Rikkinäinen tutka

Hmh. Tänään sanoin tyhmästi yhdelle naishenkilölle, jonka kanssa olen työskennellyt pari kuukautta... En mitenkään tiiviisti, mutta kuitenkin. Tulin maininneeksi jotakin miehistä ja kravatin solmimisesta. Hän katsoi minua hassusti. Kesti varmaan 20 minuuttia sen jälkeen, kun tajusin, että hänhän on lesbo. Miksen sitä aiemmin tajunnut.

Muutenkin, miksi miehistä havaitsee homoseksuaalisuuden helpommin kuin naisista...? Ja mitä väliä niillä havainnoilla ylipäätään on?

Ja hyvänen aika, juoda nyt töissä tequilaa ja jägermeisteria... Vaarallista työtä! Puhumattakaan työrupeaman päätteeksi pyytämästäni puhelinnumerosta. Että sitä ihminen voikin olla... Noh, ehkä se tästä.

Vanha parittaja

Käväisin tuossa viikonloppuna vanhoilla kotiseuduilla. Täytyy sanoa, että kokemus oli varsin mukava. Eipä kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun isoisäni ryhtyi parittajaksi. Vielä siinä iässä, hyvänen aika sentään! Taitaa olla kevättä ilmassa...

Isoisä: Jaa, Kanttori tuleekin meidän kyydissä.
Ellease: *hämillään* Ahaa... Mihinkäs Kanttori on matkalla? (pelkäsin, ettei vaan meille...)
Isoisä: Kanttori istuu vaan siihen etupenkille Elleasen viereen!
Ellease: Niin että missäs mä voin jättää Kanttorin pois?
Kanttori: Koululla.
Ellease: Whuuh...
Isoisä: *innoissaan* Niin, tämä se on meidän Kanttori... Ette olekaan vissiin...
Ellease: *hädissään* Juu, eikun kyllä ollaan! Mitenkäs Isoisän arpaonni?
Isoisä: No mitään ei tullut, vaikka yritin.
Kanttori: Minä sen sijaan voitin rairuohoa ja lannoitetta. Olisin tässä ihan voinut Elleaselle ne antaa...
Ellease: *vaivautuuneena* Ei hyvänen aika, mä olen ihan justiin lähdössä maasta...
Isoisä: Niin, meidän Ellease se on siellä Vieraassa maassa.
Kanttori: *hämmästyneenä* Aijaa, mitenkäs siellä?
Ellease: Niin sopiiko, että mä jätän sut tässä bussipysäkillä pois...?
Kanttori: No toki, tästä oli suuri apu. Kiitos.
Ellease: Joo, moi.
Isoisä: Kanttori meni sinne harjoituksiin, hän kun esiintyy... *jatkuu ikuisesti*


Niin. Ehkä moisesta tekstikatkelmasta on vaikea aistia mitään paritusta, mutta Isoisän tunnen. Siellä se oli. Ihmeellistä silti. Sitähän Isoisä ei tiedä, että Kanttorilla ja minulla on historiamme. Minä varmasti loukkasin häntä. Ja kaikenmoinen tapaaminen on toisinaan kiusallista. Pienen paikkakunnan pieni salaisuus. Tai sitten ei.

Satu tytöistä ja pojista

Kertoipa kerran humanoidiäiti kaukana Sulatusuunin kääpiögalaksissa Omega Fornaciksen aurinkokunnassa tarinaa tytöistä ja pojista. Tarina oli vanha ja peräisin kaukaa avaruuksien takaa. Sen oli alkujaan kertonut eräs vahinkoabduktion kokenut maakalainen, joka ilmestyi heidän Omega Fornacista kiertävälle pikkuplaneetalleen aivan yhtäkkiä, kun paikallinen tietäjä sekoitti juomaansa kolme yksikköä garam masalaa gammasalaman sijaan.

Maakalaisen kotona kansa jaettiin kahtia. Oli miehiä ja naisia, poikia ja tyttöjä. Pojat olivat keskenkasvuisia miehiä ja tytöt puolestaan keskenkasvuisia naisia. Maakalainen kertoi, että pojat olivat olemassa tyttöjä varten ja tytöt poikia varten – siltä se ainakin välillä oli tuntunut.

Tyttöjen ja poikien välillä saattoi toisinaan tapahtua jotain kaunista, jota nimitettiin rakkaudeksi. Rakkautta pidettiin hyvänä asiana, vaikka se oli vain kemiallinen reaktio, joka sai yksilön pään sumenemaan. Rakkaus aiheutti kansalle suunnatonta tuskaa, mutta myös suunnatonta iloa ja mielihyvää. Rakkaus jatkoi elämää. Tuo kansa lisääntyi usein rakkauden seurauksena ja rakkautta pidettiin parhaana ympäristönä uuden sukupolven kasvattamiselle. Jokainen yksilö halusi rakastaa. Jos ei halunnut rakastaa, halusi lakata olemasta.

Tuli kuitenkin aika, jolloin rakkauden sijaan alettiin arvostaa vain omaa mielihyvää. Toisesta yksilöstä ei välitetty. Kehitettiin rakkaudeksi naamioitu peli, jonka tavoitteena oli tyydyttää omat himot. Peliä pelasivat molemmat kansanosat, niin tytöt kuin pojatkin.

Peli muistutti tanssia, se oli taidokasta ja kaunista katsella. Peli alkoi usein kansan suosimasta rentoutumispaikasta. Rentoutumispaikoissa syntyi tosin rakkauksiakin, mutta toisinaan niissä paikoissa näki vain peliä. Aluksi pelissä teeskenneltiin rakkautta ja sokaistiin niin toinen yksilö niin, että hän lopulta halusi jakaa itsensä pelaajan kanssa. Maakalainen tiesi, että joillakin yksilöillä oli tuhansia pelejä takanaan, mutta ei yhtäkään rakkautta. Peli tuntui tappavan rakkauden.

Myöhemmin, kun planeetalla ei enää edes uskottu rakkauteen, oli sitä turha teeskennelläkään. Niinpä peli kehittyi ja alettiin teeskennellä viattomuutta. ”Mutta enhän minä edes ole varustautunut jakamaan itseäni kenenkään kanssa, ei minulla ole välineitäkään”, sanottiin ja peli käynnistyi taas.

Miten pelaavalle kansalle oli lopulta käynyt, sitä maakalainen ei ollut osannut abduktion vuoksi kertoa. Rakkauden kokeneena ja peliä pelanneena hän osasi kuitenkin sanoa sen verran, että mikään määrä peliä ei korvaa sitä rakkautta, jonka ilman peliä olisi voinut saavuttaa. Pelattuaan oli pitkään kyvytön rakkauteen.

Niinpä niin lapsukaiset. Pelatessaan joskus häviää.

Karu totuus

Peilikuva luki Eino Leinoa, kun Miilunpolttaja tuli pelkät housut jalassaan kylpyhuoneeseen. Miilunpolttaja oli juuri tullut lenkiltä, neljänneltä sillä viikolla, tehnyt lihasharjoituksia ja tunsi olonsa mahtavaksi. –No näytähän minulle nyt, kuinka hyvännäköinen taas olen, hän vitsaili

Peilikuva ei innostunut: -Älä jaksa. Pitääkö sun joka päivä katsoa itseäsi pari minuuttia peilistä.

-Pitää, Miilunpolttaja ei nähnyt asiassa mitään ongelmaa.

-Oletko varma, ettet ole jonkinsortin narsisti, Peilikuva sanoi.

-No, tietenkin olen. Minä pidän itsestäni, mitä väärää siinä on?

-En minä sitä tarkoittanut.

-No, mitä sitten. Puhu suoraan, jos haluat tulla ymmärretyksi, Miilunpolttaja huiteli ilmaa nyrkeillään ja esitti nyrkkeilevänsä. Se sai aina olon tuntumaan hyvältä.

-Hyvä on. Montako kertaa päivässä katsot itseäsi peilistä?

-Pari kolme kai. Ihan normaalia.

-Kuinka usein ajattelet olevasi hyvännäköinen?

-No, varmaan sen saman pari kolme kertaa päivässä.

-Mitä luulet, onkohan ihan tervettä, että ajattelee olevansa hyvännäköinen kolme kertaa päivässä?

-Niin no, minkäs sitä ajatuksilleen voi, Miilunpolttaja sanoi ja lopetti hutkimisen.

-Niin, Peilikuva sanoi.

Kumpikaan ei sanonut enää mitään. Miilunpolttaja meni suihkuun ja sieltä tultuaan haki itselleen yhden oluen. Mielestään hän oli ansainnut sen. Hän istahti sängyn päälle ja otti mukavan asennon. Keskustelu Peilikuvan kanssa pyöri hänen mielessään. Kolme kertaa päivässä. Voiko olla, että ajattelen ulkomuotoani niin usein? Mitä jos koko itsetuntoni rakentuukin sille, että kuvittelen olevani komea?

-Eikä rakennu, Peilikuva huusi kylpyhuoneesta. –Minä vain huomautin, että ajattelet itseäsi melkoisen usein.

Ärsyttävä otus. Pitäisi huolen omista ajatuksistaan, Miilunpolttaja mietti, eikä vastannut Peilikuvansa kommenttiin. Mutta jos minä keskityn omaan ulkonäkööni niin paljon, kuinka tärkeänä ominaisuutena pidän sitä muissa? Ajattelenko sitä tosiaan liikaa, hän pohti.

Hän mietti kavereitaan, tuttujaan ja ystäviään. Heitä oli kaikenmuotoisia, -näköisiä ja -kokoisia. Ei sillä tuntunut olevan merkitystä. Sisin ratkaisi. Miilunpolttaja oli tyytyväinen tähän lyhyen analyysinsa tuloksiin. Minä olen hyvä mies, hän ajatteli ja hörppäsi jälleen oluestaan. Peilikuva köhäisi.

-No, mitä sitä nyt siellä köhiset, Miilunpolttaja vastasi ärtyneesti, sillä hän tiesi, että Peilikuva aikoi taas väittää vastaan.

-Entäpä naiset, se kysyi. Miilunpolttaja käveli kylpyhuoneeseen ja matki Peilikuvansa liikkeitä astellessaan. Entäpä naiset, aina sillä oli jokin typerä kysymys.

-Niin, hän sanoi tullessaan ovensuuhun.

-Mikä on tärkeintä naisessa… Äläkä vastaa, että ”sisäinen kauneus”.

Miilunpolttaja mietti hetken. -No, avoimuus ja suvaitsevaisuus.

-Aha, Peilikuva sanoi.

-Mitä aha?

-Vastaapa rehellisesti seuraavaan kysymykseen.

-Noh?

-Lupaatko kanssa?

-Joojoo. Kysy nyt vaan. Ei tässä jaksa koko iltaa notkua.

-Voisitko sä kuvitella eläväsi naisen kanssa, joka olisi ruma.

-No, mut rumuushan on aina…

-…joojoo, suhteellista. Mutta jos nainen olisi sun mielestä ruma, niin voisitko elää sen kanssa, jos se olisi muuten ihana ja täydellinen ja kaikkea sellasta.

-No, en mä tiiä.

-Ei mitään ”em mä tiiä”. Anna tulla nyt, kyllä vai ei?

-No…, Miilunpolttaja mietti hetken ja nojaili seinään Sitten hän vastasi vaivautuneesti, -En.

-Noin, eikö ole mukava huomata oma raadollisuutensa ja pinnallisuutensa?

-Joo, tosi kiva. Pilasit juuri iltani, hän ajatteli, mutta ei sanonut sitä ääneen.

-No, mut hei. Sä olit rehellinen, se on aina hienoa… Toisekseen, olinhan mä vähän epäreilu. Se, kuinka rumalta joku näyttää sun silmissä, johtuu tietysti myös aina luonteesta. Kasvothan heijastaa ajatuksia ja…

-Joo.., Miilunpolttaja sanoi mietteliäänä. – Mä meen nyt kattoon leffaa.

-Hei, ethän sä nyt vaan loukkaantunut.

-No, en, en.

-Ja hei, täähän nyt vaan oli tällanen leikkisä kyselytuo…

Miilunpolttaja sulki oven. Peilikuva jäi miettimään, olisiko hänen vain pitänyt pitää turpansa kiinni alusta lähtien. Mutta kun se oikein kerjäsi sitä kaikella poseeraamisellaan ja sillä itsetyytyväisyyden määrällä, hän mietti. Pakko oli pudottaa poju vähän alemmas. Näyttää se karu totuus.

Peilikuva huokaisi ja vilkaisi Leinoa. Runous ei enää maistunut. Häntä harmitti, ei hän tahtonut loukata toista. Toisaalta, Miilunpolttaja oli optimisti. Kyllä se siitä toipuu, hän lopulta mietti, ties vaikka oppisikin jotain. Eihän sitä koskaan tiedä.

Peilikuva hymyili. Kyllä se siitä.

Muisteloita

Eräänä iltana Miilunpolttaja istui kotonaan ja nautiskeli yhtä olutta, kun hänen mielensä yhtäkkiä harhautui kouluvuosiin. Hän muisteli ensi-ihastuksiaan, joille ei koskaan uskaltanut kertoa tunteistaan ja joiden kanssa puhuessa sydän kamppaili pääsystä vapauteen ja hakkasi rintakehää hullun lailla. Hän muisteli luokan koviksia, jotka olivat oikeasti ihan mukavia tyyppejä ja opettajia, joista osa ymmärsi murrosikäisiä mainiosti ja toiset taas eivät lainkaan. Yhtäkkiä hänen mieleensä palautui hyvä kaveri yläasteelta. Suoraviivainen ja yksinkertaisten asioiden mies: tämä ilmoitti jo 13-vuotiaana, että yläasteen jälkeen menee ammattikouluun ja ryhtyy sähkömieheksi niin kuin isoveljensäkin. Kyseinen poika ei ollut tyhmä, kuten monet hänestä kuvittelivat. On totta, että tällä oli huono kielipää ja vielä huonompi tilannetaju kuin Miilunpolttajalla itsellään (ja se oli jo jotain se), mutta tyhmä tämä ei ollut. Hänen kaverinsa eli vain vähän erilaisessa maailmassa, johon kuuluivat tietokoneet, sarjakuvat ja kolikkopelit.

Miilunpolttaja muisti kaverinsa välittömänä, mutkattomana ja hyväsydämisenä ihmisenä. Tämä kulki usein resuisissa vaatteissa, ei siksi, ettei tämän perheellä olisi ollut varaa parempiin, vaan koska tälle sellaisilla asioilla ei ollut niin väliä. Hän peseytyi aivan kuten muutkin, muttei käyttänyt deodorantteja, joten silloin tällöin hän haisi. Näistä syistä häntä myös aina välillä kiusattiin. Ei koskaan fyysisesti, mutta kielellisesti. Häntä haukuttiin, hänen pukeutumistaan ja hajuaan arvosteltiin ja valitettavan usein hänen älynlahjojaan pilkattiin.

Mutta kaikki nuo kommentit valuivat kuin vesi hanhenselkää pitkin. Poika ei välittänyt, hän oli lähes aina hyväntuulinen ja otti pahat sanat vastaan kuin ne olisivat vain pieni vastainen tuuli. Miilunpolttaja oli salaa ylpeä kaveristaan. Miten tämä oli kyennyt ottamaan asiat vastaan niin rauhallisesti, hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

Miilunpolttaja ei ollut toki tuon pojan ainut kaveri. Ehkä juuri välittömyytensä takia tällä oli itse asiassa aika paljonkin kavereita, mutta usein kun nuorilla miehenaluilla ei ollut muuta tekemistä, niin naljailuksihan keskustelu meni. Ja kukapa olisi ollut helpompi saalis kuin tuo mutkaton, hölmö poika. Sitten naureskeltiin tälle oikein kaveripiirin voimin.

Miilunpolttaja huokaisi. Hän tunsi hienoista häpeää siitä, että oli itsekin ollut useita kertoja mukana ilkeilemässä kaverilleen. Totta kai leikkimielinen naljailu kuului nuorten elämään, hän oli itsekin saanut siitä osansa, mutta monesti leikin raja ylitettiin, joskus rajustikin. Jälkikäteen ajateltuna se tuntui pahalta. Onneksi kaverilla oli ollut hyvä itsetunto.

Mutta kun yläaste läheni loppuaan, niin Miilunpolttajankin päähän alkoi vähitellen karttua hitunen viisautta ja omia ajatuksia. Naljailun vastapainoksi hän alkoi puolustaa kaveriaan niin tämän läsnä ollessa kuin muutoinkin. Hän alkoi ymmärtää, että muiden puheet olivat usein epäoikeudenmukaisia ja jos hauskaa tahtoi pitää, niin usein löytyi parempi tapa kuin pilkata kaveriaan. Miilunpolttaja puristi huomaamattaan kätensä nyrkkiin, asia ärsytti häntä vielä nytkin.

Hän oli ylpeä itsestään, että oli monina hetkinä puolustanut kaveriaan, ei, väärin – ystäväänsä. Hän oli ylpeä siitä, että oli nähnyt tässä sellaisia asioita, mitä muut eivät olleet kyenneet huomaamaan. Hän oli varma, että tuo suoramietteinen ja monien mielestä yksinkertainen poika oli yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ja parhaimmista tuttavuuksista.

Jos jotakuta ajattelee lämmöllä vielä vuosien jälkeenkin, henkilössä täytyy olla jotain erityistä, Miilunpolttaja tuumiskeli. Hänen ystävänsä oli yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä, joihin hän oli koskaan törmännyt. Aina valmis auttamaan, aina myötätuntoinen ja kannustava.

Heidän tiensä olivat eronneet pian yläasteen jälkeen jo pelkästään sen takia, että tämä lähti ammattikouluun ja hän lukioon. Siinä iässä koulu määrää usein kaveruuden ja ystävyyden rajat, Miilunpolttaja pohti. Koulu on koko maailma ja kun lähtee pois siitä maailmasta, ihmiset unohtuvat. Poissa silmistä, poissa mielestä. Niin se vain on. Mutta siitä huolimatta vaikka kyseessä oli vain kolme kouluvuotta teini-iässä, tuo tuttavuus oli ollut tärkeä ja sen vaikutus ulottuisi läpi Miilunpolttajan elämän.

Hän oli nähnyt kaveriaan pariin otteeseen lukion jälkeenkin. Tapaamiset olivat olleet lyhyitä, mutta lämminhenkisiä. Niissä ei ollut ollut sellaista vaivautuneisuutta, jota aika joskus ihmisten välille toi. Tuosta pojasta oli tullut mies, joka oli työskennellyt nyt jo lähes kymmenen vuotta sähkömiehenä. Sillä aikaa kun minä vain opiskelen saamatta mitään aikaan, Miilunpolttaja tuhahti. Hän oli varma, että jos hän jonain päivänä soittaisi nuoruuden ystävälleen, tämä vastaisi ilahtuen ja kun tämä kysyisi: ”Mitä sinulle kuuluu?” tämä todella tarkoittaisi sitä. Ehkä koulutovereita olikin ärsyttänyt se, että tuosta pojasta puuttui teennäisyys. Hän oli aito, hän ei käyttänyt naamiota niin kuin muut.

Miilunpolttaja hörppäsi taas oluestaan ja tuijotti ulos. Hänen kasvonsa heijastuivat ikkunasta, mutta kerrankin Peilikuva älysi olla hiljaa. Miilunpolttaja joi pitkän kulauksen.

”Toivon mukaan sinäkin ajattelet minusta yhtä lämpimästi”, hän sanoi itsekseen ja tyhjensi pullon.

Jotakin kimmelsi silmissä.

Kirje amerikkalaiselle kirjailijalle

Miilunpolttaja istui kotonaan ja luki englannista suomeen käännettyä kirjaa. Kirjassa päähenkilö puhui jatkuvasti ystävistään, joita tuntui riittävän; Miilunpolttaja laski ainakin kymmenen erittäin hyvää ystävää. Tämä sai Miilunpolttajan mietteliääksi ja hieman harmistuneeksi. Kirjassa tunnuttiin puhuvan ystävyydestä kovin kevytmielisesti. Ihan kuin kaikki ympärillä pörräävät ihmiset olisivat ystäviäsi, jos he ovat joskus sanoneet sinulle kauniin sanan tai pari, Miilunpolttaja jupisi itsekseen. Asia ei jättänyt häntä rauhaan, joten hän päätti ruveta kirjoittamaan kirjettä kirjailijalle.

Arvon amerikkalainen kirjailija,

Miilunpolttaja tässä. Minun mielestäni annatte muuten mainiossa kirjassanne ystävyydestä valheellisen kuvan. Te sanotte, että päähenkilöllä on niitä pilvin pimein. Ettette vain toteuttaisi kirjassa omia fantasioitanne? Minun mielestäni minulla on paljon ystäviä, ja minulla on heitä kolme... tai ehkä neljä. Olen lukuun oikein tyytyväinen ja koen, että olen rikas mies. Ja minäkin saatan olla valehtelija, tiedättekö miksi? Siksi, että jo Antiikin Roomassa (tiedättehän, ne hassut italialaiset Caesar, Colosseum ja Romulus silloin joskus Jeesuksen aikoihin) oli sanonta: ”Jos sinulla on yksi aito ystävä, olet onnekas; jos sinulla on kaksi, olet maailman onnellisin ihminen; jos sinulla on kolme, olet valehtelija tai et tiedä ympärilläsi olevista ihmisistä tarpeeksi.”

Niin, ymmärrän toki, että Teidän anglo-amerikkalaisessa kulttuurissanne ystävyys on toisenlaista, kaikki toisenlaista. Hyvänen aika, Tehän kirjoittaisitte anglo-amerikkalaisenkin isoilla kirjaimilla. Meillä Euroopan pohjoisosissa on sellainen mainio sana kuin kaveri, joka vastannee teidän hassua buddy-sanaanne. Minä kerron Teille nyt, mitä tuo ’kaveri’ pitää sisällään. Kaveri on kaikkea kaljaseurasta saman jalkapallojoukkueen jäseniin ja jatkuvasti rahaa vippaavista loisista mukaviin työ- ja opiskelutovereihin. Oikein hyvät kaverit ovat hyvin lähellä ystäviä.

Uskokaa minua, olen miettinyt näitä asioita pienen ikäni. Olen tehnyt tätä erittelyä jo alle 10-vuotiaana. Minä tiedän, mistä puhun. Minun mielestäni on sellaisia ihmisiä, todella hyviä kavereita, jotka voisivat olla ystäviä, jos heidän kanssaan viettäisi enemmän aikaa. Minä tunnen paljon sellaisia ihmisiä ja olen kiitollinen heidän seurastaan, mutta on yksi syy, miksi he eivät tällä hetkellä voi olla ystäviäni. Kyse on yksinkertaisesti ajasta. Vaikka maailmassa on varmasti miljoonia ihmisiä, jotka sopisivat juuri minun ystävikseni, he eivät ole sitä, koska minulla ole heille aikaa (tai en ole tavannut heitä). Ainakaan vielä.

Katsokaas, Arvon Amerikkalainen Kirjailija (kirjoitin tittelinne Teidän tapaanne isolla, sillä kunnioitan Teitä suuresti) se että paljastaa itsensä jollekulle, vaatii aikaa. Eikä kyse ole vain siitä, että ihminen kertoo toiselle, että minä olen tällainen ihminen ja olen elämäni aikana kokenut sitä ja sitä ja toinen kertoo sitten samat asiat itsestään. Ei, ihmisen luonne, maailmankäsitys, elämä ja kaikki sellainen paljastuu ajan kanssa yhteisten kokemusten myötä. Se tulee esiin huomaamatta ja niin sen täytyy tapahtua, muutenhan ystävyys olisi kovin pakotettua. Ja pakotus on ristiriidassa ystävyys-käsitteen kanssa.

Näin minä olen vuosien varrella pienessä savuisessa mielessäni pähkäillyt. Olisi toisaalta mukava kuulla Teidänkin mielipiteenne ja...

-Hei, joku huudahti yhtäkkiä. Peilikuvahan se siellä taas meuhkasi. Miilunpolttaja meni kylpyhuoneeseen.

-No mitä nyt, hän kysyi hieman ärtyneesti.

-Sitä vain mietin, että luokitteletkohan sinä nyt ihmisiä turhan paljon?

-Ai miten niin?

-No, onko sillä nyt niin väliä, onko joku tarkalleen ottaen ystävä tai oikein hyvä kaveri. Tuollainen eronteko johtaa vain ihmisten stereotyyppiseen luokitteluun.

-Ja?

-Ei ihmiä saa kohdella niin. Se ei ole oikeudenmukaista. Ajattele mieluummin, että ympärilläsi paljon hyviä ja ihania ihmisiä, joista osan tunnet paremmin ja osan huonommin.

-Joojoo, Miilunpolttaja sanoi ja läimäytti oven kiinni perässään. Ärsyttävää, kun peilikuva oli aina oikeassa. Vielä minä sille näytän, hän puhisi. Hän jatkoi kirjoittamista:

Ja älkää nyt saako sitä virhekäsitystä, että ystävyys olisi haudanvakava asia. Eihän toki, ystävyys on hauska, hullu, mielipuolinen ja kaikin puolin moniulotteinen asia. Mutta muistakaa, että siinä on kyse vahvoista ja lujista siteistä. Ja sellaisia ei synny kovin usein tai helposti. Joskus mainio ystävyyssuhde jää syntymättä myös huonon tilanteen takia. Kyse on siis myös ajoituksesta.


Teidän,


Miilunpolttaja

Kirjoitettuaan kirjeen Miilunpolttaja rypisti sen ja heitti roskakoriin. Ei rikkaalla ja kuuluisalla kirjailijalla kuitenkaan olisi aikaa sen lukemiseen. Ja toisaalta, tiedänkö minä ystävyydestä sittenkään sen enempää kuin hän, Miilunpolttaja mietti. Peilikuvanikin tuntuu tietävän enemmän.

Sitten hän yhtäkkiä ajatteli kaukana maailman toisella puolella matkaavaa ystäväänsä. Pelkkä tieto tämän olemassalosta lämmitti. No, se on sentään varma merkki tosiystävyydestä, hän ajatteli hyvillään ja syventyi jälleen amerikkalaisen kirjailijan romaaniin.

Minä, sinä, hän

Yritän kirjoittaa, yritän sanoa. Kirjoittaa siitä, että se tuntuu oudolta. Ethän odota minulta mitään? Varmasti? Aina kun kysyn, vastaat, että tapanasi on sanoa suoraan.

Eilen kerroin Miilunpolttajalle puhuneeni monta yötä Hänen kanssaan. Se oli salaisuuteni. Ei ole enää. Hän on hassu, hauska, aito, fiksu, jopa huomioiva. Hän on kuitenkin vieras ja kaukana. Minä en aina tiedä, mitä hänestä ajatella. Eikä tietenkään pitäisikään tietää. Pitäisi odottaa ja elää tavallista elämää.

Sinusta minä tiesin. Eilen sain osakseni paljon pahoja sanoja. Jos avasin suuni - pahoja sanoja. Jos vain olin hiljaa - pahoja sanoja. Ei kai se ollut mielikuvitukseni tuotetta? En usko ainakaan. Jo ennen sitä olit huolissasi voinnistani. Otit olkapäästä kiinni. Pelästyin, se on epätavallista. Pahojen sanojen välissä tökit, taputit, varmistelit. Olin kiitollinen, mutta ihmeissäni.

Muiden jatkaessa matkaa toit minut kotiin. Huolestuneena. Ovella halasit ja puhuit kauniisti ystävyydestä. "Olen vapautunut", sanoit. Rakas ystävä!

Miilunpolttaja katolla

Vai oliko se sittenkin viulunpolttaja? Viulunsoittaja? Ja oliko se katto vai ullakko? No, olkoon, taisin erehtyä show’sta, syvimmät pahoitteluni. Mutta kun täällä kerta ollaan, niin lienee aiheellista jakaa jonkinlaisia ajatuksia kanssanne. En vaivaudu esittelemään itseäni sen tarkemmin, kun Ellease sen jo ytimekkäästi tekikin. Uskon, että tekstini on parempi käyntikortti kuin hölmöt ulkokultaiset selostukset. Menen siis suoraan asiaan ja tarjoilen teille höyryäviä ajatuksentynkiä suoraan kalloni sisältä. Tai vielä parempaa, kutsun teidät kiertoajelulle.

Tulkaa, tulkaa. Korvakäytävä on paras paikka livahtaa sisään, nenä on turhan tukkoinen tähän aikaan vuodesta. No niin, hopi hopi. Siitä vaan seuratkaa käytävää, tänne näin. Siinä on vähän vaikkua, varokaapa askelianne. Jaaha, siellä tärykalvot jo näkyvätkin. Pysähdytäänpä tänne, ottakaapa istumapaikka, vähän kahvia ja pullaa ja sitten voidaankin siirtyä tämänkertaisen esityksen pariin. Itse asiassa aikomukseni oli aloittaa kovalla tilityksellä, mutta sitten tajusin, että emmehän me oikeastaan vielä edes tunne toisiamme, joten säästän tilitykseni seuraavaan kertaan. Sen sijaan meillä on tarjolla videoleike Miilunpolttajan elämästä muutaman päivän takaa. Laitetaanpa video pyörimään ja katsotaan, mitä sieltä oikein löytyy.

- - -

Miilunpolttaja heräsi aamulla ahdistuneena. Hän nousi ylös ja meni vessaan.

-Pelottaako, kysyi peilikuva
-Joo, Miilunpolttaja vastasi.
-Mikä niin?
-En oikein tiedä.
-Miten sitten voit pelätä, jos et tiedä?

Miilunpolttaja oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: -Näin unta naisesta.

-No jopas, peilikuva ilkkui, -Heteromies näkee unta naisesta. Kyllä on maailmankirjat sekaisin. Sietääkin pelätä.
-Äh, kuuntele loppuun. En ole nähnyt naisista unia varmaan puoleentoista vuoteen... Tai siis on unissani ollut naisia, mutta tämä oli ensimmäinen romanttinen uni naisesta pitkään aikaan.
-Siinä oli siis seksiä?
-No, ei ollut. Mä sanoin, että romanttinen
-Kyllä seksikin voi olla romanttista.
-Okei, okei, niin voi. Mutta siinä nyt vain ei ollut seksiä.
-Selvä. Mutta mikä se ongelma oli?
-Tajusin unen myötä, etten oikeastaan enää pahemmin unelmoi naisista. Ennen tein sitä paljon enemmän.
-No, mistä se sitten johtuu? Naisiako pelkäät?
-En kai. Musta vain tuntuu, että unelmoin nykyään kaikesta muusta. Työstä, menestyksestä, kuntoilusta, vaeltamisesta tai vaikka siitä, että löydän elämälleni merkityksen. Naiset puuttuu.
-Entä sitten? Ehkä elämässäsi ei vain nyt ole sijaa naisille.
-Milloin siinä olisi ollut?

Peilikuva ei vastannut tähän mitään. Miilunpolttaja jatkoi: -Ehkä pelkään, että minusta on tulossa realisti.
-Realisti?
-En usko enää suuriin rakkaustarinoihin tai satujen prinsessoihin. Näen elämän vain sellaisena kuin se arkipäivänä näyttäytyy.
-Ja höpöhöpö. Sinähän kuljet edelleen pää pilvissä tai pikemminkin niiden yläpuolella. Ainoa syy, miksi ehkä epäilet, onko sitä maata jalkojesi alla on se, että et vain näe maata alapuolella olevan pilviverhon takia. Ylioptimisti sinä olet yhä. Huomaat sen, kun taas pian putoat.
-No sehän lohdutti.

Keskustelussa seurasi pieni tauko, mutta sitten Miilunpolttaja sanoi: -Tiedätkö, musta tuntuu, että mä en oikeastaan kaipaa kenenkään läheisyyttä. Siis sillä lailla kun pitäisi, jotta suhteen rakentaminen olisi mahdollista.
-No, kelpaako edes satunnaisseura?
-Ehkä. Tosin eipä sitäkään jaksa kauheasti hakea, kun ei se fyysinenkään läheisyys tunnu just nyt kauhean tarpeelliselta.
-Sitoutumiskammoa, ehdotti peilikuva
-Ei, ei se sitä ole. Jotain muuta. Ei vain huvita.

Peilikuva näytti mietteliäältä. –Kuule, minä luulen, että tiedän mistä kiikastaa, se sanoi sitten ja jatkoi: - Sinä arvostat nykyistä itsenäisyyttäsi enemmän kuin naisen, siis kumppanin, läheisyyttä. Et halua vaihtaa niitä keskenään.
-No, eikös se juuri ole sitoutumiskammoa, Miilunpolttaja kysyi hämillään.
-Ei. Siinä on ero. Sitoutumiskammossa on kyse pelosta. Sinulla kyse on tietoisesta valinnasta.
-Minä en siis pelkää mitään, vaan olen vain tehnyt valinnan?
-Jep.
-Mutta eikös tuollainen valinta johda siihen, että minä tulen jäämään yksin?
-Pesehän nyt hampaasi äläkä mieti hölmöjä, peilikuva sanoi ja alkoi harjata omiaan. Miilunpolttaja seurasi perästä ja pian molemmat jo liikuttelivat harjojaan samaan tahtiin.

- - -

No niin, siinäpä oli veikeä pikku takautuma Miilunpolttajan elämästä. Jos tuntuu siltä, niin ottakaa toki vielä toinen kuppi sumppia (teetäkin on) ja vähän pikkuleipiä. Voidaan ehkä hieman keskustella aiheesta tai elämästä yleensäkin, jos siltä tuntuu. Jos teillä on kiire, niin voitte tietysti jo lähteäkin. Tämä on täysin vapaaehtoinen tilaisuus. Reitti on sama kuin takaisin tullessa. Kiitoksia, että kävitte ja muistakaa varoa vaikkua!