No, ehkä kirjoitan keväästä ja hormoneista. Juoksuajasta ja suurista tunteista. Tai täydellisestä tunteettomuudesta. On turha väittää, etteikö juoksuaika saattaisi iskeä miehiinkin. Kävin tänään keskustelun, jonka toinen osapuoli pelkäsi kaiken loppuvan kevään myötä, siis sen myötä kun hormonitoiminta tasoittuu. Mies.
Törmäsimme Miilunpolttajan kanssa erääseen tekstiin tutkiessamme pääsiäisen eri puolia, kuten sanan 'easter' etymologiaa. Tekstissä puhuttiin juuri samaisesta juoksuajasta:
Nykykielessä Eostre-nimen kaltaisia sanoja on mm. estrus, joka tarkoittaa sitä naaraiden hedelmällisyyskierron aikaa, jolloin ne hedelmöittyvät helpoiten ja siksi mieluiten ottavat uroksen vastaan. Kevät onkin suurella osalla luonnon eliömuotoja sopivin ajanhetki pariutumiselle, erityisesti täällä pohjoisessa. Eläimet - ja ihmisetkin - tuntevat tuolloin ''keväthuumaa'' ja pyrkivät noudattamaan sukupuolisia vaistojaan. Latinan oestrus viittaa myös tilapäiseen hulluuteen, vihaan tai muuhun tunnepitoiseen pakkomielteiseen käytökseen, sekä henkilöön, joka moista käyttäytymistä aiheuttaa.
Niin, siis juoksuaika. Miten sitä pohjolan nainen voisi luonnon kutsua vastustaa. Mitä nyt tietysti moraalinsa ja periaatteidensa mukaisesti elämällä.
Kuvailen siis lisää juoksuajan oireita yksittäisellä naissukupuolen edustajalla, jonka tunteet syystä tai toisesta ovat minulle läheisiä. Ensinnäkin mainittakoon, että eräskin ystävä väittää tälle naisyksilölle tulevan juoksuajan jopa kerran kuukaudessa. Olen jopa melkein valmis myöntämään asian. Myönnän myös usein keväisin yllättävän "nyt äkkiä tänne jotain sutinaa" -fiiliksen ja muistelen lämmöllä erinäisten kämppisten kanssa käymiäni keskusteluita aiheen tiimoilta. Kiistän kuitenkin miesten hyväksikäytön.
Entä sitten tämänkeväiseksi juoksuajakseni leimautunut hän? Eilenhän kävi niin, että sovimme olevamme normaaleja ystäviä ja kaikki tuntui hyvältä ja oikealta. Sitten hän soitti ja kysyi, haluaisinko kenties nähdä hänen nukkuvan vieressäni seuraavana yönä. Seurauksena oli pienoinen paniikki ja outo ahdistushetki: Eikös me juuri sovittu että...? ...eikö sinusta tunnu, ettei se ole viisasta? ...mitä ihmettä sä oikein haluat? Hän kuulemma halusi kuulla mielipiteeni asiasta. Minä tietysti myönnyin tietäen, mihin nokkani jälleen pistän.
Mikäpä siinä, kaikki oli mukavaa ja kaikki tuntui varsin luonnolliselta. Mietin, olenko ihastunut vai en. Tiedän, että pidän hänestä, mutta että ihastunut... Mitä se on? Illuusio. Hän on minulle ystävä, jonka lähellä on hyvä olla. Ja kaikkihan tietävät, että jos joskus on alkanut nukkua jonkun vieressä, on loppuelämänsä liemessä --> yksin nukkuminen on auttamattoman ikävää.
Keskustelimme asiasta ja sanoin hänelle, ettei minusta kuitenkaan tunnu ihan normaaleilta ystäviltä. Ei tuntunut hänestäkään. Mutta kuitenkin kaikki on vain leikittelyä. Kumpikaan ei halua loukata toista. Päätimme jälleen käyttäytyä normaalien, siveellisten ystävien tapaan. Minä tietenkin vesistelin sitä hiukkasen, koska läheisyydestä on vaikea luopua. Lyhyenkin ajan jälkeen. Hän tietenkin tunsi kyyneleistäni armotonta syyllisyyttä. Kävimme kävelyllä ja jutustelimme elämästä yleensä. Erosimme hymyissä suin.
Kotiin päästyäni kuitenkin ajattelin, että minulla ei olisi mitään määräaikaista molemminpuolista hyväksikäyttöä vastaan. Heimoni tapaan ennustin tulevaisuutta. Saapa nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti