Ei mitään järkeä...?

Minä ja hän, tiedättehän. Olemme tapailleet. Olemme säätäneet. Olemme hioneet ja vääntäneet. Ja mitä on tuloksena? Sopimus. Sopimus vailla järkeä ja vailla päämäärää. Sopimus, joka tuottaa jonkinlaista tyydytystä kai kummallekin. Kuinka kauan - korkeintaan kaksi kuukautta.

Mitä sellainen sopimus sitten voisi sisältää... Se sisältää inhimillisyyttä, läheisyyttä ja lämpöä. Se sisältää ystävyyttä ja rehellisyyttä. Toisen ihmisen arvostusta. Kaiken punoo yhteen väliaikaisuus. Herää kysymys siitä, arvostaako kumpikaan itseään. Minä epäilen, että arvostaa. Minä mietin ihan liikaa. En osaa heittäytyä elämään ilman monimutkaisia sopimuksia.

Eräänä päivänä hän sanoi minulle käyttäytyvänsä kunniallisesti. Mietin, mitä ihmettä se voisi tarkoittaa. Se tarkoitti juuri sitä, miltä kuulostaakin. Outoa. Eräänä toisena päivänä kävimme kävelyllä. Minun oli vaikeaa olla hänen kanssaan julkisella paikalla, tunnistettavissa ja omana itsenäni. Minäkö miehen kanssa. Läheisissä tunnelmissa. Ei. Irrottauduin. Mikähän sairaus minua riivaa... Kävelimme vastaan erästä tunnettua salaparia, jonka kumpikin meistä tuntee jollakin tasolla.

Kolmantena päivänä kutsuin hänet pelaamaan ystävieni kanssa. Juuri ennen heidän tapaamistaan kerroin hänelle, etteivät ystävät tiedä hänestä mitään. "Eivätkö he tiedä, että olen poika?" hän kysyi. "Tietävät, vaikka sanoinkin, että sinun pitää meikata ennen kuin tulet. Mutta muuta he eivät tiedä." Koko vierailun ajan pysyin hänestä hieman etäämmällä. Saatoin eteiseen ja varmistin, ettei kukaan näe, ennen kuin annoin suukon hyvästiksi. Mikähän sairaus minua riivaa!?

Sitten vielä selittelen tekemisiäni. "Ei se johdu siitä, että häpeäisin sinua. En vain osaa." Miten niin en osaa? Olenhan ennenkin osannut.