Runotuokio

Miilunpolttaja istui nojatuolissa ja tuijotti Pertti Niemisen runokokoelmaa; oli tuijottanut itse asiassa jo melkoisen tovin. Sitten Peilikuva pelmahti paikalle.

-Mitäs, mitäs, onkos mies alkanut lukea syvällistä kaunokirjallisuutta, Peilikuva ilkkui ja sai Miilunpolttajan havahtumaan ajatuksistaan.
-En ole lukenut runoteoksia vuosiin ja ajattelin kokeilla, miltä runojen lukeminen taas tuntuu.
Peilikuva naurahti, sillä se tiesi, ettei Miilunpolttaja ollut koskaan päässyt yhtään runoteosta läpi. Se oli aloittanut Harry Martinssonin huikean tieteisvision Aniaran ainakin kolme kertaa, ylistänyt jokaisella kerralla teoksen kaunista kieltä ja jättänyt teoksen kesken pääsemättä edes puoliväliin. Spoon River –antologiaa Miilunpolttaja oli lukenut sieltä täältä, samoin Leinoa, Jylhää, Hellaakoskea, kiinalaista proosarunoutta ja jopa T.S. Eliotia (joka ei avautunut yhtään)

Miilunpolttajalla oli tarve vaikuttaa fiksummalta ja syvällisemmältä kuin oikeasti olikaan ja se tosiasia ei varmaan muuttuisi ennen kuin mies laskettaisiin maan poveen matojen mutusteltavaksi. Peilikuva hymähti ääneen, kun hän muisti, kuinka Miilunpolttaja oli viisi vuotta takaperin ostanut Kirjamessuilta Ursan ständiltä Ilmakehä ja sää –tietoteoksen. Kirja lepäsi vieläkin hyllyssä täysin lukemattomana. Tai melkein. Peilikuva oli selaillut sitä aina välillä. Puisevaa tavaraa.

Olisi väärin sanoa, etteikö Miilunpolttaja aika ajoin olisi oikeasti nauttinut lukemistaan runoista. Etenkin Eino Leino kosketti syvältä ja jotkut A. W. Yrjänän runoista iskivät lujaa. Mutta entäpä sitten tämänkertainen sankarimme, Pertti Nieminen. Niin tavallinen nimi kuin olla ja voi.

-No, veikö kissa kielesi, Peilikuva sanoi lopulta, kun huomasi Miilunpolttajan vajonneen taas aatokseen.
-Ei, ei, Miilunpolttaja vastasi hämillään. –Mietin vain tätä yhtä runoa…
-No, anna tulla.
-Tämä runo ei ole oikein hyvä ääneen luettuna. Tää on enemmänkin tällainen kirjallinen runo. Luettuna parempi, tiedäthän.
-En tiedä, lue nyt vaan, Peilikuva sanoi tuskastuneena ja pyöritteli silmiään. Ihme hienostelija.

Miilunpolttaja köhi hetken aikaa kurkkuaan ja aloitti:

Timanttisutra (Pertti Niemisen kokoelmasta Yö yöltä vaihtavat varjot suuntaa)

Uskomme uniin, uskomme kasvuun
ja nousuun; paheksumme Tuomasta,
joka ei uskonut.
Kuolemaan emme oikeastaan usko;
se tuntuu niin mahdottomalta
kaiken tämän ponnistelun jälkeen.
Järjetöntä olisi kuolla
juuri kun unelmat alkavat toteutua,
juuri kun

Peilikuva pohdiskeli runoa. Vaikkei se ollutkaan kauneinta, mitä hän oli kuullut (ei lähimainkaan), siinä oli ideaa. Hän odotti, miten Miilunpolttaja sen tulkitsisi.

-Muistatko, kun puhuimme kuolemasta jokin aika sitten? Peilikuva nyökkäsi. -Ehkä tässä on selitys sille, miksi olemme niin kaukana siitä. Me emme oikeastaan usko kuolemaan. Me kuvittelemme olevamme kuolemattomia varmaan siihen hetkeen asti, kunnes saamme ensimmäisen sydänkohtauksemme tai surusilmäinen tohtori-setä ilmoittaa, että meillä on kananmunan kokoinen aivokasvain. Me ehkä jopa halveksumme ihmisiä, jotka muistuttavat meitä kuolemasta. He tekevät särön elämäniloomme.

-Vahva tulkinta, Peilikuva sanoi mietteliäästi.
-No joo, ehkä vähän kärjistin, mutta ymmärsit varmaan perusidean.
-Ymmärsin, Peilikuva sanoi ja unohti asiaa pohdiskellessaan kokonaan, että hänen oli alun perin ollut tarkoitus vain piikitellä Miilunpolttajaa. –Mutta toisaalta onhan se aika älytöntä, että juuri kun on saavuttanut kaiken; on riittävästi rahaa ja rakkautta, aikaa, lapsenlapsia ja miellyttävä koti, niin sitten iskee jäykkäkouristus ja ketarat ojoon.

-Paitsi että juuri niinhän pitääkin käydä! Miilunpolttaja huudahti innokkaasti. –Unelmien tavoitteluhan on kaikki kaikessa. Kun ne toteutuvat, niin jäljellä on kovin vähän tehtävää. Se ei ole lainkaan järjetöntä. Elämä vain estää sen, ettei meille tule tylsää.
-Entä jos saavuttaa unelmansa kaksikymppisenä, Peilikuva kysyi –Mitä jos nousee pop-idoliksi, saa rahaa ja naisia... tai miehiä, mikä nyt ketäkin kiinnostaa. Valtaa tai muuta sellaista.
-Hah. Se on huonoa tuuria. Unelmien saavuttaminen nuorella iällä on ehkä pahinta, mitä voi kuvitella. Mieti, kuinka vaikeaa olisi keksiä uusia unelmia vanhojen tilalle. Jos ei pysty siihen, on lähellä kuolemaansa. Jos haluaa elämän jatkuvan, niin on pakko kehittää koko ajan uusia unelmia. Muuten tylsistyy. Ja ihminen ei voi elää vuosikymmeniä tylsyydessä. Tai jos voi, niin sitten hän on kyllä vain elävä kuollut.
-Niitä näkyy valtion laitoksissa aika lailla, Peilikuva heitti.
-Heh, joo, tosiaan.

Kaverukset istuivat hetken hiljaa. Sitten Peilikuva virnisti ja sanoi: -No, meillä ei ole ainakaan huolta kuolemasta vähään aikaan.
-Ai miten niin, Miilunpolttaja kysäisi.
-Aika monta unelmaa täyttämättä. -Sellaisia kriittisiä.
-Joo, niin on. Vielä on ponnistelua jäljellä.
-Vasta sen jälkeen iskee järjetön kuolema.
-Juuri kun kaikki on hyvin.
-Juuri kun.

Juuri kun.

Sanojen tanssitusta

Varjo täällä.

Vaikka varmaan tunnistitte minut jo appelsiini-merilevä –tupakan tuoksusta. Jos ette haistaneet mitään, ette käyttäneet luultavasti tarpeeksi mielikuvitusta. Katsokaahan, mielestäni mielikuvitus on avain kaikkeen. Jos ajatukset kyllästää sillä, voi kokea mitä tahansa. Pelkoja. Unelmia. Ihan kaikkea.

Tietysti sillä on myös varjopuolia… Varjopuolia, olipa kehno vitsi, tiedän, mutta Peilikuvan mielestä olen liian vakava ja minun pitäisi välillä keventää tarinoitani. Taidan kuitenkin jättää vitsit jatkossa hänen huolekseen.

Mutta. Mihin jäimmekään? Niin. Mielikuvitus. Olin sanomassa, että liiallinen mielikuvituksen käyttö voi eristää ihmisen todellisuudesta, vaikka kukapa todella tietää, mistä todellisuuden kudos on rakentunut. Käyttäkää siis fantasiamoottorianne harkiten – mutta säännöllisesti tietenkin. En oikeastaan ollut aikeissa puhua mielikuvituksesta sen enempää. Oikeastaan tupsahdin tämän kirjaimista koostuvan pianon ääreen vain selvittääkseni, millainen ääni kirjoittamisesta lähtee. Sanoillakin on äänensä, tiedättehän. Varmasti olette joskus tunteneet niiden soinnukkaan liikehdinnän antaessanne sormienne tanssia pitkin näppäimistön pintaa… Jazzia ja rockia. Kansantansseja ja metallia. Minusta tuntuu, että kirjoitan tällä hetkellä jotain rauhallista. Klassista musiikkia, ehkä.

Aistitteko sen? Tunnetteko sanojeni laulun? Jos ette, antakaa mielikuvituksen virrata. Tehkää hienosäätöjä, kunnes tunnette sen. No, ei se toki pakollista ole, mutta luulen, että teksti antaisi enemmän, jos tuntisitte sen äänen.

Ja taas puhuin mielikuvituksesta. Hämmentävää. Yritän pysyä nyt aiheessa, sillä tosiasiassa minulla ei ole sydämelläni kovin kummoisia mietteitä. Halusin sanoa, että minua oikeastaan ihmetyttää, miksi kirjoitan tänne. Tai miksi Miilunpolttaja tai Peilikuva kirjoittaa. Kävijöitä on vähän, eikä heistäkään kukaan sano mitään. Onko se ajatusten ja sanojen tuhlaamista? Miksi soittaa musiikkia, jos kukaan ei kuuntele? Miksi pohdiskella ääneen, jos edes kaiku ei vastaa?

Vastaan omaan kysymykseeni. Vielä tyhmempää kuin kirjoittaa tänne olisi jättää kirjoittamatta. Jättää ajattelematta. Sitä paitsi sanoilla musisointi on mitä rattoisinta ajanvietettä. Ja on olemassa mahdollisuus, että aina joskus joku löytää tänne, koskettaa kevyesti ajatustemme pintaa, hyräilee kertomusten melodioiden tahdissa ja lähtee täältä tuntien saaneensa jotakin. Samoista syistähän ihmiset kirjoittavat kirjoja ja sarjakuvia, tekevät elokuvia ja musiikkia ja harjoittelevat kuukausitolkulla teatteriesityksiä. No, on rahallakin tietysti merkitystä. Mutta uskotteko, että jos (viihde)taiteilijat tai kulttuuripersoonat eivät saisi työstään palkkaa, meillä ei olisi lainkaan stand up –komiikkaa, sirkustaidetta, beat boxereita, musiikkia tai taidetta? Minä en usko.

Ihminen haluaa aina koskettaa toisia niin ajatuksillaan kuin kehollaan. Voin tietysti olla väärässäkin, mutta ainakaan vielä en ole kohdannut ihmistä, joka ei haluaisi koskettaa toisia – edes ihan vähän. Eikä ajatuksilla tarvitse aina koskettaa muita. Joskus ajatukset ovat kuin avaruusluotaimia, jotka ihminen sinkoaa aurinkokuntien ja tähtijärjestelmien taakse tunnustellakseen maailmankaikkeuden pinnoitetta. Joskus ajatukset ovat vain viihdykettä. Toisinaan ne ovat vain vahinkolaukauksia. Mutta yllättävän usein ajatukset on suunnattu ihmiselle itselleen, että muistaisimme keitä olemme ja miltä näytämme.

Ajatuksilla valokuvaamme itsemme.
Ajatuksilla luomme itsellemme hahmon.

Kuolemisen sietämätön olemus

Miilunpolttajan isän sukulainen kuoli. Tämä sai isän surulliseksi, mutta vaikka Miilunpolttaja kuinka yritti kokea suurta surua, hän ei kyennyt. "Kaikki ajallaan", hän mietti. Varmasti hautajaisissa hänkin vuodattaisi kyyneliä. Vaikka Miilunpolttaja oli pitänyt kyseisestä sukulaisesta, hän silti pikemmin iloitsi kuin suri kuollutta. Tämän tilanne oli pitkään ollut vaikea ja vaatinut lähiomaisilta paljon uhrauksia oman elämän suhteen. Miilunpolttaja uskoi, että surun väistyttyä heille aukeaisi uusia suuntia, joita kohti kulkea. Mutta se tapahtuisi vasta surun väistyttyä. Ja sitä, kuinka kauan suru kulkisi vierellä, oli aina mahdoton ennustaa etukäteen.

Enemmän kuin vainajaa itseään Miilunpolttaja mietti kuolemaa yleensä. Otimme sivistyneesti pari senttiä viskiä ja pohdiskelimme asiaa yhteistuumin. Hyvä niin, sillä minulla oli aiheesta paljon tulista sanottavaa.

-Kuoleminen on ritualisoitu, minä sanoin. -Siitä on tehty jotain elämää suurempaa.
-Et taida edes itse ymmärtää, mitä sanoit, Miilunpolttaja hymähti.
-Ei. Ymmärrän oikein hyvin. Ei se ollut mikään sanaleikki. Entisaikaan Kuolema - isolla k:lla - oli tuttu vieras. Ehkä sitä arasteltiin silloinkin, mutta ainakin se otettiin aina tervehtien vastaan.
-Öö... haluatko selventää? Miilunpolttaja sanoi.
-Nykyajan mussunussusukupolvi ei ymmärrä kuolemasta mitään. Kuusikymppisillä on vielä äidit ja isät hengissä. Parhaimmillaan ihmiset ehtivät nähdä lapsenlapsenlapsensa! minä keuhkosin ehkä vähän liiankin ärhäkkäästi.
-Ei kai siinä mitään väärää ole?
-No on! Tai siis, ei sinänsä, mutta ihmiset eivät opi tuntemaan kuolemaa. Siihen ei osata suhtautua. Sitä pelätään ja pidetään epäreiluna, jos syöpä vie 66-vuotiaan miehen tai naisen mennessään. Siis sehän on ihan normaalia!
-Se oli normaalia, Peilikuva hyvä, Miilunpolttaja sanoi. -Ajat muuttuvat. Kenties kuolemakin.
-Hah. Tuskin kuolema muuttuu mihinkään sen takia, että me satumme elämään vähän pidempään.

-Ja sitten on se kuoleman aiheuttama pysähtyminen, tuhahdin. -Ei se elämä mihinkään pysähdy. Muistatko sinä "pysähtyneesi" tai "katsoneesi asioita uudelta kantilta", kun mummo tai ukki kuoli.
Miilunpolttaja vetäisi henkeä: -No en varsinaisesti--
-Niin. Et varsinaisesti. Ei siinä mitään ihmeellistä tapahdu.
-No, hei. Tuo ei ole nyt reilua. Ihmiset kokevat asiat aina eri tavoin. Vaikka meille kokemukset eivät olleetkaan "pysähdyttäviä", kyllä se pani miettimään asioita.
-Mutta koitko sinä, että nyt sinun on aika elää paremmin ja otettava hetkestä kiinni ja muuta diibadaabaa.
-En, mutta--
-Niin, et--
-Älä koko ajan keskeytä. Olin sanomassa, että kyllä minä mietin muita asioita. Kun ukki kuoli, mitä kaikkea hänen elämässään oli tapahtunut ja kuinka maailma oli muuttunut hänen elinaikanaan. Mummosta mietin samanlaisia asioita; kuinka erilaisiin maailmoihin olimme syntyneet, mitä hän minulle merkitsi ja niin edespäin. Voisi sanoa, että kävin läpi heidän merkityksensä itselleni. Mietin, mitä he olivat opettaneet, minkälaisen jäljen he ovat jättäneet minuun. Ymmärrätkö? Heidän sanomisensa on tatuoitu jonnekin sieluni tai mieleni pintaan.
-No joo, tossa on järkeä, jouduin myöntämään. Mutta sitten sisälläni kuohahti uudelleen.

-Mutta tiedätkö mikä minua nyppii ihan erityisesti? jatkoin riehumistani.
-No?
-Kuolemastakin on tehty jokin pirun tuote. Aivan varmasti järjestetään läjäpäin "Kuinka kuolla oikein" - ja "Kuinka selviän tyttöystäväni serkun isän työkaverin kuoleman aiheuttamasta järkytyksestä" -kursseja. Ottaa kupoliin niin perke---
Miilunpolttaja heilutti sormeaan toruvasti.
-No, ketuttaa aika paljon.
-Osa ihmisistä tarvitsee apua, Miilunpolttaja sanoi rauhallisesti.
-No niin näköjään. Puolet ihmisistä tuntuu käyvän terapiassa tätä nykyä. Miten ihmeessä vanhemmat selvisivät ennen terapian yleistymistä kätkytkuolemista ja ties minkä taudin tappamista lapsista? Entä ne lapset, jotka jäivät orvoiksi, kun äiti poltettiin noitana tai kivitettiin hengiltä aviopetoksesta syytettynä? Tai--
-Traumoja niistä varmaan jäi--
-Traumoja! No, koko elämähän on yhtä traumaa. Helvet---, aloitin jälleen, mutta Miilunpolttaja katsoi minua syyttävästi. Korjasin jälleen kielenkäyttöni - Aivan turhasta inistään nykyään. Okei, okei. Otan sanojani vähän takaisin. Aina se kuolema koskettaa, ja joskus syvältäkin, mutta kyllä minä olen sitä mieltä, että hoito syvimpäänkin suruun on ihmisessä itsessään. Ja jos eivät omat voimat riitä, niin sitten sitä voi ammentaa läheisistä ihmisistä, ystävistä, perheenjäsenistä ...kele.
-Aika kovia näkemyksiä, Miilunpolttaja sanoi.
-Aika kova maailma, vastasin.

Olimme hetken aikaa hiljaa, kunnes Miilunpolttaja rikkoi hiljaisuuden. - Ehkä yltäkylläisyys on tehnyt meistä heikkoja... jotenkin henkisesti hauraita. Emme kestä enää mitään.
-Eikä siihen tarvittu kuin kaksi sodanjälkeistä sukupolvea, tiuskaisin. - Kai yltäkylläisyys on jotain hyvääkin tuonut?
Miilunpolttaja hymyili. -Pitempää ikää ainakin.
Virnistin takaisin. -Joo. Tiukka hinta siitä, että olemme menettäneet kosketuksen kuolemaan.

Mieleeni nousi kauhea ajatus. -Mieti, jos ne rupeaa raahaamaan kuolonkonsultteja jostain kehitysmaasta. Tänne raahataan kohta Afrikasta tai Väli-Amerikasta nälkiintyneitä ihmisiä, jotka ovat menettäneet perheensä sodassa ja jalkansa miinaan. SItten ne neuvovat meitä olemaan hätäilemättä kuoleman sattuessa. Se olisi irvokasta.
Miilunpolttaja irvisti. -Joo. Todella. Vaihdetaan puheenaihetta.

Ja niin vaihdoimmekin.

Kesäterassilla

-Olenko minä hyvä ystävä, Miilunpolttaja kysyi yhtenä päivänä, kun siemailimme olutta baarin terassilla ja kesäaurinko kutitteli mukavasti ihon pinnalla.
-Miten niin, kysyin ja kulautin mallasjuomaa suuhuni.
Miilunpolttaja aprikoi asiaa hetken aikaa ja sanoi sitten: -Minä en oikein pidä yhteyttä ihmisiin. Siis hyviinkään ystäviini.
Kohotin kulmakarvojani kysyvästi.
-Näin kummilapseni viimeksi viisi kuukautta sitten, en ole pitänyt neiti Vehkaan mitään yhteyttä maaliskuun alun jälkeen ja vähän aikaa sitten eräs ystäväni piti minulle muutaman viikon mykkäkoulua ilman, että huomasin mitään.
-Niiiiiin?
-Ja sitten olen jättänyt vastaamatta monille hyville ihmisille, jotka ovat sähköpostitse kyselleet kuulumisiani. Olen unohtanut velvollisuuteni bloginkirjoittajana ja lupaamani asiat venyvät vain venymistään.
Pudistelin vain päätäni, sytytin tupakan ja annoin pojun jatkaa valitustaan.
-En ole esimerkiksi antanut vieläkään parille ystävälle heidän viimevuotisia syntymäpäivälahjojaan, vaikka ne ovat periaatteessa minulla valmiina ja vain viimeistelyä vailla. Ja kohta tulevat uudet syntymäpäivät!
-Kuule…
-Sitten minun piti kutsua Ellease luokseni kylään, mutta sitäkään en ole vielä tehnyt. Ja minulla on yhä 00P:n kirja lainassa, vaikka sovittiin lyhyestä laina-ajasta. Siitä on puolitoista vuotta.
-Kuule nyt…
-Sitten meidän piti järjestää kaverin kanssa hänen synttärinsä jo huhtikuun puolivälissä, mutta sitäkään ei ole tehty ja…
-Hei…
-Lisäksi yksi tuttu soittaa kolmen viikon välein ja valittaa ettei koskaan kuule minusta mi…
-OLE NYT HILJAA! On se kumma kun pitää aina huutaa. Käy hakemassa uusi tuoppi, minä maksan.

Miilunpolttaja lähti ostamaan uutta tuoppia. Poltin röökin loppuun ja hieroin silmiäni. Uskomaton tapaus. Aina jokin ongelma.

-Ei ollut vehnäolutta, tilasin lagerin, Miilunpolttaja sanoi harmitellen palatessaan pöytään.
-Mikä vika lagereissa nyt sitten on?
-Niistä tulee olutpöhö.
-Jos juot kahdeksan tuoppia tai enemmän, niin tulee kyllä. Muuten ei.
-Varo vain, sinulla on vaara muuttua alkoholistiksi.
-Ja sinusta on pikavauhtia tulossa äitini. Hämmästyttävää.

Miilunpolttaja murahti jotain epämääräistä vastaukseksi.

-Koet siis olevasi huono ystävä, niinkö?
-Vähän ehkä, joo, tietyllä tavalla. Joskus.
-Siis kyllä vai ei? Ei mitään ehkiä.
-Kyllä.
-Onko joku sanonut sulle, että sä olet huono ystävä?
-Ei.
-Oletko pahoittanut jonkun mielen?
-En tietääkseni.
-Ajatteletko pahaa läheisistäsi?
-En, miksi ihmees-
-Onneksi olkoon. Olet täysin kelvollinen ystäväksi. Haluatko todistuksen asiasta? Varoitan tosin, että se ei ole sitten ilmainen.
-Älä laske leikkiä aiheella. Olen vakavissani.
-Joo, niin näyt olevan. Relaa vähän.
-Mutta sinä et tajua, ystävyyssuhteita pitää vaalia.
-Ja miten se tapahtuu?
-No, pitää pitää yhteyttä säännöllisesti, olisi hyvä muistaa ystäviä juhlapäivinä ja kutsua jonnekin tai jotain.
-Väärin.
-Miten niin väärin? Miilunpolttaja tuohtui.
-Ei ystävyyssuhde ole mikään pakollinen velvoite. On tietty kiva, jos muistat muita juhlapäivinä ja pidät yhteyttä aika ajoin, mutta ystävyyden idea on se, että sinun EI OLE PAKKO tehdä yhtään mitään. Sinä vietät ihmisten kanssa aikaa omasta tahdostasi. Kaikki yhdessäolo on vapaaehtoista. Paitsi ehkä terapiaistunnot. Tiedäthän, kun jollakulla on ongelma ja he tarvitsevat vain korvan jolle puhua. Sellainen on joskus yhtä piinaa. (

Vinkkasin Miilunpolttajalle silmää, mutta vitsi meni täysin ohi. Sen sijaan se vastasi, omaan liiottelevan vakavaan sävyyn: -Joo, periaatteessa tietty, mutta sinä et nyt oikein ymmärrä. Minä haluan - omasta vapaasta tahdostani - olla yhteydessä ihmisiin. Minä haluan kutsua Elleasen kylään, minä haluan palauttaa 00P:n kirjan ja kertoa hänelle, että se oli hyvä. Minä haluan antaa syntymäpäivälahjat ja järjestää juhlia.
-Selvä, sanoin ja kulautin tuoppini loppuun. -Mutta ei se tuolla ruikuttamisella onnistu. Herra on hyvä ja tekee asioille jotain.
-Niin teenkin, mutta nyt on ollut vähän kiirettä-
-Jep. Koko vuosi. Juurihan sanoit, että synttärilahjat ovat olleet valmiit jo lähes vuoden.
-...
-Meikäpoika hakee nyt uuden oluen. Jos vaikka tummaa lageria tällä kertaa. Kysäisen samalla baarimikolta, josko hän voisi tehdä sinulle erikoisdrinksun "Puhdas omatunto". Sinä voit aloittaa puhdistustyön sillä välin vaikka tekstaamalla niille lukuisille ystävillesi. Ties vaikka antaisivat sinulle hölmöilysi anteeksi.
-Naura vaan
-Niin naurankin. Katsoin Miilunpolttajaa myötätuntoisesti ja taputin tätä olalle. -Ota iisisti mies. Nyt on kesä. Sulla on loma. Muista: ystäviä nähdään vapaasta tahdosta, ei pakosta. Si comprendo?
-Joo, Miilunpolttaja sanoi vähän rentoutuneemmin. Katosin sisätilojen viileyteen ja vilkaisin taakseni. Siellä se ressukka naputteli tekstareita sormet sauhuten.

On se aika veijari.

Ajatuksen asteella

Ajatuksen asteella se on, kirjoittaminen nimittäin. Toisinaan arvelen aivotoimintaa olevan vielä sen verran jäljellä, että jotain sanottavaa olisi. Ihmisen elämä on mukakiireitä täynnä. Muka- siksi, että harhaahan se vain on. Itse ne valinnat tehdään.

Minun valintojani ovat olleet muutto, työ, mies, kissat, ystävät ja vapaaehtoisuus. Tokihan niistä riittäisi sanottavaa, mutta se ei kuulu tähän. Mieltä askarruttaa monikin asia, mutta oikeista asioista ei jostain syystä uskalla tai halua kirjoittaa mitään. Mieluummin vaan pohdiskelee niitä itsekseen tai ystävien kanssa. Pitäisikin kutsua Miilunpolttaja kaikkine puoli(skoi)neen kylään. Kunhan se ei vain jäisi ajatuksen asteelle.

Ystävyys on yksi niistä aiheista, jotka askarruttavat. Siinä olen huono.

Peilikuvan mietteitä vollottamisesta

Miilunpolttaja oli viime viikolla katsomassa Kite Runner –elokuvaa (suom. Leijapoika) paremman puoliskonsa kanssa. Hyvä elokuvahan se on, ei siinä mitään, mutta arvatkaa hävettikö, kun Miilunpolttaja oli jatkuvasti tippa linssissä. Se oli ihan naurettavaa. Kymmenen minuuttia alusta, niin jo herahti ensimmäisen kerran. Toisen kerran puolen tunnin kohdalla. Sitten mentiin kuivin silmin, kunnes viimeisen kymmenen minuutin kohdalla hanat aukesivat taas. Voi että kun hävetti. Onneksi teatterin pimennossa kukaan ei nähnyt mitään. Siis ei tunteitaan esittelevä mies nykyaikana mikään tuore ilmiö ole, mutta jotain rajaa sentään. Tyttökin selvisi paikan päältä kuivin silmin.

Vaan ehkäpä kyse oli hetkellisestä emotionaalisesta tasapainohäiriöstä. Nähkääs, päivää aikaisemmin Miilunpolttajalla oli sellainen hetki – tai niin hän ainakin väitti – jolloin kaikki sattuu. Hän keskusteli hyvän ystävänsä kanssa, joka ei muuta tehnyt kuin sanalla sanoen vi… jaa, niin Miilunpolttaja ei tykkää siitä sanasta. Sanokaamme siis, että kun hän soitti ystävälleen kyselläkseen kuulumisia, niin tämä ei muuta tehnyt kuin ilkeillyt koko puhelun ajan. Ilmeisesti ystävällä oli huono päivä. Miilunpolttaja ei viitsinyt sanoa asiasta mitään, vaikka minä kyllä ehdotin, että olisi haistattanut kaverille pitkän pas**n. Joo, kyllähän minäkin siitä kaverista pidän, mutta joskus ihmisiä on vähän ravisteltava, että ne tajuavat missä mennään ja missä on kaapin paikka.

Ja sitten kun oli jo mieli pahoitettuna niin seurasi vielä riitainen puhelu lähisukulaisen kanssa. Kun puhelu oli ohi, niin arvatkaa vaan, oliko taas melkein silmäkulma märkänä. Ihan oikeasti. Kyllä minäkin olen välillä herkkä kaveri, mutten sentään paru jokaikisestä asiasta.

Mutta ei se mitään vakavaa ollut. Annoin parin päivän aikana herra Herkälle muutaman iskun avokämmenellä, niin johan se häiriötila meni taas ohi. Miilunpolttajan ongelma on se, että sen nahka ei ole tarpeeksi parkkiintunut ottamaan iskuja vastaan. Onneksi minä, armoitettu Peilikuva, seison alati herkkähipiäisen taiteilijasielumme rinnalla.

Oliko tarinalla jokin opetus? Herra M:hän rakastaa opetuksia. Jos miettii hetken, niin kyllä sellainen on. Joskus asiat tosiaan sattuvat kovempaa ja joskus tunteet ovat herkemmin pinnassa. Minun neuvoni on: vollota päivä, vollota pari – tai korkeintaan viikko. Sen jälkeen jos ei kyyneltulva lakkaa, niin anna jonkun huitaista kasvoihisi litsari tai useampi, niin johan tunteet painuvat takaisin pinnan alle. Ylitunteellisuus on epätervettä.

Haastakaa väitteeni, mutta eivät tosiasiat siitä mihinkään muutu.

Oikein mukavaa kesän odottelua,

Peilikuva

Pahuudesta

Peilikuvaan liittyy monia uskomuksia. Esimerkiksi Intiassa uskottiin pitkään, että toisten ihmisten peileihin ei saa katsoa. Jos niihin katsoi, osa omasta sielusta saattoi jäädä peilin sisään. Pahimmassa tapauksessa ilkeämielinen peilin omistaja saattoi ottaa satimeen jääneen sielun hallintaansa.

Monissa myyteissä sankari taistelee omaa peilikuvaansa vastaan. Peilikuva on paha, kieroutunut versio sankarista ja joissain kertomuksissa peilikuva haluaa tappaa isäntänsä ottaakseen tämän paikan. Myös saksalaisten doppelgänger eli ”paha kaksoisolento” on tietyllä tapaa peilikuvapelon laajentuma.

Minä olen peilikuva, kuten hyvin tiedätte. Olen Miilunpolttajan peilikuva. Minä en ole tietääkseni kovin vaarallinen, vaikka kärpäsiä ja hyttysiä saatan joskus turhautuessani hätistelläkin. Kerron teille uutisen, joka ei välttämättä edes ole uutinen – ei ainakaan kaikille. Peilikuva ei sisällä mitään sellaista, mitä ihmisessä itsessään ei jo ole. Sanotaan mieluummin niin, että peilikuva on vain toinen näkökulma ihmiseen. Toinen näkökulma asioihin. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, eihän Miilunpolttajakaan ole kuin vain yksi näkökulma erääseen nuorehkoon mieheen…

Noin. Nyt kun asia on tehty selväksi, minä astun näkökentän reunamilta estradille. Kumarran syvään ja lämmitän yleisöni kuluneella vitsillä: -Oletteko nähneet uusia pesuainemainoksia. Niitä, joissa luvataan, että pesuaineella lähtevät pahimmatkin veritahrat helposti pois? Minä luulen, että jos on paita aivan veressä, niin silloin puhdas pyykki on ongelmista luultavasti pienimpiä.”

Ei naurata. Ei sen väliä. Kyllä tarinat tästä paranevat. Mutta unohtakaa turha haihattelu ja lyyrisyys, jota ystävämme Miilunpolttaja niin kovasti harrastaa. Minun tyylini on suorempi, iskevämpi ja otteeni päättäväisempi. Mutta ei piiruakaan parempi. Vain erilainen.

Enkö ole jo riittävästi kertonut itsestäni. Parrasvaloissa pitää tehdä muutakin kuin vain hymyillä. Niinpä jaan kanssanne pienen keskusteluni Miilunpolttajan kanssa. Mutta ennen kuin aloitan, niin kysyn teiltä: Uskotteko te pahuuteen? Eikun siis ihan oikeasti – uskotteko? Miilunpolttaja ei usko.

Sen mielestä pahuus on illuusio, käsite, joka helpottaa asioista puhumista. Kysyin siltä, että ihan hyvyyttäänkö vanhat sedät sitten sarjaraiskaavat pikkutyttöjä ja ihmiset ampuvat naapureitaan, kiduttavat toisiaan ja varastavat toisiltaan. Arvatkaapa mitä ystävämme siihen sanoi: -Ei se ole pahuutta.

Siitäkös vasta kimmastuin.

-Ei ole pahuutta, vai? minä kysyin. Mistähän helve**stä siinä on sitten kyse?

-Ihmiset ovat vain rikki, vastasi laupias samarialaisemme.

-Älä nyt sano, että sinäkin kuulut näihin ”kaikki rikokset voidaan selittää lapsuuden traumoilla” –lässyttäjiin. Meidän Oskarin rintaruokinta lopetettiin liian aikaisin, siksi se kasvoi vähän vinoon tai että kun seksistä ei puhuttu Outille tarpeeksi aikaisin, niin se sitten tappoi oman lapsensa…

-En minä yritäkään selittää kaikkea lapsuudella.

-No?

-No mitä?

-No, nyt sinun pitäisi ikään kuin perustella, miksi murhaajien pitäisi saada kulkea vapaana.

-En minä sitä halua. Yritän vain sanoa, että pahuus on suurta ymmärtämättömyyttä.

-Ai jaa. Ihan kuin teini-Sami kiduttaisi lokkeja ihan vain sen takia, että kukaan ei koskaan kertonut, että lintuja sattuu kun niitä heittelee kivillä. Samihan ei ymmärrä, kun sille ei ole kerrottu!

-Mikä sinua nyt oikein kuohuttaa?

-No, sinä noiden pahuus on harhaa –höpinöiden kanssa! Tuolla perusteellahan kuka tahansa saa tehdä mitä tahansa.

-Ole hetki hiljaa, jooko? Ihmiset tekevät toisilleen ilkeitä asioita. Kammottavia asioita. Ja he nauttivat siitä. Mutta se ei minun mielestäni täytä pahuuden mittapuita. Minä en usko siihen, että ihmiset satuttavat toisiaan vain satuttamisen ilosta. Tai näennäisesti he voivat tehdä niin, mutta taustalla on aina jotakin muuta. Jokin polttavampi, syvempi kysymys.

-Kuten?

-En minä tiedä. Ehkä murhaaja koettaa nähdä uhrinsa silmissä jotain, mikä kielisi tuonpuoleisen olemassaolosta, jotain mikä todistaisi elämän jatkumisesta.

-Tuo on, anteeksi nyt vain, höyryävän puhdasta koiran… ulostetta.

-En minä sanonut olevani oikeassa. Kerroin vain mitä mieltä olen. Miilunpolttaja piti pienen tauon ja jatkoi: -Minä en usko, että ihmisessä majailee pahuuden siemen. Pikemminkin olen sitä mieltä, että meillä jokaisella on jokin suuri heikkous. Se on kuin puoliksi parantunut haava. Jos sitä ei ronki ja räplää, se paranee – ainakin osittain. Jos ruven taas repii uudelleen auki, kun se kutiaa, niin haava ärtyy, tulehtuu ja leviää ehkä laajemmallekin.

-Eli pahuus on sinun mielestäsi vain ihmismielen heikkoutta, jokin synnynnäinen vajavaisuus?

-Ei sen tarvitse olla synnynnäinen. Kyllähän elämässä saa kolhuja ihan tarpeeksi.

-Olisi kiva nähdä, muuttuisiko mielipiteesi, jos sinua rääkättäisiin oikein kunnolla. Kidutus voisi tehdä ihmeitä. Siinä pahuus varmasti konkretisoituisi naiiviin mieleesi ihan eri tavalla.

-Ehkä, mutta en missään vaiheessa sanonutkaan, että tämä on lopullinen kantani.

-Olet rasittava. Mitä jos liittyisit johonkin jeesustelujärjestöön - vaikkapa Amnestyyn?

Sen sanottuani jätin Miilunpolttajan niille sijoilleen ja lähdin oluelle. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että olisin vetänyt lempeäkatseista apinaamme täysillä turpiin. Eli ehkä parempi näin. Toisaalta jäi harmittamaan, etten kysynyt, mikä on hänen suhteensa hyvyyteen. Jos sekin on illuusio, niin mitä meille sitten muka jää...?

Raivostuttavia keskusteluja ainakin.