Ullakolla

Miilunpolttaja istui vanhempiensa ullakolla ja kävi läpi vanhaa rojua. Vanhemmat olivat vaatineet, että hän heittäisi tavaroita menemään ja päättäisi vihdoin, mitä voisi säilyttää ja mikä päätyisi kierrätykseen tai roskiin. Työ oli tuskallinen; vuosien aikana oli kertynyt suuri määrä todella kummallisia tavaroita. ’

-Mitä ihmettä minä tällä teen, Miilunpolttaja sanoi ja heilutti vihreänä hehkuvaa, jousen päähän kiinnitettyä jalkapalloa. Roskiin vaa-aaa-aan… Hei!

-Yläasteen päätösristeilyn tuomisia Tukholman torilta tietenkin. Ei todellakaan viskata minnekään! Peilikuva sanoi tuohtuneena ja nappasi muovisen esineen Miilunpolttajan käsistä. –Keksi jotain muuta poistettavaa.

He jatkoivat penkomista. -He-Man ja Action Force-muoviukot? Miilunpolttaja kysyi

-Ensinnäkään, ne eivät ole muoviukkoja, vaan toimintafiguureita. Toisekseen, aivan liikaa tunnesiteitä. Täytyy säilyttää sanoi Peilikuva. Miilunpolttaja nyökkäsi.

-Ala-asteen biologian- ja englanninkirjat?
-Ilman niitä ei voi muistaa, miten koulussa opiskeltiin ennen.
-Viimeksi 12-vuotiaana käytetty pyjama?
-Täydellinen hupikäyttöön, Peilikuva sanoi, nappasi yöpuvun, riisui vaatteensa ja änki sitten itsensä väkisin viisi numeroa liian pienen vaatekappaleen sisään. Miilunpolttaja katseli toimitusta epävarmana, mutta Peilikuva vain virnuili ja keimaili hänen edessään.
-Hyvä on, hyvä on, Miilunpolttaja sanoi. -Säilytetään se, mutta laita nyt herran tähden omat vaatteesi takaisin päällesi. He jatkoivat inventaariota.
-Laatikollinen superpalloja?
-Säilytetään.
-Piirustusvihkot?
-Säilytetään.
-Vanha vaskinen öljylamppu
-Mitä?

Miilunpolttaja laittoi lampun lattialle ja kaverukset kyykistyivät sen viereen. Kumpikaan ei tiennyt, mistä se oli tullut. Jopa nurkassa istunut Varjo kurkisti Anu ja Antti -sarjakuvansa takaa kiinnostuneena. Se puhalsi pistaasipähkinän tuoksuisen savukiehkuran ja pudisti päätään. -Ehkä se on äitisi, se ehdotti.

-Hmm, ei taida olla, Miilunpolttaja pähkäili, - Muuten se ei olisi täällä.

-Mitäs jos se on Taikalamppu, Peilikuva ehdotti innoissaan. -Saadaan kolme toivomusta. Jos minä olisin vaikka ensimmäinen…

Miilunpolttaja jätti Peilikuvan sanat huomiotta, kohautti olkapäitään ja alkoi hinkata kevyesti lampun pintaa. Ja tosiaan, hetken päästä alkoikin kuulua rapinaa ja sitten yhtäkkiä, pienen sihahduksen saattelemana, esiin ilmestyi merenvihreänä hehkuva, pitkäkorvainen otus. –Päivää, se sanoi, taittoi korvan suuhunsa ja alkoi imeskellä sitä.

-Ööh… Päivää, sanoi Miilunpolttaja. Vieressä Peilikuva istui suu ammollaan.
-Erikoista, sanoi Varjo ja tuprutteli piippuaan huvittuneen näköisenä.

Otus töllisteli heitä hetken aikaa ihmettelevän näköisenä ja alkoi sitten kaivella karvaisia tassujaan. Se oli melko suloisen näköinen.

-Kuka sinä olet, Miilunpolttaja kysyi.

-Minä olen Potentiaali, otus sanoi, korva yhä suussaan. Huomatessaan Miilunpolttajan hämmästyneen ilmeen se sanoi. –Olen kykysi ja mahdollisuutesi.

-Mitä sinä tuossa lampussa sitten teit?
-Odotin sinua tietysti, hölmö. Mitä muuta?
-Öh, niinpä tietysti. Kerro minulle siis, mitä voisin olla, oi Potentiaalini, Miilunpolttaja sanoi hymyillen.

Otus tuntui pitävän siitä, että siihen suhtauduttiin arvostuksella – vaikkakin ehkä hieman leikkimielisellä – selvitti kurkkuaan, nuolaisi kerran käpäläänsä ja sanoi: -Jos olisit seurannut lapsuutesi haavetta ja ryhtynyt opiskelemaan leipuriksi...

Otus piti mahtipontisen tauon. Miilunpolttaja ja Peilikuva kumartuivat vaistomaisesti eteenpäin.

-…niin olisit nyt leipuri, se päätti.

-Ihanko totta? Ajatella! Mikä paljastus! Peilikuva sanoi hiven ärtymystä äänessään.

-Hys, sanoi Miilunpolttaja.
-Ei. Sinulla olisi oma leipomo. Se menestyisi melko hyvin. Tai no, nyt talouskriisin aikaan olisi vaikeampaa. Olisit tehnyt leipurin töitä jo vuosikausia. Iltaisin kirjoittaisit ja unelmoisit kirjoittavasi jonain päivänä kokkikirjan. Itse asiassa olisit varmaan päätynyt ehkä aamutelevisioon leipomisniksejä esittelemään.
-Ajatella, ihan televisioon asti, Peilikuva murahteli.

Potentiaali jatkoi: -Jos olisit ryhtynyt arkeologiksi, olisit nyt työtön ja tehnyt pääasiassa vain lyhyitä pätkätöitä. Kaksi kertaa olisit ollut pitemmässä tutkimusprojektissa. Taistelisit joka vuosi apurahojen ja post doc -tutkimuksesi kanssa. Haaveilisit insinöörin urasta.

-Mitä! Varjo, Peilikuva ja Miilunpolttaja sanoivat yhteen ääneen.

-Insinööriosuus oli vain vitsi, Potentiaali sanoi ja otti tassun suustaan. Vastauksena oli kolme helpottunutta huokausta.
-Mutta mikä on tilanne nyt, Miilunpolttaja sanoi. -En ole leipuri, kirjailija, en silmälääkärikään. Olen uralla, jonne minun ei pitänyt koskaan päätyä ja joka ei edes vastaa koulutustani!
-Nyt, Potentiaali sanoi hiljaa ja piti jälleen tauon, tällä kertaa ilman dramatiikkaa, ja jatkoi: -Nyt sinä voisit viettää enemmän aikaa seurassani. Sinä et ole sitä, mitä voisit olla.

Miilunpolttaja nielaisi vastaväitteen, joka melkein tuli suusta ulos, mietti hetken aikaa rakkaaltaan viime aikoina kuulemiaan sanoja, huokaisi ja sanoi viimein: -Tiedän.

-Mutta kuka meistä nyt olisi täsmälleen sitä mitä voisi olla, Peilikuva sanoi hieman Miilunpolttajan puolesta loukkaantuen. -Kaikkihan alikäyttävät potentiaaliaan. Tai no ehkei Steve Jobs, mutta…

Varjo katsoi Peilikuvaa toruvasti. Tämä hiljeni.

Potentiaali taivutti toista pitkistä korvistaan Miilunpolttajaa kohti ja heilutteli sitä tämän edessä, kunnes Miilunpolttaja tajusi tarttua siihen. Korva tuntui kättä vasten kihelmöivältä, täynnä jännittäviä uusia mahdollisuuksia. Se oli kuin ajatusten ompelukerho, jossa kävi kova keskustelunkuhina. Miilunpolttaja havaitsi, ettei voinut päästää siitä irti.

-Tule, mennään vähän kävelemään, Potentiaali sanoi ja johdatti Miilunpolttajaa kohti ullakon ikkunaa.

-Eh. Eikö portaita pitkin kuitenkin, Miilunpolttaja sai sanotuksi.

-Ei. Nyt tarvitaan kunnon herätystä, Potentiaali sanoi, loikkasi ulos ikkunasta, vetäen korvaansa tarttuneen Miilunpolttajan mukanaan. Sitten ne olivat poissa.

-AAAH! Näitkö tuon? Peilikuva parkaisi järkyttyneenä ja säntäsi ikkunan luo. Hän katsoi ylös ja alas, mutta missään ei näkynyt ketään. –Hei, se kaappasi Miilunpolttajan! Lähdetään perään. Minä annan sille otukselle vielä kunnon sakinhiv…

Hys. Sanoi Varjo sanomatta sanaakaan, avasi Anu ja Antti -seikkailunsa uudelleen ja jatkoi lukemista.

Peilikuva jäi istumaan ullakon lattialle ja tajusi unohtaneensa kysyä, toteuttivatko Potentiaalit myös toivomuksia. Ja jos, niin kuinka monta. Toivon mukaan Miilunpolttaja ei käyttäisi niitä kaikkia, vaan jättäisi hänellekin ainakin yhden.

Laiturin nokassa

"Isä, minä rakastan sinua." 

Miilunpolttaja ajatteli tuota lausetta ja tuijotti kaukaisuuteen. Mitä kolmivuotias pikkuihminen tarkoitti sanoessaan niin. Ymmärsikö tämä rakkauden päälle? Tajusiko tämä, mitä tuli tunnustaneeksi? Entä silloin kun tämän syöksyi halaamaan hiekkalaatikolla poikaa tai tyttöä, jonka oli tuntenut vasta muutaman minuutin? Tai kun kosketti lipuntarkastajan poskea hymyillen. Miilunpolttaja kadehti sitä, kuinka helposti ja kirkkaasti pieni poika antoi tunteiden virrata ulos kehostaan. Miettimättä niitä sen enempää.

Vai olenko se minä, joka olen väärässä arkaillessani tuntojeni kanssa, Miilunpolttaja tuumi. Minä, joka piilotan iän myötä sanat yhä useammin sivulauseisiin, käsieni liikkeisiin, korvanlehtien ja vetäytyvän hiusrajan taakse. Niin, mikä häntä esti julistamasta samanlaisia väitteitä, viljelemästä niitä joka suuntaan kuin siemenviljaa pellolle. Ei periaatteessa mikään. Ja sittenkin jokin.

Hän tiesi kyllä, mikä se jokin oli. Ei se ollut mikään suuri salaisuus. Naistenlehdissäkin siitä kirjoitettiin: liiallinen tunteiden osoitus olisi valtavaa sosiaalisten normien rikkomista. Lapset, mielipuolet ja ehkä ulkomaalaisetkin saavat kyllä rikkoa normeja, koska eivät tunne niitä, mutta muita niiden rikkomisesta rangaistaan. 

Jos kertoisi yhtäkkiä kahvilan pöydässä rakastavansa edessään istuvaa möhömahaista rekkakuskia tai pöydän ääressä häärivää siivoojaa, saisi vähintään paheksuvia tuhahduksia. Ihmiset eivät uskoisi. He miettisivät, mitä tuokin tuossa haluaa. Rahaa? Seuraa? Onko se hullu? Kutsutaanko poliisi?

Vasta jos riisuu itsensä täysin paljaaksi, ihmisten suhtautuminen muuttuu. Mikä siinä on, että jos laittaa kaulaansa kyltin "Olen HIV-positiivinen. Uskallatko koskea minua?" ja menee kadunkulmalle seisomaan kaikkien eteen, ansaitsee ihmisen kunnioituksen, hyvän tahdon ja herättää keskustelua. Mutta jos sen saman tekee pienimuotoisemmin, herättää vain närää ja pahennusta.

Miilunpolttaja huokaisi ja upotti jalkansa viileään järviveteen. Oliko tosiaan niin, että vain lapset saavat rakastaa vapaasti? Yhtäkkiä hänelle muistui mieleen mietelmä, jonka oli lukenut Horace Engdahlin kirjasta päivää aiemmin. Miten se menikään? Miilunpolttaja kompuroi ylös ja kävi hakemassa kirjan:

Miksi rakastamme lapsia? Kysymykseen ei ole vastausta. Ehkä syynä on heidän avuttomuutensa, joka herättää suojeluvaistomme? Mutta vanhuksetkin ovat usein avuttomia. Ehkäpä lasten valtava kyky toivoa saa meidät herkistymään. Emme kykene loukkaamaan sellaista toivoa. Ehkä tuntisimme samoin vanhuksia kohtaan, jos he olisivat yhtä toiveikkaita.

Miilunpolttaja astui jälleen laiturille ja tuijotti veteen. Peilikuva väreili järven laineilla nautiskellen vedestä. Laiturilla Varjo venytteli pitkiksi käyneitä raajojaan. Poikkeuksellisesti kukaan ei sanonut mitään. 

-Ongelma on varmaan siinä, että harva kykenee tavoittamaan lapsen toiveikkuuden. Ja kun sitä ei tavoita, aitokin rakkaus maailmaa kohtaan saattaa näyttää tuntemattomista teeskentelyltä.

Miilunpolttaja nyökkäsi itsekseen ja tunsi itsensä hetken aikaa turhankin viisaaksi. Hetken päästä hänen mielessään välähti vielä yksi ajatus: ehkä lapsen toiveikkuus on kuin jonkinlainen äänenvahvistin, joka kirkastaa tunteet. Mutta oliko sellainen toiveikkuus edes mahdollista enää aikuisiällä, Miilunpolttaja mietti.   

Hän katsahti taivaalla helottavaa aurinkoa, vei kirjan pois, heitti vaatteet yltään, otti vauhtia ja hyppäsi veteen. Molskahtaessaan veteen hän tunsi kuinka jokin outo, ihana tunne virtasi häneen. Hän halusi uskoa, että se oli toiveikkuutta. Kukaties se olikin.