Laiskoja mietteitä vihasta

Hän oli joutunut vihan kohteeksi. Ensi kertaa elämässään. Toki hän oli joskus joutunut koulussa kiusatuksi, mutta se oli ollut erilaista. Lasten inhoa erilaisuutta kohtaan. Ilkeyttä, joka ei lopultakaan ollut ehkä kohdistunut täysin häneen, vaan johonkin mitä hän oli edustanut. Mutta tämä oli intensiivistä, Miilunpolttaja mietti. Yhden ihmisen häneen kohdistamaa. Sellaista, joka sai toisinaan vatsan sekaisin ja sydämen sykkeen kohoamaan. Alkuun se oli pelottanut. Paljonkin. Nyt se lähinnä vain turhautti, tuntui epäreilulta.

Suuttumuksen hän olisi ymmärtänyt. Mutta viha. Se oli yllätys. Hän yritti muistaa, oliko teinivuosien jälkeen - tai edes niiden aikana - todella sanonut vihaavansa jotakuta ja myös tarkoittanut sitä. Ehkä. Kerran. Kaksi? Mutta ei niistäkään selvästi ollut jäänyt mitään kovin kummoista jälkeä, kun ne eivät aivonpohjalla enää hiertäneet.

Vaan entäpä jos minä olenkin ansainnut sen, hän pohti sitten, nojautui taaksepäin työtuolissaan ja pysähtyi ajatuksen äärelle. Ehkä minulta oli jäänyt huomaamatta jotakin. Ihmiset olivat usein sokeita omille virheilleen tai pahoille teoilleen, haluttomia hyväksymään tehneensä jotain väärin. Mutta kai väärät teot silti tunnistaisi intuitiivisesti? Haistoi jotenkin. Vaan hän ei kokenut tehneensä erityisen väärin. Tarkoittiko se itsepetoksessa elämistä? Hän huokaisi. Ei asia näin ratkeaisi. Jos hän kerta oli asialle sokea, tarvittaisiin joku toinen kertomaan, mitä häneltä jäi näkemättä. Sitten hänen mielensä liukui jo muualle.

Mitä ajattelivat ihmiset, jotka kuuluivat ihmisryhmään, jota suuri osa vihasi tai inhosi? Mitä he miettivät kohdatessaan halveksuvat katseet päivästä päivään? Tuliko heille alistunut olo? Ajattelivatko he: minä olen huonompi, ansaitsen tämän. Hyväksyivätkö he paineen alla oman kohtelunsa? Alkoivat syyttää itseään? Tai ehkä se meni aalloissa. Välillä he alistuivat ajatukselle huonommuudestaan, välillä suuttuivat ja nousivat mielessään kaikkien muiden yläpuolelle. Kuin vuorovesi. Kunnes tulisi joku, joka sanoisi, että ei sinussa ole mitään vikaa. Nouse ylös. Pyyhi pöly vaatteistasi. Pidä leukasi pystyssä ja taistele oikeuksiesi puolesta. Elokuvissa kävi usein niin. Kirjoissakin. Kai tosielämässäkin joskus. Miilunpolttaja sulki silmänsä, ajatukset ajelehtivat eteenpäin.

Kumpi on pahempaa, se että löytää syyn aina itsestään vai se, että löytää sen aina muista? Vai ovatko ne yhtä tuhoisia ajattelutapoja? Selvää oli kai vain se, että molemmat lähtökohdat olivat huonoja, kun monesti elämässä ei ollut syyllisiä oikeastan lainkaan. Oli väärinkäsityksiä, tyhmyyttä, virhearviointeja, tietämättömyyttä, laiskuutta ja mitä vielä. Sillä lailla ihmiskuntakin ehkälopulta tuhoaa itsensä (ei kai nyt sentään tuhoa kohti olla menossa, mutisi optimisti hänen sisällään). Ei vihanpitoon, vaan kyvyttömyyteen kommunikoida toistensa kanssa.

Erosikohan yleistä vihaa koko elämänsä ajan tunteneiden ihmisten suhde vihaan niistä, jotka joutuivat yksilöllisen, intensiivisen vihan kohteiksi. Olikohan sitä tutkittu? Ihmisten suhdetta kokemaansa vihaan ja sen muutokseen vuosien varrella. Entä neurologisilla tasolla. Mitä tapahtui vihan kohteen aivoissa. Kai sitä joku tutki. Pitäisi tarkistaa.

-Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu, Peilikuva kysyi. -Keittiö on täynnä raskaita pilvi... Ai. Mietit sitä. Taas, sanoi Peilikuva moittivasti. -Kannattaako?

-Mmh, Miilunpolttaja vastasi hajamielisesti ja pureksi kynää. - Ajattele, jos puhdas viha onkin tervehdyttävää. Että jos osaisimme vihata puhtaasti, niin ettei siihen sekoittuisi pettymystä, katkeruutta tai vaikka vallanhimoa...

-...niin se palaisi loputtoman kirkkaalla liekillä ilman epäpuhtauksia. 

-Joo, juuri niin, Miilunpolttaja säesti ja pyörähti tuolissaan. 

-Se ei vahingoittaisi ketään, vaan polttaisi kaiken mennessään. Hyvän. Huonon. Kaiken, Peilikuvan ääni alkoi saada mahtipontista kaikua. 

-Niin, Miilunpolttaja sanoi jo vähän epävarmemmin 

-Se olisi tunteiden vastine puhtaalle energiamuodolle. Kuin emotionaalinen kylmäfuusio, Peilikuva pauhasi tv-pastoria matkien ja virnisti.

-Olen tainnut puhua tuosta ennenkin, Miilunpolttaja mutisi.

-Jaa-a. Ainakin olet tahrinut pari tarinaa sillä ajatuksella.

-Pyh.

-No, ihan turha murjottaa. Voi siinä ajatuksessa jotain perää olla. Mutta et sinä ole ensimmäisenä asialla. Katsopas.

Peilikuva taikoi jostain pienen pokkarin. Miilunpolttaja tunnisti sen. Kansantajuinen filosofinen opus niille, jotka eivät jaksaneet sukeltaa moraalifilosofien monimutkaisiin teorioihin. -Mitä sinä tuolla.
-Tässä kerrotaan, että jo Aristoteleen mielestä viha voi olla hyväksi, jos sen osaa hallita. Se pitää osata kohdistaa oikein, käyttää juuri sopiva määrä ja juuri oikeaan aikaan. Silloin viha on hyvä työkalu. Sillä voi rakentaa ja ratkaista asioita.
-Mmmh. Hallittua vihaa. Kuulostaa vähän tulella leikkimiseltä maastopaloalueella.
-Pitää tuntea itsensä, Peilikuva huomautti
-Se, että tuntee itsensä, ei kyllä tarkoita että pystyy oikealla hetkellä hallitsemaan tunteensa.
-Oho. Kuka puhuu? Juurihan herra sanoi, että puhdas viha...
-No joojoo. Teoriassa. En tiedä, pystyykö ihminen sellaiseen. Onko meillä yhtään täysin puhdasta tunnetta.
-Ja mitä tunteella sitten taas tarkoitetaan? Jos puhuisit neurologien kanssa, niin he sanoi...

Miilunpolttaja parahti ja nappasi kirjan Peilikuvan kädestä: -Ei oteta niitäkin nyt mukaan tähän, filosofoidaan mieluummin ilman aivotutkimuksen uusia tuulia. Hän silmäili vihaa käsittelevää lukua hetken aikaa ja huokaisi sitten: - Ei tässäkään oikeasti sanota, mitä sille vihalle pitäisi lopulta tehdä.

-Sanotaanhan se aika selvästi. Ja herra järkinero voisi itsekin sen päätellä. Viha ei kaipaa lisää vihaa. Kun viha kohtaa peilikuvansa, se voi ajan myötä muuttua hulluudeksi.
-No mitä sitten tarjoat lääkkeeksi? Myötätuntoa ja rakkautta vai, Miilunpolttaja sanoi.
-Ehkä joskus. Muttei aina. Joskus viha ei ehkä kaipaa mitään muuta kuin hiljaisuutta. Sitä, että sen antaa virrata läpi ja ohi. 

-Aika vaikeaa, Miilunpolttaja sanoi. -Vähän kuin syleilisi tulta. Siinä voi sattua pahastikin.  

-Eikö elämässä yleensä, Peilikuva sanoi: -Tule, mennään ulos ja etsitään jäätelökioski. Olen kuullut, että pehmis auttaa ikävien tunteiden häätämiseen.

-Se on nykyään kuulemma pehmytjäätelö. Tai ehkä se on ollut sitä aina.

-Yäk, mikä sana, Peilikuva sanoi ärtymystä teeskennellen. -Sehän se vasta vihaksi panee.

Miilunpolttaja hymyili ja tunsi kuinka jokin muodoton, ikävästi nipistävä tunne katosi. Hän ei jäisi vihan vangiksi. Ei omansa, eikä kenenkään muun. Ei nyt. Ei tulevaisuudessa. Jätskin vangiksi hän voisi sen sijaan hetkellisesti antautua. Eikä minkä tahansa, vaan vanilja-suklaa-sekoituksen.  

Valonjyväsiä

Miilunpolttaja istui ikkunalaudalla ja heilutteli jalkojaan ulkoseinustaa vasten. Alas oli kolmen kerroksen verran pudotusta. Hän odotti jo, milloin Peilikuva tulisi huutelemaan, että tuo oli aivan liian vaarallista ja että tule jo pois sieltä. Melkoinen kanaemo. Miilunpolttaja hymyili. Kevätillan viileys sai ihon jo värisemään, mutta hän ei halunnut vielä mennä takaisin sisälle. Hän tuijotti pihan varjoihin ja mietti sitä, mitä oli tapahtunut aiemmin illalla.

Hänen pienet poikansa olivat olleet jotenkin levottomia pari päivää ja se oli tarttunut häneenkin. Ruokkinut ärtymystä ja apeutta hänen sisässään. Ja sitten se oli heijastunut takaisin poikiin. Seurasi pientä kiukuttelua. Sellaista ihonalaista, tahmeaa, joka ei pääse purkautumaan mitään kautta. Eikä auttanut, että Miilunpolttaja oli yrittänyt olla hyväntuulinen ja päästä tummien ajatustensa päälle. Se ei vain luonnistunut.

Mutta nyt tänään illalla... Hän oli hakenut pojat päiväkodista, ja nämä olivat olleet yhtä jukuripäisiä kuin päivää aiemmin. Sitten se vain tapahtui. Hän vain päätti. Hän päätti tarttua ympäristöönsä kaikilla aisteilla ja hetken ajan hän imi itseensä kaikki mahdolliset asiat, jotka vain kykeni. Potkulautojen ratinan asfalttia vasten, rakennusten rappausten kostean tuoksun, ilman kolean raikkauden ja varjot pihan nurkista. Hän oli tarttunut toista poikaa kädestä ja sipaissut toisen poskea sormellaan - varastanut hiukan energiaa. Se oli kuin kohtaus fantasiaelokuvasta, jossa velho imee voimaa ja vapauttaa sen sitten taikasauvastaan hurjana valoshow´na. Paitsi, että kaikki tapahtui minun sisälläni, Miilunpolttaja mietti. Paitsi ettei siitä kuulunut ääntä. Paitsi ettei ollut show´ta eikä räjähdystä. Ja silti... silmänräpäyksessä kaikki oli muuttunut. Hän avasi itsensä ja päästi sisältään tulevan valon täydellä voimalla poikiinsa. Ja se jos mikä oli taikuutta. 

Oli kuin kynttilöiden meri olisi syttynyt yhtäkkiä hänen edessään. Kuin olisi suunnannut valtavan määrän peilejä kohti aurinkoa ja yrittänyt selviytyä niiden loisteesta. Miilunpolttaja hymyili, silmät kosteina kuin sammalmätäs sateen jälkeen.

Jos lapsille antaa edes vähän valoa, sen saa aina vähintään tuhatkertaisesti takaisin. Mutta miksi niin monilla se taito hiipuu iän myötä? Palavatko kynttilämme loppuun? Särkyvätkö peilimme? Miilunpolttaja veti jalat ylös ja nojasi ikkunanpuitteisiin tuuditellen itseään hitaasti edestakaisin. Hän sulki silmänsä ja näki edessään pieniä valojyväsiä. Siemenviljaa.

Siemenviljaa?

Hän räväytti silmänsä auki samassa, kun ajatus iski häneen: ehkä kykymme antaa ja heijastaa valoa heikkenee siksi, ettemme osaa varautua elämän katovuosiin. Me kulutamme siemenholvimme varastot loppuun ennen aikojaan. Ja lopulta me olemme liian nälkiintyneitä valaistaksemme enää ketään. Hän värähti.

Ajatus oli surullinen. Ehkei se ollut edes totta.

Siitä huolimatta, Miilunpolttaja mietti, oli ehkä hyvä ajatus kerätä varastot täyteen. Kenties oven takaa kuuluisi vuosien varrella vielä kurjuuden kouriin joutuneiden koputuksia. 

-Mutta muista sitten, ettet sinä ole mikään Jeesus, parhaimmillaankin vain menestyvä pientilallinen, Miilunpolttaja kuuli Peilikuvan huikkaavan jostain läheltä. 

-Muistan, muistan, Miilunpolttaja mutisi hymyillen ja sulki vihdoin ikkunan.

Valonjyväset hehkuivat yhä hänen luomiensa takana.