Laiturin nokassa

"Isä, minä rakastan sinua." 

Miilunpolttaja ajatteli tuota lausetta ja tuijotti kaukaisuuteen. Mitä kolmivuotias pikkuihminen tarkoitti sanoessaan niin. Ymmärsikö tämä rakkauden päälle? Tajusiko tämä, mitä tuli tunnustaneeksi? Entä silloin kun tämän syöksyi halaamaan hiekkalaatikolla poikaa tai tyttöä, jonka oli tuntenut vasta muutaman minuutin? Tai kun kosketti lipuntarkastajan poskea hymyillen. Miilunpolttaja kadehti sitä, kuinka helposti ja kirkkaasti pieni poika antoi tunteiden virrata ulos kehostaan. Miettimättä niitä sen enempää.

Vai olenko se minä, joka olen väärässä arkaillessani tuntojeni kanssa, Miilunpolttaja tuumi. Minä, joka piilotan iän myötä sanat yhä useammin sivulauseisiin, käsieni liikkeisiin, korvanlehtien ja vetäytyvän hiusrajan taakse. Niin, mikä häntä esti julistamasta samanlaisia väitteitä, viljelemästä niitä joka suuntaan kuin siemenviljaa pellolle. Ei periaatteessa mikään. Ja sittenkin jokin.

Hän tiesi kyllä, mikä se jokin oli. Ei se ollut mikään suuri salaisuus. Naistenlehdissäkin siitä kirjoitettiin: liiallinen tunteiden osoitus olisi valtavaa sosiaalisten normien rikkomista. Lapset, mielipuolet ja ehkä ulkomaalaisetkin saavat kyllä rikkoa normeja, koska eivät tunne niitä, mutta muita niiden rikkomisesta rangaistaan. 

Jos kertoisi yhtäkkiä kahvilan pöydässä rakastavansa edessään istuvaa möhömahaista rekkakuskia tai pöydän ääressä häärivää siivoojaa, saisi vähintään paheksuvia tuhahduksia. Ihmiset eivät uskoisi. He miettisivät, mitä tuokin tuossa haluaa. Rahaa? Seuraa? Onko se hullu? Kutsutaanko poliisi?

Vasta jos riisuu itsensä täysin paljaaksi, ihmisten suhtautuminen muuttuu. Mikä siinä on, että jos laittaa kaulaansa kyltin "Olen HIV-positiivinen. Uskallatko koskea minua?" ja menee kadunkulmalle seisomaan kaikkien eteen, ansaitsee ihmisen kunnioituksen, hyvän tahdon ja herättää keskustelua. Mutta jos sen saman tekee pienimuotoisemmin, herättää vain närää ja pahennusta.

Miilunpolttaja huokaisi ja upotti jalkansa viileään järviveteen. Oliko tosiaan niin, että vain lapset saavat rakastaa vapaasti? Yhtäkkiä hänelle muistui mieleen mietelmä, jonka oli lukenut Horace Engdahlin kirjasta päivää aiemmin. Miten se menikään? Miilunpolttaja kompuroi ylös ja kävi hakemassa kirjan:

Miksi rakastamme lapsia? Kysymykseen ei ole vastausta. Ehkä syynä on heidän avuttomuutensa, joka herättää suojeluvaistomme? Mutta vanhuksetkin ovat usein avuttomia. Ehkäpä lasten valtava kyky toivoa saa meidät herkistymään. Emme kykene loukkaamaan sellaista toivoa. Ehkä tuntisimme samoin vanhuksia kohtaan, jos he olisivat yhtä toiveikkaita.

Miilunpolttaja astui jälleen laiturille ja tuijotti veteen. Peilikuva väreili järven laineilla nautiskellen vedestä. Laiturilla Varjo venytteli pitkiksi käyneitä raajojaan. Poikkeuksellisesti kukaan ei sanonut mitään. 

-Ongelma on varmaan siinä, että harva kykenee tavoittamaan lapsen toiveikkuuden. Ja kun sitä ei tavoita, aitokin rakkaus maailmaa kohtaan saattaa näyttää tuntemattomista teeskentelyltä.

Miilunpolttaja nyökkäsi itsekseen ja tunsi itsensä hetken aikaa turhankin viisaaksi. Hetken päästä hänen mielessään välähti vielä yksi ajatus: ehkä lapsen toiveikkuus on kuin jonkinlainen äänenvahvistin, joka kirkastaa tunteet. Mutta oliko sellainen toiveikkuus edes mahdollista enää aikuisiällä, Miilunpolttaja mietti.   

Hän katsahti taivaalla helottavaa aurinkoa, vei kirjan pois, heitti vaatteet yltään, otti vauhtia ja hyppäsi veteen. Molskahtaessaan veteen hän tunsi kuinka jokin outo, ihana tunne virtasi häneen. Hän halusi uskoa, että se oli toiveikkuutta. Kukaties se olikin.