Yksinäisyys ympärillä

Niin, arki on tullut. Toisten arki on erilaista kuin toisten. Toisille hyvää, toisille vielä parempaa. Toisia pelottaa, mutta joitain pelottaa enemmän.

Katkeria pisaroita putoilee ympäri asuntoa. Miksi ihmisen pitää olla niin yksin. Tiedän olevani ylisosiaalinen olento. En ymmärrä, miksen voisi elää yksikseni ihan tyytyväisenä. Niin tekevät monet.

Sosiaalisuuden puute ajaa minut hulluuden partaalle. Se saa minut käyttäytymään ääliömäisesti kaikkein rakkaimpiakin ihmisiä kohtaan. Saa minut tuntemaan oloni hylätyksi, vaikkei niin olisikaan. Se satuttaa jopa fyysisesti.

"Mä ymmärrän kyllä, että on vaikeaa, kun menee nukkumaan yksin, sitten herää yksin ja tekee aamiaista yksin. Syö aamupalan yksin, lähtee kouluun yksin. Tulee kotiin, eikä siellä ole ketään, on taas yksin." Jep, kiitos. Sepä auttoi.

* * *

Tilanteet muuttuvat hetkittäin. Vuoroin unohdan itkuisuuteni, kärttyisyyteni ja pahan olon, vuoroin taas murrun.

En voi olla olematta onnellinen siitä, kuinka kultaisia rakkaani ovat. Kerroin pojalle yksinäisyydestäni ja pahasta olostani. Hetken päästä XY8 lähetti viestin, jossa kehotettiin ottamaan yhteyttä mielenkiintoiseen henkilöön. Höpsöyksissään tekevät kaikkensa, että olisin iloinen - joskin aiheuttaa lievää(^13) ulkopuolisuuden tunnetta, kun tietää, miten informaatio siirtyy yksilöltä toiselle. Puhuvat ryökäleet minun asioistani. Vaan mikäpä siinä, olenhan avoin minäkin. En vain haluaisi tuntea olevani ulkopuolinen ystävän ja rakkaimman suhteessa.

Halusin vielä vähän jutella, etten tuntisi oloani niin yksinäiseksi ja tyhjäksi. Mutta niin vain olivat he kadonneet. Soitin ja sanoin, että olisin halunnut vielä keskustella. Ei, ei mistään erityisestä, muuten vain. Hetken päästä lähetin viestin, jossa kerroin, etten jaksa olla yksin. Muutaman minuutin kuluttua XY8 jo soitti minulle. Ihmettelen heidän symbioosiaan. Ja minusta on ihanaa, että he haluavat pitää minusta huolta.

* * *

Niin. Minä rakastan sinua. Ettäs tiedätte!

Paluu...

Miilunpolttaja istui näyttöpäätteen ääressä ja katseli ulos. Toisessa kädessään hänellä oli hieman laadukasta single malt -viskiä – pieni snobistinen piirre, josta hän ei kuitenkaan halunnut päästä eroon. Ja hei, hän oikeasti piti viskin mausta, vaikka sitä harvan oli vaikea käsittää.

Kesä oli ohi. Hän oli jälleen Kotimaassa, oli ollut jo monta kuukautta. Siitä huolimatta hänellä oli tunne, ettei hän ollut oikein missään. Monet ulkomailla olleet olivat vakuutelleet hänelle, että niin se on aina kaikkien kohdalla. Paluusta kotiin seuraa paluushokki. Ehkä paluuta ei oikeasti ollut olemassakaan. Paluuhan tarkoitti sitä, että ihminen saapuu uudelleen paikkaan, josta on lähtenyt. Mutta kun kerran lähtee jonnekin - vaikka vain päiväksi - saapuuko sitä koskaan samaan paikkaan takaisin? Ehkäpä ihminen vain menee koko ajan uusiin paikkoihin. Kylläpä viski sai taas ajatukset vaeltelemaan kummissa asioissa.

-Paluushokki, Miilunpolttaja mutisi ja maisteli sanaa uudestaan -Mutta kun ei se ole pelkästään sitä. Rehellisyyden nimissä oli todettava, että hän oli muuttanut koko elämänsä kertaheitolla. Keväällä hän oli tavannut suden ja sudet olivat aina vaarallisia – ainakin saduissa. Susi söi Punahilkan, seitsemän vuohta, ja pojan joka huusi aina vain ”Susi, susi susi”. Kansanviisauskin käytti ilmaisua ”suden hampaissa”. Ja niissä hän tosiaan nyt oli.

Vapaaehtoisesti.

Hän oli muuttanut yhteen sellaisen kanssa. Itse asiassa hän odotti juuri nyt Sutta kotiin. Mitä minulle on oikein tapahtunut, Miilunpolttaja mietti. Minulle, joka aina ajattelen järjellä ja jyrään tunteet aivopoimujeni kätköihin. Minä, jolla ei ole tapana tehdä hätiköityjä päätöksiä.

–Korjatkaamme: ei ollut tapana tehdä hätiköityjä päätöksiä, virnuili Peilikuva ikkunan takaa. –Täytyy myöntää, että sinä et lakkaa hämmästyttämästä minua, rakas ystäväni. Ensin antaudut – joskin hienoisen potkimisen jälkeen – suhteeseen ulkomaalaisen neidon kanssa. Siis sinä, joka et ole koskaan ollut erityisen innokas etsimään ihmistä oman maan rajojen sisä- saati ulkopuolelta.

–No mitäs väliä sillä kansallisuudella… Miilunpolttaja aloitti.

–Ja sitten neljän kuukauden jälkeen sinä oletkin yhtäkkiä muuttanut yhteen kyseisen naisen kanssa. Melko nopeaa toimintaa hitaalta mieheltä, eikö?

–No, joo, myönnettäköön, että tässä on menty vähän lujaa, mutta nyt on jo rauho…

–Ai on vai? Tehän olette jo puhuneet lapsistakin.

Tässä vaiheessa Miilunpolttajalla oli mennä viski väärään kurkkuun. –No, eihän se nyt niin ole. Hän kysyi minulta, olenko kuvitellut joskus olevani isä ja haluaisinko tulevaisuudessa lapsia. No, koska joskus haluan lapsia, niin vastasin joo.

–Maa kutsuu Miilunpolttajaa. Kuuntelen, kuuntelen, Peilikuva sanoi ja kopautti Miilunpolttajaa lempeästi päähän. –Luuletko, että tuollaisia asioita kysytään ihan vain ”huvin vuoksi”?

–No miksei kysyttäisi, kysyisinhän minäkin.

Peilikuva huokaisi ja pudisteli päätään. –Sinä. Olet. Ihan. Mahdoton. Miten ihmeessä olet pärjännyt noinkin kauan yksin? Välillä vaikuttaa siltä, että sinua voisi höynäyttää kuka tahansa. Jopa Varjo.

–Ai, Miilunpolttaja sanoi hölmistyneenä.

Peilikuva nojaili ikkunanpuitteisiin ja pudisteli päätään muka-hämmästyneenä. Sitten se sanoi yllättävän lempeästi: –Kuule, ei mulla ole mitään tätä juttua vastaan. Minähän sen alun perin alulle pistinkin… Ja Susi on kiva olento. Joskin syö nälkäisenä yksinäisiä matkamiehiä.

–Ööh… Aivan, Miilunpolttaja sanoi miettien, oliko Peilikuva saanut iskun päähänsä tai johonkin muuhun osaan, millä se ajatustyötään teki.

–Sanon nyt vain sen, että katsele hetken aikaa. On hienoa, että olet oppinut tekemään impulssipäätöksiä, mutta nyt olisi taas aika tyynnyttää tahtia. Hengitä syvään, rauhoitu, nauti vähän viskiä ja odota. Katsele ympärillesi ja mieti mitä haluat.

–Mutta kun en mä ihan oikeasti ole nyt ajatellut mitään sellaista heti, Miilunpolttaja sanoi puolustelevasti. –Vastahan tämä suhde on alkanut. Älä nyt piru vieköön syötä mun päähän mitään hölmöjä ajatuksia! Sitä paitsi en minä olisi 20-vuotiaana näin nopeasti hypännyt kenenkään kanssa yhteen. Viidessä vuodessa tapahtuu kuitenkin yllättävän paljon. Tiedän nyt paljon paremmin mitä haluan.

Peilikuva katseli isäntäänsä mietteliäänä: –Tiedätkö täsmälleen mitä haluat?

–No, en tietenkään. Ihmiset jotka tietävät täsmälleen mitä haluavat ovat tylsiä. He ohjaavat elämäänsä tiettyjä uria pitkin. Eksymisille, oikopoluille ja yllätyksille jää silloin yllättävän vähän tilaa. Mitä mieltä on elää, jos ei anna mielikuvitukselleen kunnolla tilaa.

Jestas mitä filosofointia. Joku on tainnut juoda vähän enemmänkin viskiä, Peilikuva ajatteli, mutta ei sanonut sitä ääneen. Tärkeintä oli, että Miilunpolttaja arvosti yhä edelleen mielikuvitusta yli kaiken. Oli pidettävä huoli, että se asia ei muuttuisi koskaan. Sillä ominaisuudella elämästä ei tulisi koskaan ikävää. Ja ikävyys, se oli vain toinen nimitys hitaalle kuolemalle... Toisaalta, juuri mielikuvituksen takia Miilunpolttajan elämä oli niin usein niin raskasta. No, mitäs on sellainen taivaanrannan maalari ja tuulentallaaja? Peilikuva pohti.

Peilikuva huomasi seisoskelevansa yksin ikkunassa. Miilunpolttaja oli näköjään mennyt nukkumaan. Eipä sen väliä. Peilikuva kohautti olkapäitään ja kittasi viskinsä loppuun. Että olikin hyvää. Miilunpolttaja piti ehdottomasti saada ostamaan sitä lisää.

Mitä sitten?

- Tiiäksä kuinka paljon mä susta pidän?
- Joo, paljon.
- Niin ja vähän enemmän.

* * *

Ylihuomisesta lähtien asumme eri maissa. Kaikki. Ystävät ja rakkaat, vieraat ja viholliset. Mikä on koti, missä on koti?

Mikä siinä on, että...

...aina pitää olla asiat huonosti!? XY8 sanoi tänään, että minun pitäisi olla vain iloinen kavereiden puolesta ja tunkea muut tunteet syrjään. No juu, onnistuuhan se. Eikä onnistu. <-- Oireista päätellen minulla(kin) on skitsofrenia. Taitaa olla tarttuvaa.

Niin, siis asiat huonosti. Eeeeei... Tämänkertainen ongelmani on tietenkin se, että ystäväni soittelevat minulle vain kysyäkseen, onko se poika siinä jossain lähettyvillä. Sen lisäksi he käyvät hänen kanssaan tekemässä milloin mitäkin ja mieluiten juuri silloin, kun minulle ei sovi liittyä seuraan. Onhan se älyttömän hienoa, että ystävät ovat ottaneet hänetkin ystäväkseen - tai ehkä he olivat ystäviä jo aiemmin. Ärsyttää vain, kun tietää, että muut palaavat takaisin Vieraalle maalle ja viettävät aikaa hänen kanssaan myöhemminkin. Vain minä menen "kotiin". Yhteistä aikaa on vähän, sen jälkeen vain tyhjyyttä. Ja ok, töitäkin.

Yritän vakuutella itselleni, etten ole omistushaluinen narttu ja että typeryyteni johtuvat vain kuun asennosta. Poden järkyttävää ketutusta siitä, että minun pitää työskennellä huomiseen iltapäivään asti, kun hän ja XY8 saavat lähteä matkailemaan. Palaavat takaisin kai entistä parempina ystävinä - ja mikä minä, pahainen nainen, olen Miesten Välisessä Ystävyydessä... En este, enkä hidaste. Enkä haluakaan olla. Tahtoisin vain tietää, että minäkin olen edes jotain. No hyvä on, heidän kunniakseen on myönnettävä, että he soittivat minulle matkalta kysyäkseen, olenko varmasti kunnossa. Tai ehkä he halusivat kuulla jääkiekkotuloksia. (Kyllä, se oli vitsi.)

* * *

Parissa kuukaudessahan ei ehdi tapahtua mitään. Ei mitään vakavaa. Sen voi ottaa vaan kevyenä, määräaikaisena suhteena. Tapahtui kuitenkin niin, että määräaikainen suhde muutettiin taannoin toistaiseksi voimassa olevaksi. Jännittää vietävästi.

Pelon rönsyjä

Miilunpolttaja heräsi keskellä yötä epämiellyttävästä unesta. Hän oli kulkenut pitkin pimeitä, labyrinttimaisia huoneita, jotka olivat himmeästi valaistuja. Jokainen huone oli aina edellistä pimeämpi ja Miilunpolttaja tiesi, että jos hän jatkaisi tarpeeksi pitkälle, vastaan tulisi ääretön pimeys ja kaikki lakkaisi olemasta. Hiki virtasi hänen selkäänsä, hän oli nähnyt vastaavanlaisen unen kerran aikaisemminkin, kymmenen vuotta takaperin.

Hän tuijotti pimeydessä kattoon, sillä häntä ei huvittanut nukahtaa uudelleen. Hän mietti elämäänsä, joka oli muuttunut äkillisesti muutama viikko takaperin – kiitos Peilikuvan hölmöilyjen. Toisaalta, ehkä se ei ollut käänne huonompaan. Hänen ihostaan nousi nyt toisen ihmisen tuoksu, hänen ajatuksensa eivät tuntuneet olevan enää kokonaan hänen omiaan (olivatko ne koskaan olleetkaan?) ja hän tunsi suurta epävarmuutta miettiessään oliko menettänyt hallinnan elämästään.

Varjo leijui hänen vieressään. Se ei sanonut mitään, silitti vain hänen päätään pehmeästi. Se tiesi, että Miilunpolttajaa pelotti. Pelotti tuntea, pelotti ajatella, mitä kaikkea voisikaan tapahtua.

- Entä jos hän ei pidäkään ystävistäni, Miilunpolttaja sanoi Varjolle, - se on sitten kaiken loppu. Entä jos hän ei pidä siskoistani? Entä jos hän turhautuu heidän seurassaan?

Varjo oli hiljaa.

Miilunpolttaja puri huultaan ja jatkoi pohdiskeluaan: - Mitä jos hän haluaa hallita minua? Mitä jos hän huomaamattani manipuloi minua ja eristää minut rakkaista ihmisistä ja asioista?

-Hän on hyvä ihminen ja tekisikö hyvä ihminen niin, Varjo kysyi.

-Ihmisillä on eri käsitys hyvästä, Miilunpolttaja vastasi. -Toisekseen, kaikki voi vinoutua. Saada vääriä sävyjä.

-Mitä tarkoitat?

-Rakkaus voi vääristyä, ihan niin kuin kaikki muukin. Joskus mietin, että pedofiliassa ja insestissäkin on kyse vain vaurioituneesta rakkaudesta. Tai että katkeruus ja viha ovat vain hajonnutta toivoa.

-Kauniisti sanottu.

-Hah, puolenpennin kyökkifilosofiaa.

-Miksi sinä aina painat alas omia ajatuksiasi?

-En tiedä… on helpompaa, jos ei anna niille liian suurta arvoa.

-Miksi?

-Koska jos kuvittelee liikoja, muuttuu ylpeäksi eikä näe enää mitään.

-Olisikohan tosiaan niin?

-En tiedä. Kunhan höpisen.

-Tiedätkö, mitä pelkään ehkä kaikkein eniten?

-No?

-Että hän on liian älykäs minulle. Ei sillä tavalla loogisesti älykäs, vaikka on hän sitäkin, vaan että hänellä on sellaista… noh, elämänälyä. Tajuatko?

Varjo nyökkäsi. Miilunpolttaja oli hiljaa ja jatkoi hetken päästä.

-Pelkään, että hän murtaa itseluottamukseni ennen pitkää.

-Miksi hän tekisi niin? Eihän hän tahdo sinulle pahaa.

-Ei tietenkään tahallaan. Vahingossa. Olemalla oma itsensä hän saa minut näkemään omat vajavaisuuteni, oman osaamattomuuteni ja vikani. Ja sitten… pelkään, että hän ottaa opettajan roolin minua kohtaan. Se olisi nöyryyttävää.

-Etkö sitten tahdo oppia?

-Totta kai. Mutta eikö siinä ole epätasapaino, jos vain toinen opettaa?

Vaikka oli pimeää, Miilunpolttaja tunsi Varjon katsovan häntä suoraan silmiin.

-Mikä saa sinut uskomaan, että sinä et voisi opettaa myös häntä?

-Hän tietää jo kaiken sen, mitä minäkin.

-Pahoittelen suorapuheisuuttani, Varjo sanoi, - mutta lainatakseni ystävämme Peilikuvan karkeaa ilmausta, sanon, että tuo on kyllä paskapuhetta.

Miilunpolttaja hämmästyi. Hän ei ollut koskaan kuullut Varjon kiroilevan. Hän jäi odottamaan, mitä tällä oli sanottavaa.

-Suurin virheesi on, että sinä et tunne omaa arvoasi. Tai tunnet kyllä, mutta kiellät sen itseltäsi mahdollisimman usein. Miksi?

-Koska en tahdo muuttua ylpeäk…

-Tai sitten vain pelkäät, Varjo sanoi ykskantaan.

-Mitä sinä tarkoitat?

-Tarkoitan, että kun päätät unohtaa todellisen arvosi ihmisenä ja painat alas ajatuksesi, sinä osittain pakenet vastuutasi elämästäsi.

-Enkä.

-No, et sinä pahimman luokan vastuunpakoilija ole, en minä sitä tarkoita. Mutta jos painat itseäsi alas koko ajan, sinusta voi kehittyä sellainen.

-Mutta minähän pidän itsestäni todella paljon. Rakastan mieltäni ja ruumistani, toisin kuin monet muut.

-Sillä ei ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. Vaikka pidät itsestäsi kuinka paljon, sinun täytyy myös uskoa, että sinun ajatuksillasi on arvoa muille. Ymmärrätkö? Sinä et hyväksy sitä, että sinulla on suuri arvo myös muiden silmissä.

-Enkö?

-Et. Ainakaan täysin.

-Mutta…

-Alahan nukkua. Minä katson, että saat nukutuksi hyvin.

Miilunpolttajaa väsytti suunnattomasti, joten hän ei väittänyt vastaan Varjolle. Hän käänsi kylkeä ja kosketti pimeässä vieressään nukkuvan olennon olkapäätä. Olento tuoksui hyvältä, aivan erilaiselta kuin Miilunpolttaja itse. Lähteeköhän tuo tuoksu koskaan kunnolla irti minusta, Miilunpolttaja mietti ja vajosi raukeana uneen.

Varjo valvoi hänen vierellään ja poltti ruusunkukkatupakkaa.

Mitäh, ei kriisiä!?

Syön pari kuukautta sitten lahjaksi saamiani salmiakkeja. Suu on täynnä ja sitä polttaa. Ei ole viisasta syödä niin paljon kerralla. Kohta on kai paha olo. Yksi putosi lattialle ja vieri pöydän taa. Olkoon. Siivoan sitten kun lähden.

Ihmiset lukevat toistensa blogeista, mitä itse kullekin kuuluu. Kuulin taannoin keskustelun, jossa yksi osapuoli tivasi toiselta, miksei tämän blogi avaudu. "Kohta mä joudun kysyyn sulta itseltä, mitä kuuluu!" Työ on teinimäisen ihmissuhdedraaman näyttämö.

Vappu tulee. Viisi vuotta olen viettänyt sen enimmäkseen yhden tietyn ystäväni kanssa. Ja varmaankin kolme vuotta mitä ghetoimmassa ympäristössä. Nyt olen täällä, enkä tiedä, mitä tehdä. Vaikka tiedänkin.

Sisareni on tulossa kylään. Minun piti kertoa hänelle, että ei kannata pelästyä, jos se poika suutelee minua. Että kaikki on ihan ok. Siskoni vastasi, että onpa hyvä, että se tyyppi on oikeasti olemassa, eikä vain mun sairaalla mielikuvituksella kehitetty sivupersoona. Niin, kiusaamista tiedossa siis.

Kävimme eilen pojan kanssa paikallisessa massatapahtumassa. Se oli mukavaa. Hänen paras ystävänsä ilmaantui paikalle.
- Miksei ystävä halua, että tulisin sun luo...
- Jos se vaikka ajattelee, ettet rakasta sitä enää.
- Olen mä ennenkin muita tyttöjä rakastanut. (ystävä on mies)
- Kuulostipa pahalta.
- Ai se, että minä saattaisin rakastaa sua vai?
- Niin...

Aamulla hän ihmetteli, miksei varmaan kolmeen päivään ole ollut mitään kriisiä. Hän on odottanut sitä ja yrittänyt houkutella sen esiin. Mutta ei, kriisiä ei ole. Luulen sen johtuvan siitä, että olemme liikkuneet yhdessä julkisesti.

Tänään ostin hänelle lasillisen maitoa.

Postimies soittaa aina kahdesti

*Kopkop*

Oliko se koputus? Miilunpolttaja katsoi kellonajan matkapuhelimestaan, oli vasta aikainen aamu. Koputus kuului uudestaan. Hän nousi sängystä ja laahusti väsyneenä ovelle. Kuka ihme sielä oikein mahtoi olla, hän mietti. Hän käänsi kahvaa ja avasi.

-Päivää, paketti herra Miilunpolttajalle, yli-innokas Postimies sanoi.

-Möh, Miilunpolttaja mutisi vastaukseksi, - mutta kun en minä ole tilannut mitään.

-Olette kuin olettekin, Postimies hymyili ja heilutti ruskeaa pakettia edessään.

Miilunpolttajaa epäilytti. -Mitä siinä paketissa on, hän kysyi.

Postimies luki paketissa olevaa lähetettä, virnisti suu hullun hymyssä ja sanoi: -Tässä lukee vain että ”Ongelmia”.

-Juu, kiitos ei. Eijei. Eijeijeijei. Minulla on niitä jo riittämiin. Hän yritti sulkea oven, mutta Postimies ehätti tunkea jalkansa oven ja ovenpuitteen väliin.

-Mutta hyvä herra, teidän on pakko ottaa tämä vastaan. Minulla on tilausvahvistus ja kaikki. Joudutte suuriin vaikeuksiin – ja minä myös – jos ette ota tätä vastaan, Postimies sanoi ystävälliseen mutta tiukkaan sävyyn. Sitten mies pani paperin Miilunpolttajan kouraan. Sankarimme katseli sitä hetken aikaa unisilla silmillään. Sen mukaan hän oli lauantai-aamuna tilannut ”Ongelmia”, peruuttanut tilauksen mutta sitten päättänyt kuitenkin tilata paketin uudestaan seuraavana päivänä.

-Mitäs tämä nyt oikein on, hän mutisi. Hänellä oli ollut erityisen hauska viikonloppu, mutta ei hän mielestään mitään ollut tilannut. Olikohan tässä taas kyse jostain Peilikuvan käytännön pilasta?

Miilunpolttaja luovutti ja raapusti nimensä lähetteeseen. Postimies kiitti ja lähti tiehensä. Miilunpolttaja piteli pakettia hetken aikaa käsissään, ravisteli sitä sitten hiukan ja vilkaisi ohimennen tilausvahvistusta. Herranjumala, miten kallis! En varmasti maksa tätä, hän ajatteli, en kuuna päivänä.

Hän heitti paketin sängyn päälle ja päätti jatkaa uniaan. Herättyään hän kirjoittaisi valituskirjeen ja lähettäisi paketin asiakaspalautuksena takaisin. Sitten koko homma olisi ohi ja hän voisi taas…

-Ja eikö sinua muka kiinnosta, mitä olet mennyt hölmöyksissäsi tilaamaan, hän kuuli tutun narinan takaansa. -Ole nyt iso poika ja avaa se, vanha kunnon Peilikuva ilkkui.

-No, en taatusti. Hinta on ihan mieletön. Palautan sen heti kun vain voin. Ja tästä ei keskustella.

Hän meni takaisin sänkyyn. Peilikuva koetti maanitella vähän aikaa, mutta Miilunpolttaja tunki sormet korviinsa. -Hyvä on, Peilikuva mutisi hieman loukkaantuneena. -Ei sitten.

Mutta heti kun Miilunpolttaja oli nukahtanut, Peilikuva katseli ympärilleen ja tuli varovasti ulos peilistään. Kyllähän palautusoikeus varmasti säilyi, vaikka paketti olisikin aukaistu. Tuote olisi kuitenkin muoveissa ja sinetöity. Pitihän nyt sentään varmistaa, minkälaisista ongelmista oikein oli kyse, eikö niin?

Niinpä Peilikuva repi paketin varovasti auki ja vilkaisi Miilunpolttajan suuntaan. Tämä nukkui vielä. Hyvä, hän ajatteli. Sitten hän pani kätensä pakettiin ja tunnusteli sisältöä. Jotakin kovaa. Hän veti esineen varovasti ulos.

-Mitä ihmettä, Peilikuva henkäisi ääneen nähdessään mitä piteli käsissään. Ei voinut olla totta, oliko Miilunpolttaja mennyt aivan sekaisin. Sitten hän virnuili pirullisesti. Tätä pakettia ei kyllä lähetettäisi takaisin, vaan se otettaisiin käyttöön. Juuri tätä minä tarvitsen… tai siis me tarvitsemme, Peilikuva vakuutteli itselleen. Hän repi sinetin auki ja tunsi hetken aikaa syyllisyyttä. Miilunpolttaja raivostuisi varmasti, mutta myöhemmin tämä kyllä kiittäisi häntä. Hän etsi tuotteen kyljestä napin ja painoi sitä. Vihreä valo alkoi vilkkua. Tästä tulisi kyllä kallis keikka.

-No, elämä on, Peilikuva mutisi itsekseen ja luikki tyytyväisesti hymyillen takaisin peiliinsä.

Miilunpolttaja jatkoi uniaan autuaan tietämättömänä tapahtuneesta. Pöydällä oleva laite surisi ja naksui hiljaa. Elämä, versio 3.740 alkoi hitaasti käynnistyä.

Mitäköhän tästä kaikesta seuraisi?

Hetkittäin.

On ollut niin paljon hetkiä. Enimmäkseen pieniä. Kriisejäkin. Niitä lähinnä siksi, että olen mestari kehittelemään sellaisia. Se kai ei enää hämmästytä ketään.

* * *

Seisomme pimeyden keskellä. Minä haluan, hän ei. Halaamme ja hän lähtee.

* * *

Kävelemme auringossa. Minä höpötän onnellisena ja helpottuneena: kaikki on selvää. Ennustan tulevaa ja mietin menneitä.

* * *

Minä päästän hänet sisälle kotiini viimeisillä voimillani. Juttelemme loppuyönkin. Olemme kai kuoleman väsyneitä. Ehkä elokuussa nukun.

* * *

Uskallan pitää häntä kädestä julkisella paikalla. Aina joskus.

* * *

Kirjoitamme päättömiä tarinoita kahvilassa. Niissä ei ole minkäänlaista järkeä. Meillä on hauskaa, vaikkeivat muut sitä ymmärtäisikään. Toiset sanovat meidän olevan sekaisin. Minä tiedän, että hyvällä tavalla.

* * *

Hän kertoo minulle tarinoita ja satuja tuntitolkulla. Yöllä, onnellisessa olotilassa. Minä laulan hänelle, vaikken muista sanoja.

* * *

Ravintolassa hän ja ystäväni kiusaavat minua yhdessä. Välillä se ärsyttää minua, mutta tiedän kuitenkin olevani turvallisten ihmisten seurassa. Ja minusta on mukavaa, että he tulevat toimeen keskenään.

* * *

Niin naiset kuin miehetkin soittelevat yöllä: "Missä sinä olet?" Emme ymmärrä.

* * *

Olen tullut suihkusta ja meikannut. "Olet kaunis", hän sanoo. Hämmennyn, sillä olen tottunut hölmöihin vitseihin. "Ai, on taas aika olla ilkeä..." hän jatkaa, kun huomaa hämmennykseni: "Meikillä saa ihmeitä aikaan!" Kiitän.

* * *

Murehdin, kuten tavallista. Minä en ole salaperäinen nainen. Minä en piilottele Nalle Puh -yöpaitaani tai tavallista elämääni tavallisena naisena. Olen kuullut, että naisen pitäisi olla miehelle aina täydellinen ja kaunis, ehkä hieman salaperäinen. Se en ole minä. "Voi sinun murheitasi!"

* * *

Päätämme jälleen kirjoittaa tarinaa. Sovimme, että kumpikin kirjoittaa vuorollaan yhden lauseen. "Mistä haluaisit kirjoittaa?" hän kysyy. "Miten olisi vaikka se pelko, jota minä tunnen?" Hän aloittaa, minä jatkan: Julkisen yhdessä näyttäytymisen pelko. Syystä tai toisesta tyttöä pelotti pitää poikaa kädestä heidän kävellessään kaupungilla tai ollessaan seurassa. Ehkä poika on niin kamala, että tyttö häpeää häntä, hmm? Oikeasti tyttö ei halunnut pelätä ja salata, vaan tunnustaa kaikille kuuluvansa pojalle. Hän lisää enää pisteen.

Ikä ja elämä

Katselin tuossa Hanin blogissa olevaa lainausta 00P:n tekstistä. Sen alla oli kuvaus 00P:sta ja tulin ajatelleeksi, että hyvänen aika, ollaanpas me jo vanhoja. Kaikki. Paitsi ehkä XY8. Hänellä on vielä elämä edessään... ;)

Tästäkö se nyt alkaa, ikäkriisi? Elämässä pitäisi edetä ja jotain pitäisi saavuttaa, mutta kun ei tiedä, mitä se voisi olla. Ja missä se voisi piileskellä. Päivät lipuvat ohi niin, että teeskentelen tekeväni työtä. XY8 sanoi kerran, että ihminen saa ainoan merkityksensä työnsä kautta. Minä kieltäydyin uskomasta. Muullakin on väliä. Muullakin on tarkoitus. Silti tunnen syyllisyyttä, jos en tee työtä ja keskityn hömppään.

Ikäkriisiä en ole koskaan ymmärtänyt. Kuitenkin minusta tuntuu, että sellainen tekee tuloaan. Nostan kilpeni sitä vastaan: Minä olen saavuttanut jo. Minä olen tehnyt jo. Nyt voin vain olla.

Eilen uskalsin kertoa poika-miehelle, mitä ajattelen. Tai oikeammin en uskaltanut kertoa, mutta rohkaistuin lukemaan sen omasta päiväkirjastani ääneen. Hän kysyi, ahdistaako epätietoisuus minua. Eihän elämässä koskaan voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ei sen pitäisi ahdistaa. Pahoin pelkään, etten ole kyennyt pitäytymään sopimuksessamme. Ei se ole vain mukavaa hengailua ja lähekkäin olemista vailla suurempaa merkitystä.

Merkitys on salakavalasti hiipinyt mukaan pienissä asioissa. Hän sanoi meidän viettäneen todellista laatuaikaa. Ellen vastustaisi laatuaikaa terminä, olisin erittäin otettu. Laatuaikahan on vain kiireisten vanhempien keksimä nimitys sille vähäiselle ja aktiviteettien kyllästämälle ajalle, jonka he viettävät lastensa kanssa koittaen korvata rahalla ajan vähyyden. Siitä tässä kuitenkaan ei ole kyse. Aikaa on ollut luvattoman paljon ja se on ollut kiireetöntä mitääntekemättömyyttä täynnä. Huoletonta tai huolellista.

Ole mies!

Hirmuisen moni ihminen kieltäytyy näkemästä syitä seurausten takana. Se on aivan hölmöä, idioottia ja muutenkin typerää. Ääliömäistä jopa.

Ihmiset hakevat jännitystä elämään. Ihmiset pettävät puolisoitaan ja syyttävät siitä pettämisen toista osapuolta. Eivät rassukat tajua, että omassakin suhteessa on varmaan joku vika, jos pettämiseen ylipäätään päätyy. Selvittäisivät asiansa ensin omassa suhteessaan ja syyttelisivät vasta sitten toisia.

Totesimme tänään, että meistä ei ole tekosyyksi pitkän parisuhteen päättymiselle. Ei kertakaikkiaan ole.

Avaa silmät. Kuuntele, kun sanon. Mulla on valtaa, mä koulutan muita. No ei ole, mutta sanonpahan vaan.

Joen rannalla

Hän istui penkillä ja katseli maisemaa. Keväinen aurinko oli jo sulattanut jäät joesta, ja linnut kiertelivät veden yläpuolella etsien ruokaa. Hän kaiveli tikulla sulaveden pehmentämää ruohikkoa, joka oli yhä ruskeaa, mutta joka varmasti heräisi pian eloon. Tuuli puhalteli hänen niskaansa ja näykki hänen korvaansa. Sitten se yritti ottaa hänen lakkiaan. -Noh, noh, rauhoituhan nyt vähän, Miilunpolttaja torui tuulta lempeästi. Mikäköhän siihenkin oli iskenyt? Olisikohan auringon lämpö saanut senkin tunteet heräämään, hän mietti.

Joku istui hänen viereensä penkille. -Sopiiko, että poltan? Miilunpolttaja katsoi tulijaa.

-Totta kai. Vaikka en kyllä ymmärräkään, miksi sinun pitää aina kysyä samaa asiaa. Kun olen kerran sanonut, että se sopii mainiosti, niin se sopii.

-Pitäähän sitä nyt kysyä, ihan kohteliaisuussyistäkin, tulija sanoi.

-Niin, mutta enhän minä edes haista sinun tupakkaasi, Miilunpolttaja huomautti.

-Se onkin perin juurin harmillista. Tupakkani nimittäin tuoksuu…

-…omenankukille ja neliapiloille. Tiedetään.

-Olen tainnut kertoa sen vähän liian monta kertaa, tulija hymähti huvittuneena.

-Joo, olet tainnut, Miilunpolttaja vastasi.

-No, mitäpä kuuluu, ei ollakaan juteltu pitkään aikaan. Sinä kun tunnut viettävän nykyään niin paljon aikaa sen Peilikuvasi kanssa. Oliko äänessä hivenen syyttävä sävy, Miilunpolttaja mietti.

-Niin no, se kun on aina siinä läsnä…

-Olenhan minäkin, tulija huomautti.

-Joo, mutta se puhuu kaiken aikaa. Sinä et. Sinä olet itse asiassa suurimman osan ajasta hiljaa.

-Jos ei ole mitään sanottavaa, niin ei kai sitä silloin puhua kannata.

-No ei tietenkään. Se sinussa onkin niin kivaa, että voi viettää paljon aikaa ilman, että tarvitsee miettiä koko ajan, mitä sanoa seuraavaksi. Ei millään pahalla, mutta Peilikuva vaatii välillä vähän turhan paljon huomiota.

-Sinun parastasihan se vain ajattelee. Sitä paitsi ihan hyviä neuvojahan se on viime aikoina antanut. Miilunpolttaja huokaisi, niinhän se oli. Peilikuva tuntui olevan useammin oikeassa kuin hän itse. Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus. -Mikset sinä anna koskaan neuvoja, hän kysyi.

-Minä, hänen keskustelukumppaninsa naurahti, -enhän minä tiedä ihmiselämästä mitään. Eihän minulla ole oikein edes pysyvää muotoa.

-Huono selitys, Miilunpolttaja tuhahti. Sitten he olivat hiljaa. He tuijottivat joelle. Miilunpolttaja tökki kepille maata, toinen poltti tupakkiaan.

-Etkä sinä oikeasti mitään neuvoja kaipaa.

-Ai kuinka, Miilunpolttaja havahtui ajatuksistaan.

-Ihan hyvinhän sinulla menee, toinen sanoi ja katsoi häntä lämpimästi. Miilunpolttaja tunsi katseen lämmön, vaikkei silmiä nähnytkään.

-Niin, niinhän mulla menee, hän sanoi ja hymyili. -Mä olen oikeastaan aika onnellinen just nyt, vaikkei ole mitään erityistä syytä. Elämä on kaikkea muuta kuin hallinnassa ja töitä riittäisi joka sormelle ja varpaallekin.

-Tiedän. Mutta jos sen keskellä osaa olla onnellinen, niin sitten osaa olla sitä missä vain.

-Totta, Miilunpolttaja vastasi.

Jälleen hetken hiljaisuus.

-Taidanpa polttaa vielä yhden luumu-kastanja -tupakan. Oletko varma, että sinä et halua?

-Olen. Sinähän muistat, että minä en polta.

-Ja hyvä niin. Vaikka luumu-kastanja…

-Joo, niissä ei ole nikotiinia. Tiedetään, Miilunpolttaja sanoi hymyillen.

-Kuule, pitäisiköhän sitä lähteä taas käymään metsässä ja tuntureilla, kun päästään siihen sinun… toiseen kotiisi.

-Mennään vaan. Olenkin jo kaivannut sitä. Häntä nauratti. Turhan tahdikas kysymys, mutta mitäpä sitten. Peilikuvalla ei tahdikkuutta ollut nimeksikään.

-Tekisi mieli tanssia taas nuotion loisteessa, sitä olen kaivannut, toinen sanoi haaveilevasti.

-Ymmärrän hyvin, täällä niitä ei ole oikein ollut. Ja olen minäkin nuotioita kaivannut, vaikka en niiden ympärillä tanssikaan. Savun tuoksua.

-Kokeilisit joskus. Liekeissä on oma makunsa.

-Joo, mutta en minä niitä taida maistaa. Olen ihminen.

-Hah, ei se ole mikään este. Säädät vain mielesi oikealle aaltopituudelle. Kuvittele olevasi hetken aikaa minunkaltaiseni ja oletkin. Mieli on ihmeellinen.

-Joo, pitänee kokeilla.

Sitten he olivat taas hiljaa. Toinen poltti tupakan loppuun eikä sanonut mitään. Aurinko alkoi lipua taivaanrannan taa ja maailma sai tutun punervan ilta-asunsa. Miilunpolttajasta tuntui hyvältä, että oli joku joka ymmärsi olla hiljaa juuri sellaisena hetkenä. Löytyisiköhän jostain sellainen ihminen, joka kykenisi samaan? Hän oli juuri aikeissa kysyä tätä ystävältään, mutta tämä oli jo kadonnut. Tosin kadonnut oli hivenen väärä sana, sillä hänen ystävänsä oli vain ottanut tutun vartiopaikkansa hänen vierellään. Miilunpolttaja venytteli jäseniään, nousi lähteäkseen ja mietti samalla, kuinka moni ihminen oikeastaan jutteli omalle varjolleen. Vaikka tekiväthän ihmiset kummallisempiakin asioita. Ruotsalaisethan söivät mädätettyä kalaa. Mokomat hullut.

Ei mitään järkeä...?

Minä ja hän, tiedättehän. Olemme tapailleet. Olemme säätäneet. Olemme hioneet ja vääntäneet. Ja mitä on tuloksena? Sopimus. Sopimus vailla järkeä ja vailla päämäärää. Sopimus, joka tuottaa jonkinlaista tyydytystä kai kummallekin. Kuinka kauan - korkeintaan kaksi kuukautta.

Mitä sellainen sopimus sitten voisi sisältää... Se sisältää inhimillisyyttä, läheisyyttä ja lämpöä. Se sisältää ystävyyttä ja rehellisyyttä. Toisen ihmisen arvostusta. Kaiken punoo yhteen väliaikaisuus. Herää kysymys siitä, arvostaako kumpikaan itseään. Minä epäilen, että arvostaa. Minä mietin ihan liikaa. En osaa heittäytyä elämään ilman monimutkaisia sopimuksia.

Eräänä päivänä hän sanoi minulle käyttäytyvänsä kunniallisesti. Mietin, mitä ihmettä se voisi tarkoittaa. Se tarkoitti juuri sitä, miltä kuulostaakin. Outoa. Eräänä toisena päivänä kävimme kävelyllä. Minun oli vaikeaa olla hänen kanssaan julkisella paikalla, tunnistettavissa ja omana itsenäni. Minäkö miehen kanssa. Läheisissä tunnelmissa. Ei. Irrottauduin. Mikähän sairaus minua riivaa... Kävelimme vastaan erästä tunnettua salaparia, jonka kumpikin meistä tuntee jollakin tasolla.

Kolmantena päivänä kutsuin hänet pelaamaan ystävieni kanssa. Juuri ennen heidän tapaamistaan kerroin hänelle, etteivät ystävät tiedä hänestä mitään. "Eivätkö he tiedä, että olen poika?" hän kysyi. "Tietävät, vaikka sanoinkin, että sinun pitää meikata ennen kuin tulet. Mutta muuta he eivät tiedä." Koko vierailun ajan pysyin hänestä hieman etäämmällä. Saatoin eteiseen ja varmistin, ettei kukaan näe, ennen kuin annoin suukon hyvästiksi. Mikähän sairaus minua riivaa!?

Sitten vielä selittelen tekemisiäni. "Ei se johdu siitä, että häpeäisin sinua. En vain osaa." Miten niin en osaa? Olenhan ennenkin osannut.

Ihmeiden aika ei ole ohi

Hii, XY8 palasi maisemiin ja tapahtui ihme: hän sanoi, että voisi myös kirjoittaa blogiin. Täydellistä! ...ja eikun odottelemaan!

Pelkoja ja lupauksia

Minä pelkään. "Mä lupaan kertoa sulle kaikesta." Enempää en pyydä, enhän? Sen on riitettävä, aina. Onhan? Se on normaalia, eikö niin?

Ajatustenlukijalle

"Kirjoita nyt sinne, että mä saan lukea sun ajatuksia!" sanottiin. Käskystä. Vaikka hieman ihmettelenkin, mistä kirjoittaisin.

No, ehkä kirjoitan keväästä ja hormoneista. Juoksuajasta ja suurista tunteista. Tai täydellisestä tunteettomuudesta. On turha väittää, etteikö juoksuaika saattaisi iskeä miehiinkin. Kävin tänään keskustelun, jonka toinen osapuoli pelkäsi kaiken loppuvan kevään myötä, siis sen myötä kun hormonitoiminta tasoittuu. Mies.

Törmäsimme Miilunpolttajan kanssa erääseen tekstiin tutkiessamme pääsiäisen eri puolia, kuten sanan 'easter' etymologiaa. Tekstissä puhuttiin juuri samaisesta juoksuajasta:

Nykykielessä Eostre-nimen kaltaisia sanoja on mm. estrus, joka tarkoittaa sitä naaraiden hedelmällisyyskierron aikaa, jolloin ne hedelmöittyvät helpoiten ja siksi mieluiten ottavat uroksen vastaan. Kevät onkin suurella osalla luonnon eliömuotoja sopivin ajanhetki pariutumiselle, erityisesti täällä pohjoisessa. Eläimet - ja ihmisetkin - tuntevat tuolloin ''keväthuumaa'' ja pyrkivät noudattamaan sukupuolisia vaistojaan. Latinan oestrus viittaa myös tilapäiseen hulluuteen, vihaan tai muuhun tunnepitoiseen pakkomielteiseen käytökseen, sekä henkilöön, joka moista käyttäytymistä aiheuttaa.

Niin, siis juoksuaika. Miten sitä pohjolan nainen voisi luonnon kutsua vastustaa. Mitä nyt tietysti moraalinsa ja periaatteidensa mukaisesti elämällä.

Kuvailen siis lisää juoksuajan oireita yksittäisellä naissukupuolen edustajalla, jonka tunteet syystä tai toisesta ovat minulle läheisiä. Ensinnäkin mainittakoon, että eräskin ystävä väittää tälle naisyksilölle tulevan juoksuajan jopa kerran kuukaudessa. Olen jopa melkein valmis myöntämään asian. Myönnän myös usein keväisin yllättävän "nyt äkkiä tänne jotain sutinaa" -fiiliksen ja muistelen lämmöllä erinäisten kämppisten kanssa käymiäni keskusteluita aiheen tiimoilta. Kiistän kuitenkin miesten hyväksikäytön.

Entä sitten tämänkeväiseksi juoksuajakseni leimautunut hän? Eilenhän kävi niin, että sovimme olevamme normaaleja ystäviä ja kaikki tuntui hyvältä ja oikealta. Sitten hän soitti ja kysyi, haluaisinko kenties nähdä hänen nukkuvan vieressäni seuraavana yönä. Seurauksena oli pienoinen paniikki ja outo ahdistushetki: Eikös me juuri sovittu että...? ...eikö sinusta tunnu, ettei se ole viisasta? ...mitä ihmettä sä oikein haluat? Hän kuulemma halusi kuulla mielipiteeni asiasta. Minä tietysti myönnyin tietäen, mihin nokkani jälleen pistän.

Mikäpä siinä, kaikki oli mukavaa ja kaikki tuntui varsin luonnolliselta. Mietin, olenko ihastunut vai en. Tiedän, että pidän hänestä, mutta että ihastunut... Mitä se on? Illuusio. Hän on minulle ystävä, jonka lähellä on hyvä olla. Ja kaikkihan tietävät, että jos joskus on alkanut nukkua jonkun vieressä, on loppuelämänsä liemessä --> yksin nukkuminen on auttamattoman ikävää.

Keskustelimme asiasta ja sanoin hänelle, ettei minusta kuitenkaan tunnu ihan normaaleilta ystäviltä. Ei tuntunut hänestäkään. Mutta kuitenkin kaikki on vain leikittelyä. Kumpikaan ei halua loukata toista. Päätimme jälleen käyttäytyä normaalien, siveellisten ystävien tapaan. Minä tietenkin vesistelin sitä hiukkasen, koska läheisyydestä on vaikea luopua. Lyhyenkin ajan jälkeen. Hän tietenkin tunsi kyyneleistäni armotonta syyllisyyttä. Kävimme kävelyllä ja jutustelimme elämästä yleensä. Erosimme hymyissä suin.

Kotiin päästyäni kuitenkin ajattelin, että minulla ei olisi mitään määräaikaista molemminpuolista hyväksikäyttöä vastaan. Heimoni tapaan ennustin tulevaisuutta. Saapa nähdä.

Ihmisen muuttumisesta

Miilunpolttaja kävi Elleasen ja 00P:n kanssa Iloisessa perhetapahtumassa™. Kaikki heistä olivat kutsuttuja vieraita, eivät asianomaisia. Kukaan heistä ei tuntenut juhlaväestä juuri ketään, mutta se ei haitannut ilonpitoa. Kaikilla oli hauskaa, ja Miilunpolttajasta oli mukava nähdä 00P:tä pitkästä aikaa. Hän uskoi, että tunne oli molemminpuolinen.

Miilunpolttaja näki juhlissa tytön, jota oli pyytänyt ulos kolme vuotta aikaisemmin, ja johon hän oli ollut ihastunut jo lukiossa. Tyttö oli aikoinaan antanut rukkaset, ei mitenkään pahasti, vaan hyvin ystävälliseen sävyyn. Mitä muutakaan sitä olisi voinut tehdä, kun saa kauniin (tämä oli Miilunpolttajan henkilökohtainen mielipide), käsinkirjoitetun runon, jossa on kutsu kahville? Ei kai sitä voi ilkeästi sanoa, jos on sydän vähänkään paikallaan? Ilkeästi käyttäytyviä ihmisiä ei sitä paitsi edes sopinut pyytää ulos.

Hän ja tyttö olivat olleet yhteyksissä sähköpostitse muutamaan otteeseen rukkastapauksen jälkeenkin. Sävy oli ollut välitön. Siitä huolimatta, sankarimme mielipahaksi, tyttö vältteli häntä juhlissa. Miten naurettavaa, Miilunpolttaja ajatteli. Kuvitteleeko hän, että minä aion yrittää iskeä hänet, sankarimme tuumi, ja vielä täällä, Iloisessa perhetapahtumassa™? Kolmessa vuodessa tapahtuu paljon asioita, eikä Miilunpolttaja jaksanut jäädä roikkumaan vanhoihin unelmiin. Unelmia voi luoda uusia, se on ihmismielen ihanuus, sankarimme ajatteli. Mutta tytön käytös kummastutti häntä. Mikä siinä oli, että kun on kerran pyytänyt jotakuta ulos, tämän käytös muuttuu lopullisesti? Ihan kuin sitä pitäisi muka koko ajan varoa, että jos joku on ollut kerran sinusta kiinnostunut, niin hän on aina kuolaamassa perääsi. Eihän se nyt niin ole. Kyllähän järki-ihminen ymmärtää, mitä ”ei” tarkoittaa, Miilunpolttaja mietti.

Juhlien jälkeen Ellease mainitsi tytöstä. Juhlien emäntä oli kertonut Elleaselle, että Miilunpolttaja oli joskus pyytänyt tyttöä ulos. Mitä sitä kieltämään, tottahan se oli. ”En pyytäisi enää”, vastasi Miilunpolttaja, ja hän tiesi, ettei valehdellut. ”Ihmiset muuttuvat”, Ellease sanoi. ”Onneksi”, Miilunpolttaja vastasi.

Tarinamme ei lopu tähän. Pari päivää myöhemmin Miilunpolttaja selasi vanhaa vihkoaan, joka oli omistettu erinäisille huomioille. Pari vuotta aikaisemmin hän oli vielä ajatellut tuota tyttöä, vähän liikaakin, sen vihko ainakin osoitti. Nyt hän oli jo leikannut tunteet irti. Se tuntui hyvältä.

Miilunpolttaja pysähtyi hetkeksi aikaa ja nautti omien ylös kirjoitettujen ajatustensa äänestä, kunnes silmiin sattui merkillisiä kommentteja, jotka olivat poikkeuksellisen ilkeitä vannoutuneen optimistimme kirjoittamiksi. Ne olivat vuoden 2004 lopusta, jolloin Miilunpolttajalla oli ollut todella raskas syksy ja hänen motivaationsa oli ollut lähes nollassa. Useat merkinnät koostuivat siitä, kuinka hän sätti itseään ja saamattomuuttaan. Eräs kommentti kuului seuraavasti:

”- - Ymmärsin, että olen pienten valheiden mies. En kestä pieniä virheitäni ja siksi kerron valkoisia valheita tai sitten en vain kestä muiden syytöksiä. Säälittävää. ”

Olinko se tosiaan minä, joka tuon kirjoitti, hän mietti. Oli siinä kyllä totuuden siemen, hän myönsi lopulta itselleen ja toesi: - Olen minä tainnut olla aika maissa silloin. Sitten hänen silmänsä tarttuivat aivan sivun alalaidassa olevaan loppulauseeseen: ”Mutta itseinho ei sovi minulle. Olen mikä olen.”

Miilunpolttaja myhäili. Siellä se optimismin henki lymysi kaiken liejun allakin. Siitä ei varmaan ikinä pääsisi eroon. Samassa hänen mieleensä tupsahti nyrkiniskun lailla tapahtuma, jota hän oli vuosien varrella monesti muistellut. Tuosta hetkestä oli nyt jo lähes kaksikymmentä vuotta, mutta yhä hän muisti kirkkaasti ja selvästi.

Oli ollut hänen viimeinen päivänsä esikoulussa, ja hän oli viimeinen, jota koulusta tultiin hakemaan. Ennen kuin pikku-Miilu pääsi poistumaan tuosta mukavasta paikasta lopullisesti, hänen opettajansa – joka oli jostain syystä aina pitänyt hänestä hirveästi – otti hänet kyynelsilmin lämpimään syleilyyn, antoi suukon molemmille poskille ja sanoi: ”Älä ikinä muutu.”

Tuolloin tapaus oli tuntunut pienestä pojasta hieman kiusalliselta, mutta jälkikäteen siitä oli tullut yksi Miilunpolttajan rakkaimmista muistoista. Hän uskoi, että oli yhä tuo sama hämmentynyt, utelias ja valoisa poika, joka oli seisonut esikoulun pihalla. Ihmiset muuttuvat varmasti, aivan kuten Ellease oli sanonut, mutta vain reunoilta. Syvä ydin pysyy aina samana.

Onneksi.

Täydellisen tekemätön päivä

Tänä tylsyyden huipentuman armoitettuna lauantai-iltana päätin tutkia, millaisilla hakusanoilla tänne Ajatuksenlentoihin on päädytty. Ajattelin julkaista listan karun kertoman.

xy8, ajatuksenlentoja: Hyvänen aika, joku todella tietää, mitä etsii!!!

tekstiviestien merkit

vaatteet päällä altaaseen: Oi niitä aikoja, sanonpahan vaan! Olihan se silloin nuorena rankkaakin, pelkkää pientä ihmissuhdepiiriä pyörimässä. No ei se paljoa ole muuttunut nytkään, olen vain ollut paikalla harvemmin.

siittiöni + munasolun: Aika seksikeskeinen on tämä hakusanaluettelo, se myönnettäköön. Havaitsemme myös, että vakavista asioista on kyse. Toivon tosiaan, että joku on saanut apua esimerkiksi siitä kertomuksesta, jossa 00P:n siittiö hedelmöitti munasolun.

äidin yksinäisyys: Hirvittävän vakava asia. On niin vaikeaa, jos ei ole edes ketään, jolle sanoa, että on yksinäinen.

esfj tyyppi

abortti: Tämä sana esiintyy monen monta kertaa.

raskauden alku

agnostikko eli

isoäidin ruutuja: Ai mitähäh!?

avioero: No johonkin minäkin olen syyllinen. Kaikkihan viittaavat 00P:n tai Miilunpolttajan teksteihin!

kaipaan, seksiä: Niin minäkin toisinaan.

päättynyt suhde: Rakkaus on kuin lankakerä, se alkaa ja se loppuu!

miten poistan blogin: Riippuu siitä, missä blogiasi pidät.

rakastua netissä: En usko moisen olevan mahdollista... Yrittänyt olen ;)

kirje kirjailijalle: Haluaisin tietää, kenelle on yritetty kirjoittaa. Amerikkalaisen kirjailijan lisäksi.

yksinäisyys: On ihmisen lajiominaisuus, se taustalla vaaniva pirulainen. Yksinäisyys on pohjaton. Yksinäisyys valtaa alaa sielustasi. Älä anna yksinäisyyden ylittää itseäsi!

armeija: Miestenjuttuja! Minusta on hauskaa jutella armeijasta ja kuunnella erilaisia tarinoita, niin uskomattomalta kuin se saattaakin tuntua.

siviilipalvelus blogi: Ai meillä vai? 00P voisi jakaa vähän propagandaa.

tytöt haluaa: :D Hillitöntä! Mitähän ne mahtoivat haluta... Mitä hakija halusi tyttöjen haluavan. Vanhan kansanviisauden mukaan tytöt tahtoo pitää hauskaa.

Järkevien ajatusten kultasampo

...on moraalinen krapula, kuulemma. Sellaisesta kärsin tänään, vaikkakin aika turhaan. Outoa ja omituista on ollut muutaman päivän tämä elo. On taas tullut oltua niissä lyhyissä draaman kaarissa, joista Miilunpolttaja kertoi.

Tuntuu kauhean vaikealta kirjoittaa tapahtumista... Ei sillä, että niissä olisi mitään pahaa tai muutakaan, mutta jotenkin se on vain liian vaikeaa.

Päätin, että häneen pitää olla sekaantumatta, koska hänellä on liian monta rautaa tulessa. Sitten kävikin toisin huolimatta raudan määrästä. Siitä seurasi omituisia tilanteita työympäristössä, jossa kumpikin meistä vaeltelee. Siitä seurasi myös hillitön määrä hysteriaa ja väsymystä. Pitkästä työpäivästä seurasi rentoutumisilta-ajatus, josta seurasi liian monen viinipullon ostaminen ja tuhoaminen. Siitä seurasi humalatila, jota seurasi syvä uni. Humalatilassa olin ehkä vähän ärsyttävä, mutta hän ymmärsi.

Aamulla heräsin liian aikaisin ja liian virkeänä. Koska olen kykenemätön fyysiseen krapulaan, suoritin rangaistukseni moraalisella tavalla. Pohdiskelin hölmöyttäni: Hankkiudun ehdoin tahdoin tilanteisiin, joissa minun on helppo hakata päätäni seinään. Se on pelottavaa. Erään keskustelun perusteella se voisi olla myös seurausta liiasta ajattelusta: Jos yleensä ajattelee ja toimii järkevästi, on joskus heitettävä kaikki ajatukset nurkkaan ja tehtävä jotain aivan hölmöä.

Purin ahdistustani ystävilleni, jotka olivat kilttejä. Hänen kanssaan keskustelin myös. Selvisi siinä asia jos toinenkin. Tai oikeastaan asiat ovat olleet selviä koko ajan, ne vain asettuivat oikeille paikoilleen ja oikeisiin mittasuhteisiin päässäni. Saattaa olla, että poissaolollaan loistava XY8 on syyllinen omituisuuteeni - hän ei ole täällä pitämässä järjestystä päässäni.

Mitä tästä jäi käteen? Vanhojen ystävien hyvyyden tajuaminen. Uusi ystävä. Pientä piristystä. Suurta hupia. Julmahuvia. Yksi hassu lauantai. Vähän seikkailua ja jännitystä. Muistoja.

Miilunpolttaja on oikeassa nopeutuneesta ajasta. Ihmisten toiminnassa on lopunajan tuntua.

Vaeltaja

Minä elän paikassa, jossa aika on nopeutunut, Miilunpolttaja tuumi. Hän mietti omaa elämäänsä ja ympärillään olevien ihmisten elämiä. Niistä ei tapahtumia puuttunut. Draaman kaaret olivat lyhyempiä kuin ne, joihin hän oli kotona tottunut. Tunteiden huiput olivat terävämpiä ja voimakkaampia, mutta vastapainoksi vajoamat olivat syvempiä. Kaikki tapahtui kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella. Se oli näännyttävän nautinnollista.

Missä minä oikein olen, Miilunpolttaja mietti. Hän vilkaisi kahvilan ikkunasta heijastuvaa peilikuvaansa. Se ei näyttänyt samalta kuin hänen lähtiessään kotoa. Se oli muuttunut. Siinä oli jotain… jotain… pysyvämpää? Se oli syvemmän ja aidomman tuntuinen. Mutta miten se oli mahdollista? Oliko tämä sitä henkistä kasvua, josta elokuvissa ja kirjoissa aina puhuttiin?

Elokuvat olivatkin hyvä vertaus. Tai oikeammin saippuaooppera. Miilunpolttaja tunsi elävänsä keskellä saippuaoopperaa, joka velloi niin hänen ympärillään kuin hänen päänsä sisälläkin. Hänestä tuntui, että hän oli nukahtanut, jäänyt unen vangiksi ja irtautunut todellisuudesta. Ehkä hänen ystävänsä ravistelivat häntä hereille kotona. Ehkä perheenjäsenet puristivat hänen velttoa kättään sairaalan teho-osastolla. Ehkä.

Mikä olisi poispääsy tästä unesta, hän mietti. Ja haluanko minä sitä, hän lisäsi vielä itsekseen. Hän tiesi, että uni päättyisi joskus ja että muutaman kuukauden kuluttua hän heräisi kotoaan. Hän astuisi takaisin siihen maailmaan, josta oli tullutkin. Hän tapaisi jälleen vanhat ystävänsä ja kaverinsa, hautautuisi arjen pehmeään syleilyyn ja nauttisi sen tuomista rutiineista. Hän tiesi, että nauttisi siitä kaikesta. Oli kuitenkin yksi ongelma. Hänellä oli koti myös tässä unessa, jossa nyt eli. Miten hän voisi luopua siitä?

Miten minä sovitan nuo kaksi kotia yhteen, Miilunpolttaja ajatteli. Ja oliko se edes mahdollista? Ehkä hänen kohtalonaan oli tulla kodittomaksi kulkuriksi. Pelottiko ajatus? Pelotti.

Mutta vielä enemmän kuin pelotti, se kiehtoi.

Vonkausta

- Hei... Anteeks nyt kun sanon, mutta mun mielestä olis kauhean kiva tehdä sun kanssa jotain.
- Jaa, no, käviskö kahvi huomenna?
- Joo, käy!

* * *

- Kiitos tosi paljon kahvista, oli oikein hauskaa!
- Joo, oli munkin mielestä kiva jutella.

* * *

- Niin mitä sä ajattelit siitä kahvista?
- No mitäs, ihan kivaa oli.
- Niin no jos se ei ihan kamalaa ollut, niin voisi varmaan joskus uudemman kerrankin kokeilla...
- Ehkä.

* * *

- Kuule, mun pitää kertoa sulle yks juttu... Että niin. No tätä on jotenkin kauhean vaikea sanoa. Niin että mä olen vähän katsellut, että olisi kiva...
- Kerro vaikka mun äidille.
- Ah, no okei... Nii että olen katsellut tuota teidän lasta.
- No se onkin niin kiva lapsi!

* * *

- Mitä sä ajattelit siitä?
- Ai mistä?
- Siitä mitä sanoin.
- Niin. Mä pelkään.
- Mitä?
- Sitä, etten ole valmis.
- Valmis mihin?
- Ystävyyteen.
- Jaa, sulla on sitten kai tarpeeksi ystäviä.
- Ehkä.

* * *

- Mä en oo koskaan seurustellut kenenkään kanssa muuta kuin vakavasti.
- Arvasin. Näytät niin kiltiltä.
- Heh, no sä et vaan tiedä musta tarpeeksi.
- Et ole kertonut.
- Ite et ole kysynyt!

* * *

- Oli kai virhe sanoa, etten ole seurustellut kuin vakavasti.
- No en mä tiiä.
- Niin, kun en mä ajatellut tätä mitenkään oikeasti vakavasti.
- Ai?
- Siis lähinnä ajattelin, että olis kiva vähän sillee kevyesti, pehmeästi. Ettei kukaan ehdi satuttaa, kun vähän ajan päästä pitää kuitenkin mennä pois.
- Ahaa... Hyvä että kerroit.
- No mitä hyvää noin epäjärkevässä asiassa on!

* * *

- Mun mielestä sun pitäis vaan olla hiljaa ja nukkua mun vieressä.
- Olis kai se ihan hauskaa, mut en mä taida tänään.
- No niinpä tietysti, olet tylsä.
- Niinpä olenkin.
- Pitäisköhän sun lähteä?
- Pitäis varmaan. Nähdään tässä taas joku päivä. Sopiihan?
- Ehkä.
- No mitä, aiotsä seistä siinä koko yön?
- Joo.
- Tuun sitten aamulla katsomaan, vieläkö olet paikallas.
- Jep, nähdään aamulla!

* * *

- Hyvää iltaa!
- No mutta hyvää iltaa! Sua ei olekaan näkynyt! Asutko nykyään täällä?
- Joo, asun. Mitä sä täs seisot?
- Eiku sanoin tolle yhelle, että seison tässä koko yön, ni pakko oli seistä kunnes se häviää näkyvistä...
- Nyt mä en oikein ymmärrä...
- Se ei haittaa!

Rikkinäinen tutka

Hmh. Tänään sanoin tyhmästi yhdelle naishenkilölle, jonka kanssa olen työskennellyt pari kuukautta... En mitenkään tiiviisti, mutta kuitenkin. Tulin maininneeksi jotakin miehistä ja kravatin solmimisesta. Hän katsoi minua hassusti. Kesti varmaan 20 minuuttia sen jälkeen, kun tajusin, että hänhän on lesbo. Miksen sitä aiemmin tajunnut.

Muutenkin, miksi miehistä havaitsee homoseksuaalisuuden helpommin kuin naisista...? Ja mitä väliä niillä havainnoilla ylipäätään on?

Ja hyvänen aika, juoda nyt töissä tequilaa ja jägermeisteria... Vaarallista työtä! Puhumattakaan työrupeaman päätteeksi pyytämästäni puhelinnumerosta. Että sitä ihminen voikin olla... Noh, ehkä se tästä.

Vanha parittaja

Käväisin tuossa viikonloppuna vanhoilla kotiseuduilla. Täytyy sanoa, että kokemus oli varsin mukava. Eipä kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun isoisäni ryhtyi parittajaksi. Vielä siinä iässä, hyvänen aika sentään! Taitaa olla kevättä ilmassa...

Isoisä: Jaa, Kanttori tuleekin meidän kyydissä.
Ellease: *hämillään* Ahaa... Mihinkäs Kanttori on matkalla? (pelkäsin, ettei vaan meille...)
Isoisä: Kanttori istuu vaan siihen etupenkille Elleasen viereen!
Ellease: Niin että missäs mä voin jättää Kanttorin pois?
Kanttori: Koululla.
Ellease: Whuuh...
Isoisä: *innoissaan* Niin, tämä se on meidän Kanttori... Ette olekaan vissiin...
Ellease: *hädissään* Juu, eikun kyllä ollaan! Mitenkäs Isoisän arpaonni?
Isoisä: No mitään ei tullut, vaikka yritin.
Kanttori: Minä sen sijaan voitin rairuohoa ja lannoitetta. Olisin tässä ihan voinut Elleaselle ne antaa...
Ellease: *vaivautuuneena* Ei hyvänen aika, mä olen ihan justiin lähdössä maasta...
Isoisä: Niin, meidän Ellease se on siellä Vieraassa maassa.
Kanttori: *hämmästyneenä* Aijaa, mitenkäs siellä?
Ellease: Niin sopiiko, että mä jätän sut tässä bussipysäkillä pois...?
Kanttori: No toki, tästä oli suuri apu. Kiitos.
Ellease: Joo, moi.
Isoisä: Kanttori meni sinne harjoituksiin, hän kun esiintyy... *jatkuu ikuisesti*


Niin. Ehkä moisesta tekstikatkelmasta on vaikea aistia mitään paritusta, mutta Isoisän tunnen. Siellä se oli. Ihmeellistä silti. Sitähän Isoisä ei tiedä, että Kanttorilla ja minulla on historiamme. Minä varmasti loukkasin häntä. Ja kaikenmoinen tapaaminen on toisinaan kiusallista. Pienen paikkakunnan pieni salaisuus. Tai sitten ei.

Satu tytöistä ja pojista

Kertoipa kerran humanoidiäiti kaukana Sulatusuunin kääpiögalaksissa Omega Fornaciksen aurinkokunnassa tarinaa tytöistä ja pojista. Tarina oli vanha ja peräisin kaukaa avaruuksien takaa. Sen oli alkujaan kertonut eräs vahinkoabduktion kokenut maakalainen, joka ilmestyi heidän Omega Fornacista kiertävälle pikkuplaneetalleen aivan yhtäkkiä, kun paikallinen tietäjä sekoitti juomaansa kolme yksikköä garam masalaa gammasalaman sijaan.

Maakalaisen kotona kansa jaettiin kahtia. Oli miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä. Pojat olivat keskenkasvuisia miehiä ja tytöt puolestaan keskenkasvuisia naisia. Maakalainen kertoi, että pojat olivat olemassa tyttöjä varten ja tytöt poikia varten – siltä se ainakin välillä oli tuntunut.

Tyttöjen ja poikien välillä saattoi toisinaan tapahtua jotain kaunista, jota nimitettiin rakkaudeksi. Rakkautta pidettiin hyvänä asiana, vaikka se oli vain kemiallinen reaktio, joka sai yksilön pään sumenemaan. Rakkaus aiheutti kansalle suunnatonta tuskaa, mutta myös suunnatonta iloa ja mielihyvää. Rakkaus jatkoi elämää. Tuo kansa lisääntyi usein rakkauden seurauksena ja rakkautta pidettiin parhaana ympäristönä uuden sukupolven kasvattamiselle. Jokainen yksilö halusi rakastaa. Jos ei halunnut rakastaa, halusi lakata olemasta.

Tuli kuitenkin aika, jolloin rakkauden sijaan alettiin arvostaa vain omaa mielihyvää. Toisesta yksilöstä ei välitetty. Kehitettiin rakkaudeksi naamioitu peli, jonka tavoitteena oli tyydyttää omat himot. Peliä pelasivat molemmat kansanosat, niin tytöt kuin pojatkin.

Peli muistutti tanssia, se oli taidokasta ja kaunista katsella. Peli alkoi usein kansan suosimasta rentoutumispaikasta. Rentoutumispaikoissa syntyi tosin rakkauksiakin, mutta toisinaan niissä paikoissa näki vain peliä. Aluksi pelissä teeskenneltiin rakkautta ja sokaistiin niin toinen yksilö niin, että hän lopulta halusi jakaa itsensä pelaajan kanssa. Maakalainen tiesi, että joillakin yksilöillä oli tuhansia pelejä takanaan, mutta ei yhtäkään rakkautta. Peli tuntui tappavan rakkauden.

Myöhemmin, kun planeetalla ei enää edes uskottu rakkauteen, oli sitä turha teeskennelläkään. Niinpä peli kehittyi ja alettiin teeskennellä viattomuutta. ”Mutta enhän minä edes ole varustautunut jakamaan itseäni kenenkään kanssa, ei minulla ole välineitäkään”, sanottiin ja peli käynnistyi taas.

Miten pelaavalle kansalle oli lopulta käynyt, sitä maakalainen ei ollut osannut abduktion vuoksi kertoa. Rakkauden kokeneena ja peliä pelanneena hän osasi kuitenkin sanoa sen verran, että mikään määrä peliä ei korvaa sitä rakkautta, jonka ilman peliä olisi voinut saavuttaa. Pelattuaan oli pitkään kyvytön rakkauteen.

Niinpä niin lapsukaiset. Pelatessaan joskus häviää.

Karu totuus

Peilikuva luki Eino Leinoa, kun Miilunpolttaja tuli pelkät housut jalassaan kylpyhuoneeseen. Miilunpolttaja oli juuri tullut lenkiltä, neljänneltä sillä viikolla, tehnyt lihasharjoituksia ja tunsi olonsa mahtavaksi. –No näytähän minulle nyt, kuinka hyvännäköinen taas olen, hän vitsaili

Peilikuva ei innostunut: -Älä jaksa. Pitääkö sun joka päivä katsoa itseäsi pari minuuttia peilistä.

-Pitää, Miilunpolttaja ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa.

-Oletko varma, ettet ole jonkinsortin narsisti, Peilikuva sanoi.

-No, tietenkin olen. Minä pidän itsestäni, mitä väärää siinä on?

-En minä sitä tarkoittanut.

-No, mitä sitten. Puhu suoraan, jos haluat tulla ymmärretyksi, Miilunpolttaja huiteli ilmaa nyrkeillään ja esitti nyrkkeilevänsä. Se sai aina olon tuntumaan hyvältä.

-Hyvä on. Montako kertaa päivässä katsot itseäsi peilistä?

-Pari kolme kai. Ihan normaalia.

-Kuinka usein ajattelet olevasi hyvännäköinen?

-No, varmaan sen saman pari kolme kertaa päivässä.

-Mitä luulet, onkohan ihan tervettä, että ajattelee olevansa hyvännäköinen kolme kertaa päivässä?

-Niin no, minkäs sitä ajatuksilleen voi, Miilunpolttaja sanoi ja lopetti hutkimisen.

-Niin, Peilikuva sanoi.

Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Miilunpolttaja meni suihkuun ja sieltä tultuaan haki itselleen yhden oluen. Mielestään hän oli ansainnut sen. Hän istahti sängyn päälle ja otti mukavan asennon. Keskustelu Peilikuvan kanssa pyöri hänen mielessään. Kolme kertaa päivässä. Voiko olla, että ajattelen ulkomuotoani niin usein? Mitä jos koko itsetuntoni rakentuukin sille, että kuvittelen olevani komea?

-Eikä rakennu, Peilikuva huusi kylpyhuoneesta. –Minä vain huomautin, että ajattelet itseäsi melkoisen usein.

Ärsyttävä otus. Pitäisi huolen omista ajatuksistaan, Miilunpolttaja mietti, eikä vastannut Peilikuvansa kommenttiin. Mutta jos minä keskityn omaan ulkonäkööni niin paljon, kuinka tärkeänä ominaisuutena pidän sitä muissa? Ajattelenko sitä tosiaan liikaa, hän pohti.

Hän mietti kavereitaan, tuttujaan ja ystäviään. Heitä oli kaikenmuotoisia, -näköisiä ja -kokoisia. Ei sillä tuntunut olevan merkitystä. Sisin ratkaisi. Miilunpolttaja oli tyytyväinen tähän lyhyen analyysinsa tuloksiin. Minä olen hyvä mies, hän ajatteli ja hörppäsi jälleen oluestaan. Peilikuva köhäisi.

-No, mitä sitä nyt siellä köhiset, Miilunpolttaja vastasi ärtyneesti, sillä hän tiesi, että Peilikuva aikoi taas väittää vastaan.

-Entäpä naiset, se kysyi. Miilunpolttaja käveli kylpyhuoneeseen ja matki Peilikuvansa liikkeitä astellessaan. Entäpä naiset, aina sillä oli jokin typerä kysymys.

-Niin, hän sanoi tullessaan ovensuuhun.

-Mikä on tärkeintä naisessa… Äläkä vastaa, että ”sisäinen kauneus”.

Miilunpolttaja mietti hetken. -No, avoimuus ja suvaitsevaisuus.

-Aha, Peilikuva sanoi.

-Mitä aha?

-Vastaapa rehellisesti seuraavaan kysymykseen.

-Noh?

-Lupaatko kanssa?

-Joojoo. Kysy nyt vaan. Ei tässä jaksa koko iltaa notkua.

-Voisitko sä kuvitella eläväsi naisen kanssa, joka olisi ruma.

-No, mut rumuushan on aina…

-…joojoo, suhteellista. Mutta jos nainen olisi sun mielestä ruma, niin voisitko elää sen kanssa, jos se olisi muuten ihana ja täydellinen ja kaikkea sellasta.

-No, en mä tiiä.

-Ei mitään ”em mä tiiä”. Anna tulla nyt, kyllä vai ei?

-No…, Miilunpolttaja mietti hetken ja nojaili seinään Sitten hän vastasi vaivautuneesti, -En.

-Noin, eikö ole mukava huomata oma raadollisuutensa ja pinnallisuutensa?

-Joo, tosi kiva. Pilasit juuri iltani, hän ajatteli, mutta ei sanonut sitä ääneen.

-No, mut hei. Sä olit rehellinen, se on aina hienoa… Toisekseen, olinhan mä vähän epäreilu. Se, kuinka rumalta joku näyttää sun silmissä, johtuu tietysti myös aina luonteesta. Kasvothan heijastaa ajatuksia ja…

-Joo.., Miilunpolttaja sanoi mietteliäänä. – Mä meen nyt kattoon leffaa.

-Hei, ethän sä nyt vaan loukkaantunut.

-No, en, en.

-Ja hei, täähän nyt vaan oli tällanen leikkisä kyselytuo…

Miilunpolttaja sulki oven. Peilikuva jäi miettimään, olisiko hänen vain pitänyt pitää turpansa kiinni alusta lähtien. Mutta kun se oikein kerjäsi sitä kaikella poseeraamisellaan ja sillä itsetyytyväisyyden määrällä, hän mietti. Pakko oli pudottaa poju vähän alemmas. Näyttää se karu totuus.

Peilikuva huokaisi ja vilkaisi Leinoa. Runous ei enää maistunut. Häntä harmitti, ei hän tahtonut loukata toista. Toisaalta, Miilunpolttaja oli optimisti. Kyllä se siitä toipuu, hän lopulta mietti, ties vaikka oppisikin jotain. Eihän sitä koskaan tiedä.

Peilikuva hymyili. Kyllä se siitä.

Muisteloita

Eräänä iltana Miilunpolttaja istui kotonaan ja nautiskeli yhtä olutta, kun hänen mielensä yhtäkkiä harhautui kouluvuosiin. Hän muisteli ensi-ihastuksiaan, joille ei koskaan uskaltanut kertoa tunteistaan ja joiden kanssa puhuessa sydän kamppaili pääsystä vapauteen ja hakkasi rintakehää hullun lailla. Hän muisteli luokan koviksia, jotka olivat oikeasti ihan mukavia tyyppejä ja opettajia, joista osa ymmärsi murrosikäisiä mainiosti ja toiset taas eivät lainkaan. Yhtäkkiä hänen mieleensä palautui hyvä kaveri yläasteelta. Suoraviivainen ja yksinkertaisten asioiden mies: tämä ilmoitti jo 13-vuotiaana, että yläasteen jälkeen menee ammattikouluun ja ryhtyy sähkömieheksi niin kuin isoveljensäkin. Kyseinen poika ei ollut tyhmä, kuten monet hänestä kuvittelivat. On totta, että tällä oli huono kielipää ja vielä huonompi tilannetaju kuin Miilunpolttajalla itsellään (ja se oli jo jotain se), mutta tyhmä tämä ei ollut. Hänen kaverinsa eli vain vähän erilaisessa maailmassa, johon kuuluivat tietokoneet, sarjakuvat ja kolikkopelit.

Miilunpolttaja muisti kaverinsa välittömänä, mutkattomana ja hyväsydämisenä ihmisenä. Tämä kulki usein resuisissa vaatteissa, ei siksi, ettei tämän perheellä olisi ollut varaa parempiin, vaan koska tälle sellaisilla asioilla ei ollut niin väliä. Hän peseytyi aivan kuten muutkin, muttei käyttänyt deodorantteja, joten silloin tällöin hän haisi. Näistä syistä häntä myös aina välillä kiusattiin. Ei koskaan fyysisesti, mutta kielellisesti. Häntä haukuttiin, hänen pukeutumistaan ja hajuaan arvosteltiin ja valitettavan usein hänen älynlahjojaan pilkattiin.

Mutta kaikki nuo kommentit valuivat kuin vesi hanhenselkää pitkin. Poika ei välittänyt, hän oli lähes aina hyväntuulinen ja otti pahat sanat vastaan kuin ne olisivat vain pieni vastainen tuuli. Miilunpolttaja oli salaa ylpeä kaveristaan. Miten tämä oli kyennyt ottamaan asiat vastaan niin rauhallisesti, hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

Miilunpolttaja ei ollut toki tuon pojan ainut kaveri. Ehkä juuri välittömyytensä takia tällä oli itse asiassa aika paljonkin kavereita, mutta usein kun nuorilla miehenaluilla ei ollut muuta tekemistä, niin naljailuksihan keskustelu meni. Ja kukapa olisi ollut helpompi saalis kuin tuo mutkaton, hölmö poika. Sitten naureskeltiin tälle oikein kaveripiirin voimin.

Miilunpolttaja huokaisi. Hän tunsi hienoista häpeää siitä, että oli itsekin ollut useita kertoja mukana ilkeilemässä kaverilleen. Totta kai leikkimielinen naljailu kuului nuorten elämään, hän oli itsekin saanut siitä osansa, mutta monesti leikin raja ylitettiin, joskus rajustikin. Jälkikäteen ajateltuna se tuntui pahalta. Onneksi kaverilla oli ollut hyvä itsetunto.

Mutta kun yläaste läheni loppuaan, niin Miilunpolttajankin päähän alkoi vähitellen karttua hitunen viisautta ja omia ajatuksia. Naljailun vastapainoksi hän alkoi puolustaa kaveriaan niin tämän läsnä ollessa kuin muutoinkin. Hän alkoi ymmärtää, että muiden puheet olivat usein epäoikeudenmukaisia ja jos hauskaa tahtoi pitää, niin usein löytyi parempi tapa kuin pilkata kaveriaan. Miilunpolttaja puristi huomaamattaan kätensä nyrkkiin, asia ärsytti häntä vielä nytkin.

Hän oli ylpeä itsestään, että oli monina hetkinä puolustanut kaveriaan, ei, väärin – ystäväänsä. Hän oli ylpeä siitä, että oli nähnyt tässä sellaisia asioita, mitä muut eivät olleet kyenneet huomaamaan. Hän oli varma, että tuo suoramietteinen ja monien mielestä yksinkertainen poika oli yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ja parhaimmista tuttavuuksista.

Jos jotakuta ajattelee lämmöllä vielä vuosien jälkeenkin, henkilössä täytyy olla jotain erityistä, Miilunpolttaja tuumiskeli. Hänen ystävänsä oli yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä, joihin hän oli koskaan törmännyt. Aina valmis auttamaan, aina myötätuntoinen ja kannustava.

Heidän tiensä olivat eronneet pian yläasteen jälkeen jo pelkästään sen takia, että tämä lähti ammattikouluun ja hän lukioon. Siinä iässä koulu määrää usein kaveruuden ja ystävyyden rajat, Miilunpolttaja pohti. Koulu on koko maailma ja kun lähtee pois siitä maailmasta, ihmiset unohtuvat. Poissa silmistä, poissa mielestä. Niin se vain on. Mutta siitä huolimatta vaikka kyseessä oli vain kolme kouluvuotta teini-iässä, tuo tuttavuus oli ollut tärkeä ja sen vaikutus ulottuisi läpi Miilunpolttajan elämän.

Hän oli nähnyt kaveriaan pariin otteeseen lukion jälkeenkin. Tapaamiset olivat olleet lyhyitä, mutta lämminhenkisiä. Niissä ei ollut ollut sellaista vaivautuneisuutta, jota aika joskus ihmisten välille toi. Tuosta pojasta oli tullut mies, joka oli työskennellyt nyt jo lähes kymmenen vuotta sähkömiehenä. Sillä aikaa kun minä vain opiskelen saamatta mitään aikaan, Miilunpolttaja tuhahti. Hän oli varma, että jos hän jonain päivänä soittaisi nuoruuden ystävälleen, tämä vastaisi ilahtuen ja kun tämä kysyisi: ”Mitä sinulle kuuluu?” tämä todella tarkoittaisi sitä. Ehkä koulutovereita olikin ärsyttänyt se, että tuosta pojasta puuttui teennäisyys. Hän oli aito, hän ei käyttänyt naamiota niin kuin muut.

Miilunpolttaja hörppäsi taas oluestaan ja tuijotti ulos. Hänen kasvonsa heijastuivat ikkunasta, mutta kerrankin Peilikuva älysi olla hiljaa. Miilunpolttaja joi pitkän kulauksen.

”Toivon mukaan sinäkin ajattelet minusta yhtä lämpimästi”, hän sanoi itsekseen ja tyhjensi pullon.

Jotakin kimmelsi silmissä.

Kirje amerikkalaiselle kirjailijalle

Miilunpolttaja istui kotonaan ja luki englannista suomeen käännettyä kirjaa. Kirjassa päähenkilö puhui jatkuvasti ystävistään, joita tuntui riittävän; Miilunpolttaja laski ainakin kymmenen erittäin hyvää ystävää. Tämä sai Miilunpolttajan mietteliääksi ja hieman harmistuneeksi. Kirjassa tunnuttiin puhuvan ystävyydestä kovin kevytmielisesti. Ihan kuin kaikki ympärillä pörräävät ihmiset olisivat ystäviäsi, jos he ovat joskus sanoneet sinulle kauniin sanan tai pari, Miilunpolttaja jupisi itsekseen. Asia ei jättänyt häntä rauhaan, joten hän päätti ruveta kirjoittamaan kirjettä kirjailijalle.

Arvon amerikkalainen kirjailija,

Miilunpolttaja tässä. Minun mielestäni annatte muuten mainiossa kirjassanne ystävyydestä valheellisen kuvan. Te sanotte, että päähenkilöllä on niitä pilvin pimein. Ettette vain toteuttaisi kirjassa omia fantasioitanne? Minun mielestäni minulla on paljon ystäviä, ja minulla on heitä kolme... tai ehkä neljä. Olen lukuun oikein tyytyväinen ja koen, että olen rikas mies. Ja minäkin saatan olla valehtelija, tiedättekö miksi? Siksi, että jo Antiikin Roomassa (tiedättehän, ne hassut italialaiset Caesar, Colosseum ja Romulus silloin joskus Jeesuksen aikoihin) oli sanonta: ”Jos sinulla on yksi aito ystävä, olet onnekas; jos sinulla on kaksi, olet maailman onnellisin ihminen; jos sinulla on kolme, olet valehtelija tai et tiedä ympärilläsi olevista ihmisistä tarpeeksi.”

Niin, ymmärrän toki, että Teidän anglo-amerikkalaisessa kulttuurissanne ystävyys on toisenlaista, kaikki toisenlaista. Hyvänen aika, Tehän kirjoittaisitte anglo-amerikkalaisenkin isoilla kirjaimilla. Meillä Euroopan pohjoisosissa on sellainen mainio sana kuin kaveri, joka vastannee teidän hassua buddy-sanaanne. Minä kerron Teille nyt, mitä tuo ’kaveri’ pitää sisällään. Kaveri on kaikkea kaljaseurasta saman jalkapallojoukkueen jäseniin ja jatkuvasti rahaa vippaavista loisista mukaviin työ- ja opiskelutovereihin. Oikein hyvät kaverit ovat hyvin lähellä ystäviä.

Uskokaa minua, olen miettinyt näitä asioita pienen ikäni. Olen tehnyt tätä erittelyä jo alle 10-vuotiaana. Minä tiedän, mistä puhun. Minun mielestäni on sellaisia ihmisiä, todella hyviä kavereita, jotka voisivat olla ystäviä, jos heidän kanssaan viettäisi enemmän aikaa. Minä tunnen paljon sellaisia ihmisiä ja olen kiitollinen heidän seurastaan, mutta on yksi syy, miksi he eivät tällä hetkellä voi olla ystäviäni. Kyse on yksinkertaisesti ajasta. Vaikka maailmassa on varmasti miljoonia ihmisiä, jotka sopisivat juuri minun ystävikseni, he eivät ole sitä, koska minulla ole heille aikaa (tai en ole tavannut heitä). Ainakaan vielä.

Katsokaas, Arvon Amerikkalainen Kirjailija (kirjoitin tittelinne Teidän tapaanne isolla, sillä kunnioitan Teitä suuresti) se että paljastaa itsensä jollekulle, vaatii aikaa. Eikä kyse ole vain siitä, että ihminen kertoo toiselle, että minä olen tällainen ihminen ja olen elämäni aikana kokenut sitä ja sitä ja toinen kertoo sitten samat asiat itsestään. Ei, ihmisen luonne, maailmankäsitys, elämä ja kaikki sellainen paljastuu ajan kanssa yhteisten kokemusten myötä. Se tulee esiin huomaamatta ja niin sen täytyy tapahtua, muutenhan ystävyys olisi kovin pakotettua. Ja pakotus on ristiriidassa ystävyys-käsitteen kanssa.

Näin minä olen vuosien varrella pienessä savuisessa mielessäni pähkäillyt. Olisi toisaalta mukava kuulla Teidänkin mielipiteenne ja...

-Hei, joku huudahti yhtäkkiä. Peilikuvahan se siellä taas meuhkasi. Miilunpolttaja meni kylpyhuoneeseen.

-No mitä nyt, hän kysyi hieman ärtyneesti.

-Sitä vain mietin, että luokitteletkohan sinä nyt ihmisiä turhan paljon?

-Ai miten niin?

-No, onko sillä nyt niin väliä, onko joku tarkalleen ottaen ystävä tai oikein hyvä kaveri. Tuollainen eronteko johtaa vain ihmisten stereotyyppiseen luokitteluun.

-Ja?

-Ei ihmiä saa kohdella niin. Se ei ole oikeudenmukaista. Ajattele mieluummin, että ympärilläsi paljon hyviä ja ihania ihmisiä, joista osan tunnet paremmin ja osan huonommin.

-Joojoo, Miilunpolttaja sanoi ja läimäytti oven kiinni perässään. Ärsyttävää, kun peilikuva oli aina oikeassa. Vielä minä sille näytän, hän puhisi. Hän jatkoi kirjoittamista:

Ja älkää nyt saako sitä virhekäsitystä, että ystävyys olisi haudanvakava asia. Eihän toki, ystävyys on hauska, hullu, mielipuolinen ja kaikin puolin moniulotteinen asia. Mutta muistakaa, että siinä on kyse vahvoista ja lujista siteistä. Ja sellaisia ei synny kovin usein tai helposti. Joskus mainio ystävyyssuhde jää syntymättä myös huonon tilanteen takia. Kyse on siis myös ajoituksesta.


Teidän,


Miilunpolttaja

Kirjoitettuaan kirjeen Miilunpolttaja rypisti sen ja heitti roskakoriin. Ei rikkaalla ja kuuluisalla kirjailijalla kuitenkaan olisi aikaa sen lukemiseen. Ja toisaalta, tiedänkö minä ystävyydestä sittenkään sen enempää kuin hän, Miilunpolttaja mietti. Peilikuvanikin tuntuu tietävän enemmän.

Sitten hän yhtäkkiä ajatteli kaukana maailman toisella puolella matkaavaa ystäväänsä. Pelkkä tieto tämän olemassalosta lämmitti. No, se on sentään varma merkki tosiystävyydestä, hän ajatteli hyvillään ja syventyi jälleen amerikkalaisen kirjailijan romaaniin.

Minä, sinä, hän

Yritän kirjoittaa, yritän sanoa. Kirjoittaa siitä, että se tuntuu oudolta. Ethän odota minulta mitään? Varmasti? Aina kun kysyn, vastaat, että tapanasi on sanoa suoraan.

Eilen kerroin Miilunpolttajalle puhuneeni monta yötä Hänen kanssaan. Se oli salaisuuteni. Ei ole enää. Hän on hassu, hauska, aito, fiksu, jopa huomioiva. Hän on kuitenkin vieras ja kaukana. Minä en aina tiedä, mitä hänestä ajatella. Eikä tietenkään pitäisikään tietää. Pitäisi odottaa ja elää tavallista elämää.

Sinusta minä tiesin. Eilen sain osakseni paljon pahoja sanoja. Jos avasin suuni - pahoja sanoja. Jos vain olin hiljaa - pahoja sanoja. Ei kai se ollut mielikuvitukseni tuotetta? En usko ainakaan. Jo ennen sitä olit huolissasi voinnistani. Otit olkapäästä kiinni. Pelästyin, se on epätavallista. Pahojen sanojen välissä tökit, taputit, varmistelit. Olin kiitollinen, mutta ihmeissäni.

Muiden jatkaessa matkaa toit minut kotiin. Huolestuneena. Ovella halasit ja puhuit kauniisti ystävyydestä. "Olen vapautunut", sanoit. Rakas ystävä!

Miilunpolttaja katolla

Vai oliko se sittenkin viulunpolttaja? Viulunsoittaja? Ja oliko se katto vai ullakko? No, olkoon, taisin erehtyä show’sta, syvimmät pahoitteluni. Mutta kun täällä kerta ollaan, niin lienee aiheellista jakaa jonkinlaisia ajatuksia kanssanne. En vaivaudu esittelemään itseäni sen tarkemmin, kun Ellease sen jo ytimekkäästi tekikin. Uskon, että tekstini on parempi käyntikortti kuin hölmöt ulkokultaiset selostukset. Menen siis suoraan asiaan ja tarjoilen teille höyryäviä ajatuksentynkiä suoraan kalloni sisältä. Tai vielä parempaa, kutsun teidät kiertoajelulle.

Tulkaa, tulkaa. Korvakäytävä on paras paikka livahtaa sisään, nenä on turhan tukkoinen tähän aikaan vuodesta. No niin, hopi hopi. Siitä vaan seuratkaa käytävää, tänne näin. Siinä on vähän vaikkua, varokaapa askelianne. Jaaha, siellä tärykalvot jo näkyvätkin. Pysähdytäänpä tänne, ottakaapa istumapaikka, vähän kahvia ja pullaa ja sitten voidaankin siirtyä tämänkertaisen esityksen pariin. Itse asiassa aikomukseni oli aloittaa kovalla tilityksellä, mutta sitten tajusin, että emmehän me oikeastaan vielä edes tunne toisiamme, joten säästän tilitykseni seuraavaan kertaan. Sen sijaan meillä on tarjolla videoleike Miilunpolttajan elämästä muutaman päivän takaa. Laitetaanpa video pyörimään ja katsotaan, mitä sieltä oikein löytyy.

- - -

Miilunpolttaja heräsi aamulla ahdistuneena. Hän nousi ylös ja meni vessaan.

-Pelottaako, kysyi peilikuva
-Joo, Miilunpolttaja vastasi.
-Mikä niin?
-En oikein tiedä.
-Miten sitten voit pelätä, jos et tiedä?

Miilunpolttaja oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: -Näin unta naisesta.

-No jopas, peilikuva ilkkui, -Heteromies näkee unta naisesta. Kyllä on maailmankirjat sekaisin. Sietääkin pelätä.
-Äh, kuuntele loppuun. En ole nähnyt naisista unia varmaan puoleentoista vuoteen... Tai siis on unissani ollut naisia, mutta tämä oli ensimmäinen romanttinen uni naisesta pitkään aikaan.
-Siinä oli siis seksiä?
-No, ei ollut. Mä sanoin, että romanttinen
-Kyllä seksikin voi olla romanttista.
-Okei, okei, niin voi. Mutta siinä nyt vain ei ollut seksiä.
-Selvä. Mutta mikä se ongelma oli?
-Tajusin unen myötä, etten oikeastaan enää pahemmin unelmoi naisista. Ennen tein sitä paljon enemmän.
-No, mistä se sitten johtuu? Naisiako pelkäät?
-En kai. Musta vain tuntuu, että unelmoin nykyään kaikesta muusta. Työstä, menestyksestä, kuntoilusta, vaeltamisesta tai vaikka siitä, että löydän elämälleni merkityksen. Naiset puuttuu.
-Entä sitten? Ehkä elämässäsi ei vain nyt ole sijaa naisille.
-Milloin siinä olisi ollut?

Peilikuva ei vastannut tähän mitään. Miilunpolttaja jatkoi: -Ehkä pelkään, että minusta on tulossa realisti.
-Realisti?
-En usko enää suuriin rakkaustarinoihin tai satujen prinsessoihin. Näen elämän vain sellaisena kuin se arkipäivänä näyttäytyy.
-Ja höpöhöpö. Sinähän kuljet edelleen pää pilvissä tai pikemminkin niiden yläpuolella. Ainoa syy, miksi ehkä epäilet, onko sitä maata jalkojesi alla on se, että et vain näe maata alapuolella olevan pilviverhon takia. Ylioptimisti sinä olet yhä. Huomaat sen, kun taas pian putoat.
-No sehän lohdutti.

Keskustelussa seurasi pieni tauko, mutta sitten Miilunpolttaja sanoi: -Tiedätkö, musta tuntuu, että mä en oikeastaan kaipaa kenenkään läheisyyttä. Siis sillä lailla kun pitäisi, jotta suhteen rakentaminen olisi mahdollista.
-No, kelpaako edes satunnaisseura?
-Ehkä. Tosin eipä sitäkään jaksa kauheasti hakea, kun ei se fyysinenkään läheisyys tunnu just nyt kauhean tarpeelliselta.
-Sitoutumiskammoa, ehdotti peilikuva
-Ei, ei se sitä ole. Jotain muuta. Ei vain huvita.

Peilikuva näytti mietteliäältä. –Kuule, minä luulen, että tiedän mistä kiikastaa, se sanoi sitten ja jatkoi: - Sinä arvostat nykyistä itsenäisyyttäsi enemmän kuin naisen, siis kumppanin, läheisyyttä. Et halua vaihtaa niitä keskenään.
-No, eikös se juuri ole sitoutumiskammoa, Miilunpolttaja kysyi hämillään.
-Ei. Siinä on ero. Sitoutumiskammossa on kyse pelosta. Sinulla kyse on tietoisesta valinnasta.
-Minä en siis pelkää mitään, vaan olen vain tehnyt valinnan?
-Jep.
-Mutta eikös tuollainen valinta johda siihen, että minä tulen jäämään yksin?
-Pesehän nyt hampaasi äläkä mieti hölmöjä, peilikuva sanoi ja alkoi harjata omiaan. Miilunpolttaja seurasi perästä ja pian molemmat jo liikuttelivat harjojaan samaan tahtiin.

- - -

No niin, siinäpä oli veikeä pikku takautuma Miilunpolttajan elämästä. Jos tuntuu siltä, niin ottakaa toki vielä toinen kuppi sumppia (teetäkin on) ja vähän pikkuleipiä. Voidaan ehkä hieman keskustella aiheesta tai elämästä yleensäkin, jos siltä tuntuu. Jos teillä on kiire, niin voitte tietysti jo lähteäkin. Tämä on täysin vapaaehtoinen tilaisuus. Reitti on sama kuin takaisin tullessa. Kiitoksia, että kävitte ja muistakaa varoa vaikkua!

Miilunpolttaja

Otin oikeuden omiin näppeihini ja pyysin Miilunpolttajaa astumaan remmiin. Hän vastasikin myöntävästi. Kohta nähdään, mitä kummia täällä alkaa tapahtua! Neuvottelut XY8:n kanssa ovat edelleen käynnissä.

Minua jännittää!

Tylsähkö elämä

Olen huomannut, että jotkut ihmiset ovat lisänneet tämän blogin omiin lukemistoihinsa. Vallan siistiä, kiitos teille!

Tänään en ole tehnyt mitään järkevää, saatikka sitten ajatellut ollenkaan. Mitenhän tässä näin onkin käynyt...? Olen todennäköisesti ollut tarpeeksi pitkään erossa 00P:sta, XY8:sta ja V12:sta. Ei suurempaa ihastumista, ei dramatiikkaa. Elämä on yksinkertaista, mutta tyydyttävää. Lupasin sille tapailemalleni miehelle olla ruotimatta meidän välisiämme asioita 00P:n kanssa, etenkään blogissa. Lupaus juontaa juurensa 00P:n edelliseen kirjoitukseen, jossa hän pui minun ihastumisiani. Epäreilua oli se.

Keväällä minulle on tiedossa rutkasti haasteita niin vierailla mailla kuin kotimaassakin. Kaikista haasteista olen edelleen valitettavan epätietoinen, mutta tämän viikonlopun ja viimeistään ensi viikon pitäisi tuoda valoa niihinkin asioihin.

Lisäksi olen päättänyt vaihtaa elämäntapani terveellisemmiksi. Eipä sillä, eivät ne tähänkään asti yltiöepäterveellisiä ole olleet. Saapa nähdä, miten hommassa onnistun, ympäristö kun ei ole helpoimmasta päästä.

Yhtä asiaa ajattelen. Lakkaamatta. Se on tanssiminen. Minä haluan tanssia.

Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että ajattelen tulevia muutoksiakin. Lisäksi kaipaan uusia ja vanhoja ystäviä. Niitä, joita ei ole nähnyt puoleentoista kuukauteen sekä niitä, joita ei tule näkemään pitkään aikaan. On mielettömän hienoa huomata, että joidenkin ihmisten kanssa voi aina jatkaa siitä, mihin viimeksi on jäänyt, vaikka välillä olisi pitkäkin tauko.

Niin, vielä rehellisemmäksi ryhtyäkseni. Monta kertaa olen ajatellut, että poistan koko hölmön blogin. Haluaisin kirjoittaa hyviä tekstejä hyvistä ajatuksista, mutta kaikki vain junnaa paikallaan. Pitäisi vapautua. Ei kiertää kehää. Ei toistella samoja asioita. Pitäisi ajatella elämän suuria kysymyksiä ja kirjoittaa niistä keskustelevaan sävyyn. Näinköhän XY8 olisi vielä kiinnostunut liittymään kööriin...? Uusi veri ei olisi pahitteeksi.

Haamuja.

Hmm, pari kertaa ainakin on tämä blogi haamupäivittynyt - siis näyttää päivittyneeltä (sitä se talviaurinko teettää) sekä Bloggerin että Blogilistan mukaan. Todella outoa. Itse epäilen, että asialla on 00P, joka ei vain uskalla kirjoittaa blogiin sitä, mitä haluaisi. Kysäisin kyllä asiaa, mutta sain kieltävän vastauksen.

Eikä se nyt ihme olekaan, jos 00P ei uskaltaisi kirjoittaa. Kiukkuunnunhan melkein kaikista kirjoituksista jostain syystä. Usein syy on se, että ne käsittelevät tekemisiäni. No, käsitteliväthän minunkin kirjoitukseni alkujaan hänen tekemisiään. Ja tämäkin tässä... Paraskin valittaja.

Tänään menen erään tapailemani miehen luokse.

Menipä hermot

Totesin taannoin, että siinä persoonallisuustyyppitestissä, joka väittää minun ja 00P:n olevan täydellinen pari, ei oteta huomioon hermojen menettämistä. Hermojen menettäminen taas on varsin kummallinen juttu. En ymmärrä, mistä se johtuu, mutta ärsyynnyn hirvittävän usein 00P:n tekemisistä. Ja suorasanaisena ihmisenä muistan myös ilmoittaa sen lähes joka kerta. Joskus tosin pienellä viiveellä, ettei hänenkin tarvitsisi menettää hermojaan.

Tänään olen muistanut ilmoittaa sen monta kertaa. Olen kertonut siitäkin, että pelkkä hänen läsnäolonsa saattaa ärsyttää minut sekopäisyyden partaalle. No ei kai sentään... Vaikuttaa kuitenkin sen verran, etten soisi niin tapahtuvan.

Mistäs sitten tänään ärsyynnyin? Lähinnä niistä asioista, joita hän kirjoittaa tänne. Asiat ovat sinänsä ihan ok - toki 00P:lla on oikeus tuntemuksiinsa ja niiden ilmaisemiseen. Täälläkin. Etenkin täällä, koska minä itse pyysin häntä tekemään niin. Ja sitten vielä kehtaan hermostua siitä. Ärsytän jo itseänikin. Sekään ei ole mitään uutta.

Tuntui siltä, että 00P:n tekstit kuvaavat minut varsinaisena ilkiönä. Tyttönä, joka on aina humalassa eikä missään tapauksessa selviä kotiin yksin, koska on niiiiiiin humalassa. Tyttönä, joka on varsinainen teaser; antaa ymmärtää, muttei ymmärrä antaa. Lisäksi pelästyin anonymiteettini pettävän - hah.

Niinpä sitten kirkastan oman hölmöyteni kaiken kansan nähtäväksi: Hermostun syyttä suotta ja vielä kirjoitan asian julki. Pahoitan mieliä, omani mukaan lukien. Olen yksinkertaisesti emätyhmä.

Tänäänkin on hyvä päivä.

Puhelu

Yhdeksän kuukautta sitten äkillisesti leskeksi jäänyt nainen miettii, mitä tehdä. Hän on väsynyt ja tyhjän päällä. Pienen kotipaikkakunnan ihmiset välttelevät häntä. Nähdessään hänet kaikki tutut, jopa pitkäaikaiset työkaverit, kääntyvät pois. On kai liian vaikeaa sanoa mitään, kun mies on kuollut. Kaikki olivat tunteneet heidät pariskuntana. Nainen kerää voimia ja päättää toimia. Hän soittaa vuosikymmenen takaisen työkaverin vanhemmille ja kysyy vanhan tutun numeroa. Nainen painelee numerot kännykkäänsä ja soittaa.
-Hei! Vuosien takaa! Hauska kuulla sinusta, kuuluu ääni puhelimesta. Kuulostaa aidosti ilahtuneelta.
-Hei... Ajattelin soittaa ja ottaa yhteyttä, aloittaa nainen vaivaantuneena.
-No, mitäs sinulle kuuluu?
-Ei oikein hyvää...
Nainen alkaa välittömästi itkeä. Hän kertoo onnettomasta tilanteestaan. Toki toinen on jo kuullut miehen kuolemasta, asuvathan hänen vanhempansa yhä pienessä kylässä. Nainen kertoo, kuinka häneen sattuu, kun ihmiset pakenevat häntä pelätessään, etteivät osaisi sanoa mitään. Ei heidän tarvitsisikaan sanoa mitään, olla vain.



Mikä tekee toisen ihmisen surun kohtaamisesta niin vaikeaa? Miksi ihmiset kokevat aina tarvetta sanoa jotain? Eikö vierellä olemisen tärkeyttä ymmärretä?

Suruja ja vastoinkäymisiä riittää jokaisen ihmisen elämään. Niissä auttavat toiset ihmiset. Läsnäolollaan. Itse olen opetellut kohtaamaan elämän silmästä silmään. Istumaan toisen vieressä ja pysymään siinä, vaikka se tuntuisikin pahalta. Monesti en osaa sanoa mitään viisasta, silittää vain tai halata. Olen oppinut myös sanomaan, mitä tarvitsen. Pyytämään olemaan lähellä. Kertomaan, että oleminen riittää.

Kun yksi päivä ei riitä

Vuoden vaihtuessa havaitsin, että ajattelen ihan liikaa XY8:a. Sehän ei käy päinsä, koska olen sopinut itseni kanssa, etten ole ihastunut häneen. Ai miksikö? No se vaan ei ole mahdollista. Tänään ahdistus kävi sietämättömäksi ja ennen nukkumaanmenoa soitin hänelle.

* * *

- Moi, mä olen tänään taas vähän hankala...
- No, mikä hätänä?
- Ei oikeastaan mikään. Ahdistaa.
- Anna tulla nyt vaan.
- No, ku, yksi päivä ei enää oikein riitä.
- No sehän on v*ttumainen homma.
- Ja sitte mä vihaan itseäni, kun mietin vaan sitä. Mä en halua niin.
- Älä vihaa.
- Nii-i. Mut kyl mä luulen et se tästä menee... Nyt kun voin taas avautua.
- Joo, ajattelet vaan jotain tärkeämpää.
- ...
- Ootsä vielä siellä?
- Joo, eiku mä vaan mietin et mulla ei varmaan ole mitään tärkeämpää.
- Tottakai on. Ajattele vaikka maailmanloppua ja ilmaston muutoksia ja sellaisia.
- Niin. Niin kai. Ehkä päivän häirintäannos oli tässä.
- Joo, vois olla. Katotaan tässä leffaa.
- Hyvää yötä sitten.
- Moi.

* * *

No niin. Sen jälkeen tuli tietenkin ahdistus siitä, että miksi en vain voinut olla hiljaa. Miksi vielä pitää piinata toista ihmistä moisilla "tunnustuksilla". Yritin mennä nukkumaan, mutta piti alkaa kirjoittaa. XY8:n kommentointi oli kyllä sen verran etäistä, että rauhoitti kummasti.

Ahdistuskin hellitti.