittää tälle naisyksilölle tulevan juoksuajan jopa kerran kuukaudessa. Olen jopa melkein valmis myöntämään asian. Myönnän myös usein keväisin yllättävän "nyt äkkiä tänne jotain sutinaa" -fiiliksen ja muistelen lämmöllä erinäisten kämppisten kanssa käymiäni keskusteluita aiheen tiimoilta. Kiistän kuitenkin miesten hyväksikäytön.

Entä sitten tämänkeväiseksi juoksuajakseni leimautunut hän? Eilenhän kävi niin, että sovimme olevamme normaaleja ystäviä ja kaikki tuntui hyvältä ja oikealta. Sitten hän soitti ja kysyi, haluaisinko kenties nähdä hänen nukkuvan vieressäni seuraavana yönä. Seurauksena oli pienoinen paniikki ja outo ahdistushetki: Eikös me juuri sovittu että...? ...eikö sinusta tunnu, ettei se ole viisasta? ...mitä ihmettä sä oikein haluat? Hän kuulemma halusi kuulla mielipiteeni asiasta. Minä tietysti myönnyin tietäen, mihin nokkani jälleen pistän.

Mikäpä siinä, kaikki oli mukavaa ja kaikki tuntui varsin luonnolliselta. Mietin, olenko ihastunut vai en. Tiedän, että pidän hänestä, mutta että ihastunut... Mitä se on? Illuusio. Hän on minulle ystävä, jonka lähellä on hyvä olla. Ja kaikkihan tietävät, että jos joskus on alkanut nukkua jonkun vieressä, on loppuelämänsä liemessä --> yksin nukkuminen on auttamattoman ikävää.

Keskustelimme asiasta ja sanoin hänelle, ettei minusta kuitenkaan tunnu ihan normaaleilta ystäviltä. Ei tuntunut hänestäkään. Mutta kuitenkin kaikki on vain leikittelyä. Kumpikaan ei halua loukata toista. Päätimme jälleen käyttäytyä normaalien, siveellisten ystävien tapaan. Minä tietenkin vesistelin sitä hiukkasen, koska läheisyydestä on vaikea luopua. Lyhyenkin ajan jälkeen. Hän tietenkin tunsi kyyneleistäni armotonta syyllisyyttä. Kävimme kävelyllä ja jutustelimme elämästä yleensä. Erosimme hymyissä suin.

Kotiin päästyäni kuitenkin ajattelin, että minulla ei olisi mitään määräaikaista molemminpuolista hyväksikäyttöä vastaan. Heimoni tapaan ennustin tulevaisuutta. Saapa nähdä.

Ihmisen muuttumisesta

Miilunpolttaja kävi Elleasen ja 00P:n kanssa Iloisessa perhetapahtumassa™. Kaikki heistä olivat kutsuttuja vieraita, eivät asianomaisia. Kukaan heistä ei tuntenut juhlaväestä juuri ketään, mutta se ei haitannut ilonpitoa. Kaikilla oli hauskaa, ja Miilunpolttajasta oli mukava nähdä 00P:tä pitkästä aikaa. Hän uskoi, että tunne oli molemminpuolinen.

Miilunpolttaja näki juhlissa tytön, jota oli pyytänyt ulos kolme vuotta aikaisemmin, ja johon hän oli ollut ihastunut jo lukiossa. Tyttö oli aikoinaan antanut rukkaset, ei mitenkään pahasti, vaan hyvin ystävälliseen sävyyn. Mitä muutakaan sitä olisi voinut tehdä, kun saa kauniin (tämä oli Miilunpolttajan henkilökohtainen mielipide), käsinkirjoitetun runon, jossa on kutsu kahville? Ei kai sitä voi ilkeästi sanoa, jos on sydän vähänkään paikallaan? Ilkeästi käyttäytyviä ihmisiä ei sitä paitsi edes sopinut pyytää ulos.

Hän ja tyttö olivat olleet yhteyksissä sähköpostitse muutamaan otteeseen rukkastapauksen jälkeenkin. Sävy oli ollut välitön. Siitä huolimatta, sankarimme mielipahaksi, tyttö vältteli häntä juhlissa. Miten naurettavaa, Miilunpolttaja ajatteli. Kuvitteleeko hän, että minä aion yrittää iskeä hänet, sankarimme tuumi, ja vielä täällä, Iloisessa perhetapahtumassa™? Kolmessa vuodessa tapahtuu paljon asioita, eikä Miilunpolttaja jaksanut jäädä roikkumaan vanhoihin unelmiin. Unelmia voi luoda uusia, se on ihmismielen ihanuus, sankarimme ajatteli. Mutta tytön käytös kummastutti häntä. Mikä siinä oli, että kun on kerran pyytänyt jotakuta ulos, tämän käytös muuttuu lopullisesti? Ihan kuin sitä pitäisi muka koko ajan varoa, että jos joku on ollut kerran sinusta kiinnostunut, niin hän on aina kuolaamassa perääsi. Eihän se nyt niin ole. Kyllähän järki-ihminen ymmärtää, mitä ”ei” tarkoittaa, Miilunpolttaja mietti.

Juhlien jälkeen Ellease mainitsi tytöstä. Juhlien emäntä oli kertonut Elleaselle, että Miilunpolttaja oli joskus pyytänyt tyttöä ulos. Mitä sitä kieltämään, tottahan se oli. ”En pyytäisi enää”, vastasi Miilunpolttaja, ja hän tiesi, ettei valehdellut. ”Ihmiset muuttuvat”, Ellease sanoi. ”Onneksi”, Miilunpolttaja vastasi.

Tarinamme ei lopu tähän. Pari päivää myöhemmin Miilunpolttaja selasi vanhaa vihkoaan, joka oli omistettu erinäisille huomioille. Pari vuotta aikaisemmin hän oli vielä ajatellut tuota tyttöä, vähän liikaakin, sen vihko ainakin osoitti. Nyt hän oli jo leikannut tunteet irti. Se tuntui hyvältä.

Miilunpolttaja pysähtyi hetkeksi aikaa ja nautti omien ylös kirjoitettujen ajatustensa äänestä, kunnes silmiin sattui merkillisiä kommentteja, jotka olivat poikkeuksellisen ilkeitä vannoutuneen optimistimme kirjoittamiksi. Ne olivat vuoden 2004 lopusta, jolloin Miilunpolttajalla oli ollut todella raskas syksy ja hänen motivaationsa oli ollut lähes nollassa. Useat merkinnät koostuivat siitä, kuinka hän sätti itseään ja saamattomuuttaan. Eräs kommentti kuului seuraavasti:

”- - Ymmärsin, että olen pienten valheiden mies. En kestä pieniä virheitäni ja siksi kerron valkoisia valheita tai sitten en vain kestä muiden syytöksiä. Säälittävää. ”

Olinko se tosiaan minä, joka tuon kirjoitti, hän mietti. Oli siinä kyllä totuuden siemen, hän myönsi lopulta itselleen ja toesi: - Olen minä tainnut olla aika maissa silloin. Sitten hänen silmänsä tarttuivat aivan sivun alalaidassa olevaan loppulauseeseen: ”Mutta itseinho ei sovi minulle. Olen mikä olen.”

Miilunpolttaja myhäili. Siellä se optimismin henki lymysi kaiken liejun allakin. Siitä ei varmaan ikinä pääsisi eroon. Samassa hänen mieleensä tupsahti nyrkiniskun lailla tapahtuma, jota hän oli vuosien varrella monesti muistellut. Tuosta hetkestä oli nyt jo lähes kaksikymmentä vuotta, mutta yhä hän muisti kirkkaasti ja selvästi.

Oli ollut hänen viimeinen päivänsä esikoulussa, ja hän oli viimeinen, jota koulusta tultiin hakemaan. Ennen kuin pikku-Miilu pääsi poistumaan tuosta mukavasta paikasta lopullisesti, hänen opettajansa – joka oli jostain syystä aina pitänyt hänestä hirveästi – otti hänet kyynelsilmin lämpimään syleilyyn, antoi suukon molemmille poskille ja sanoi: ”Älä ikinä muutu.”

Tuolloin tapaus oli tuntunut pienestä pojasta hieman kiusalliselta, mutta jälkikäteen siitä oli tullut yksi Miilunpolttajan rakkaimmista muistoista. Hän uskoi, että oli yhä tuo sama hämmentynyt, utelias ja valoisa poika, joka oli seisonut esikoulun pihalla. Ihmiset muuttuvat varmasti, aivan kuten Ellease oli sanonut, mutta vain reunoilta. Syvä ydin pysyy aina samana.

Onneksi.

Täydellisen tekemätön päivä

Tänä tylsyyden huipentuman armoitettuna lauantai-iltana päätin tutkia, millaisilla hakusanoilla tänne Ajatuksenlentoihin on päädytty. Ajattelin julkaista listan karun kertoman.

xy8, ajatuksenlentoja: Hyvänen aika, joku todella tietää, mitä etsii!!!

tekstiviestien merkit

vaatteet päällä altaaseen: Oi niitä aikoja, sanonpahan vaan! Olihan se silloin nuorena rankkaakin, pelkkää pientä ihmissuhdepiiriä pyörimässä. No ei se paljoa ole muuttunut nytkään, olen vain ollut paikalla harvemmin.

siittiöni + munasolun: Aika seksikeskeinen on tämä hakusanaluettelo, se myönnettäköön. Havaitsemme myös, että vakavista asioista on kyse. Toivon tosiaan, että joku on saanut apua esimerkiksi siitä kertomuksesta, jossa 00P:n siittiö hedelmöitti munasolun.

äidin yksinäisyys: Hirvittävän vakava asia. On niin vaikeaa, jos ei ole edes ketään, jolle sanoa, että on yksinäinen.

esfj tyyppi

abortti: Tämä sana esiintyy monen monta kertaa.

raskauden alku

agnostikko eli

isoäidin ruutuja: Ai mitähäh!?

avioero: No johonkin minäkin olen syyllinen. Kaikkihan viittaavat 00P:n tai Miilunpolttajan teksteihin!

kaipaan, seksiä: Niin minäkin toisinaan.

päättynyt suhde: Rakkaus on kuin lankakerä, se alkaa ja se loppuu!

miten poistan blogin: Riippuu siitä, missä blogiasi pidät.

rakastua netissä: En usko moisen olevan mahdollista... Yrittänyt olen ;)

kirje kirjailijalle: Haluaisin tietää, kenelle on yritetty kirjoittaa. Amerikkalaisen kirjailijan lisäksi.

yksinäisyys: On ihmisen lajiominaisuus, se taustalla vaaniva pirulainen. Yksinäisyys on pohjaton. Yksinäisyys valtaa alaa sielustasi. Älä anna yksinäisyyden ylittää itseäsi!

armeija: Miestenjuttuja! Minusta on hauskaa jutella armeijasta ja kuunnella erilaisia tarinoita, niin uskomattomalta kuin se saattaakin tuntua.

siviilipalvelus blogi: Ai meillä vai? 00P voisi jakaa vähän propagandaa.

tytöt haluaa: :D Hillitöntä! Mitähän ne mahtoivat haluta... Mitä hakija halusi tyttöjen haluavan. Vanhan kansanviisauden mukaan tytöt tahtoo pitää hauskaa.

Järkevien ajatusten kultasampo

...on moraalinen krapula, kuulemma. Sellaisesta kärsin tänään, vaikkakin aika turhaan. Outoa ja omituista on ollut muutaman päivän tämä elo. On taas tullut oltua niissä lyhyissä draaman kaarissa, joista Miilunpolttaja kertoi.

Tuntuu kauhean vaikealta kirjoittaa tapahtumista... Ei sillä, että niissä olisi mitään pahaa tai muutakaan, mutta jotenkin se on vain liian vaikeaa.

Päätin, että häneen pitää olla sekaantumatta, koska hänellä on liian monta rautaa tulessa. Sitten kävikin toisin huolimatta raudan määrästä. Siitä seurasi omituisia tilanteita työympäristössä, jossa kumpikin meistä vaeltelee. Siitä seurasi myös hillitön määrä hysteriaa ja väsymystä. Pitkästä työpäivästä seurasi rentoutumisilta-ajatus, josta seurasi liian monen viinipullon ostaminen ja tuhoaminen. Siitä seurasi humalatila, jota seurasi syvä uni. Humalatilassa olin ehkä vähän ärsyttävä, mutta hän ymmärsi.

Aamulla heräsin liian aikaisin ja liian virkeänä. Koska olen kykenemätön fyysiseen krapulaan, suoritin rangaistukseni moraalisella tavalla. Pohdiskelin hölmöyttäni: Hankkiudun ehdoin tahdoin tilanteisiin, joissa minun on helppo hakata päätäni seinään. Se on pelottavaa. Erään keskustelun perusteella se voisi olla myös seurausta liiasta ajattelusta: Jos yleensä ajattelee ja toimii järkevästi, on joskus heitettävä kaikki ajatukset nurkkaan ja tehtävä jotain aivan hölmöä.

Purin ahdistustani ystävilleni, jotka olivat kilttejä. Hänen kanssaan keskustelin myös. Selvisi siinä asia jos toinenkin. Tai oikeastaan asiat ovat olleet selviä koko ajan, ne vain asettuivat oikeille paikoilleen ja oikeisiin mittasuhteisiin päässäni. Saattaa olla, että poissaolollaan loistava XY8 on syyllinen omituisuuteeni - hän ei ole täällä pitämässä järjestystä päässäni.

Mitä tästä jäi käteen? Vanhojen ystävien hyvyyden tajuaminen. Uusi ystävä. Pientä piristystä. Suurta hupia. Julmahuvia. Yksi hassu lauantai. Vähän seikkailua ja jännitystä. Muistoja.

Miilunpolttaja on oikeassa nopeutuneesta ajasta. Ihmisten toiminnassa on lopunajan tuntua.

Vaeltaja

Minä elän paikassa, jossa aika on nopeutunut, Miilunpolttaja tuumi. Hän mietti omaa elämäänsä ja ympärillään olevien ihmisten elämiä. Niistä ei tapahtumia puuttunut. Draaman kaaret olivat lyhyempiä kuin ne, joihin hän oli kotona tottunut. Tunteiden huiput olivat terävämpiä ja voimakkaampia, mutta vastapainoksi vajoamat olivat syvempiä. Kaikki tapahtui kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella. Se oli näännyttävän nautinnollista.

Missä minä oikein olen, Miilunpolttaja mietti. Hän vilkaisi kahvilan ikkunasta heijastuvaa peilikuvaansa. Se ei näyttänyt samalta kuin hänen lähtiessään kotoa. Se oli muuttunut. Siinä oli jotain… jotain… pysyvämpää? Se oli syvemmän ja aidomman tuntuinen. Mutta miten se oli mahdollista? Oliko tämä sitä henkistä kasvua, josta elokuvissa ja kirjoissa aina puhuttiin?

Elokuvat olivatkin hyvä vertaus. Tai oikeammin saippuaooppera. Miilunpolttaja tunsi elävänsä keskellä saippuaoopperaa, joka velloi niin hänen ympärillään kuin hänen päänsä sisälläkin. Hänestä tuntui, että hän oli nukahtanut, jäänyt unen vangiksi ja irtautunut todellisuudesta. Ehkä hänen ystävänsä ravistelivat häntä hereille kotona. Ehkä perheenjäsenet puristivat hänen velttoa kättään sairaalan teho-osastolla. Ehkä.

Mikä olisi poispääsy tästä unesta, hän mietti. Ja haluanko minä sitä, hän lisäsi vielä itsekseen. Hän tiesi, että uni päättyisi joskus ja että muutaman kuukauden kuluttua hän heräisi kotoaan. Hän astuisi takaisin siihen maailmaan, josta oli tullutkin. Hän tapaisi jälleen vanhat ystävänsä ja kaverinsa, hautautuisi arjen pehmeään syleilyyn ja nauttisi sen tuomista rutiineista. Hän tiesi, että nauttisi siitä kaikesta. Oli kuitenkin yksi ongelma. Hänellä oli koti myös tässä unessa, jossa nyt eli. Miten hän voisi luopua siitä?

Miten minä sovitan nuo kaksi kotia yhteen, Miilunpolttaja ajatteli. Ja oliko se edes mahdollista? Ehkä hänen kohtalonaan oli tulla kodittomaksi kulkuriksi. Pelottiko ajatus? Pelotti.

Mutta vielä enemmän kuin pelotti, se kiehtoi.

Vonkausta

- Hei... Anteeks nyt kun sanon, mutta mun mielestä olis kauhean kiva tehdä sun kanssa jotain.
- Jaa, no, käviskö kahvi huomenna?
- Joo, käy!

* * *

- Kiitos tosi paljon kahvista, oli oikein hauskaa!
- Joo, oli munkin mielestä kiva jutella.

* * *

- Niin mitä sä ajattelit siitä kahvista?
- No mitäs, ihan kivaa oli.
- Niin no jos se ei ihan kamalaa ollut, niin voisi varmaan joskus uudemman kerrankin kokeilla...
- Ehkä.

* * *

- Kuule, mun pitää kertoa sulle yks juttu... Että niin. No tätä on jotenkin kauhean vaikea sanoa. Niin että mä olen vähän katsellut, että olisi kiva...
- Kerro vaikka mun äidille.
- Ah, no okei... Nii että olen katsellut tuota teidän lasta.
- No se onkin niin kiva lapsi!

* * *

- Mitä sä ajattelit siitä?
- Ai mistä?
- Siitä mitä sanoin.
- Niin. Mä pelkään.
- Mitä?
- Sitä, etten ole valmis.
- Valmis mihin?
- Ystävyyteen.
- Jaa, sulla on sitten kai tarpeeksi ystäviä.
- Ehkä.

* * *

- Mä en oo koskaan seurustellut kenenkään kanssa muuta kuin vakavasti.
- Arvasin. Näytät niin kiltiltä.
- Heh, no sä et vaan tiedä musta tarpeeksi.
- Et ole kertonut.
- Ite et ole kysynyt!

* * *

- Oli kai virhe sanoa, etten ole seurustellut kuin vakavasti.
- No en mä tiiä.
- Niin, kun en mä ajatellut tätä mitenkään oikeasti vakavasti.
- Ai?
- Siis lähinnä ajattelin, että olis kiva vähän sillee kevyesti, pehmeästi. Ettei kukaan ehdi satuttaa, kun vähän ajan päästä pitää kuitenkin mennä pois.
- Ahaa... Hyvä että kerroit.
- No mitä hyvää noin epäjärkevässä asiassa on!

* * *

- Mun mielestä sun pitäis vaan olla hiljaa ja nukkua mun vieressä.
- Olis kai se ihan hauskaa, mut en mä taida tänään.
- No niinpä tietysti, olet tylsä.
- Niinpä olenkin.
- Pitäisköhän sun lähteä?
- Pitäis varmaan. Nähdään tässä taas joku päivä. Sopiihan?
- Ehkä.
- No mitä, aiotsä seistä siinä koko yön?
- Joo.
- Tuun sitten aamulla katsomaan, vieläkö olet paikallas.
- Jep, nähdään aamulla!

* * *

- Hyvää iltaa!
- No mutta hyvää iltaa! Sua ei olekaan näkynyt! Asutko nykyään täällä?
- Joo, asun. Mitä sä täs seisot?
- Eiku sanoin tolle yhelle, että seison tässä koko yön, ni pakko oli seistä kunnes se häviää näkyvistä...
- Nyt mä en oikein ymmärrä...
- Se ei haittaa!