Muisteloita

Eräänä iltana Miilunpolttaja istui kotonaan ja nautiskeli yhtä olutta, kun hänen mielensä yhtäkkiä harhautui kouluvuosiin. Hän muisteli ensi-ihastuksiaan, joille ei koskaan uskaltanut kertoa tunteistaan ja joiden kanssa puhuessa sydän kamppaili pääsystä vapauteen ja hakkasi rintakehää hullun lailla. Hän muisteli luokan koviksia, jotka olivat oikeasti ihan mukavia tyyppejä ja opettajia, joista osa ymmärsi murrosikäisiä mainiosti ja toiset taas eivät lainkaan. Yhtäkkiä hänen mieleensä palautui hyvä kaveri yläasteelta. Suoraviivainen ja yksinkertaisten asioiden mies: tämä ilmoitti jo 13-vuotiaana, että yläasteen jälkeen menee ammattikouluun ja ryhtyy sähkömieheksi niin kuin isoveljensäkin. Kyseinen poika ei ollut tyhmä, kuten monet hänestä kuvittelivat. On totta, että tällä oli huono kielipää ja vielä huonompi tilannetaju kuin Miilunpolttajalla itsellään (ja se oli jo jotain se), mutta tyhmä tämä ei ollut. Hänen kaverinsa eli vain vähän erilaisessa maailmassa, johon kuuluivat tietokoneet, sarjakuvat ja kolikkopelit.

Miilunpolttaja muisti kaverinsa välittömänä, mutkattomana ja hyväsydämisenä ihmisenä. Tämä kulki usein resuisissa vaatteissa, ei siksi, ettei tämän perheellä olisi ollut varaa parempiin, vaan koska tälle sellaisilla asioilla ei ollut niin väliä. Hän peseytyi aivan kuten muutkin, muttei käyttänyt deodorantteja, joten silloin tällöin hän haisi. Näistä syistä häntä myös aina välillä kiusattiin. Ei koskaan fyysisesti, mutta kielellisesti. Häntä haukuttiin, hänen pukeutumistaan ja hajuaan arvosteltiin ja valitettavan usein hänen älynlahjojaan pilkattiin.

Mutta kaikki nuo kommentit valuivat kuin vesi hanhenselkää pitkin. Poika ei välittänyt, hän oli lähes aina hyväntuulinen ja otti pahat sanat vastaan kuin ne olisivat vain pieni vastainen tuuli. Miilunpolttaja oli salaa ylpeä kaveristaan. Miten tämä oli kyennyt ottamaan asiat vastaan niin rauhallisesti, hän ei vieläkään oikein ymmärtänyt.

Miilunpolttaja ei ollut toki tuon pojan ainut kaveri. Ehkä juuri välittömyytensä takia tällä oli itse asiassa aika paljonkin kavereita, mutta usein kun nuorilla miehenaluilla ei ollut muuta tekemistä, niin naljailuksihan keskustelu meni. Ja kukapa olisi ollut helpompi saalis kuin tuo mutkaton, hölmö poika. Sitten naureskeltiin tälle oikein kaveripiirin voimin.

Miilunpolttaja huokaisi. Hän tunsi hienoista häpeää siitä, että oli itsekin ollut useita kertoja mukana ilkeilemässä kaverilleen. Totta kai leikkimielinen naljailu kuului nuorten elämään, hän oli itsekin saanut siitä osansa, mutta monesti leikin raja ylitettiin, joskus rajustikin. Jälkikäteen ajateltuna se tuntui pahalta. Onneksi kaverilla oli ollut hyvä itsetunto.

Mutta kun yläaste läheni loppuaan, niin Miilunpolttajankin päähän alkoi vähitellen karttua hitunen viisautta ja omia ajatuksia. Naljailun vastapainoksi hän alkoi puolustaa kaveriaan niin tämän läsnä ollessa kuin muutoinkin. Hän alkoi ymmärtää, että muiden puheet olivat usein epäoikeudenmukaisia ja jos hauskaa tahtoi pitää, niin usein löytyi parempi tapa kuin pilkata kaveriaan. Miilunpolttaja puristi huomaamattaan kätensä nyrkkiin, asia ärsytti häntä vielä nytkin.

Hän oli ylpeä itsestään, että oli monina hetkinä puolustanut kaveriaan, ei, väärin – ystäväänsä. Hän oli ylpeä siitä, että oli nähnyt tässä sellaisia asioita, mitä muut eivät olleet kyenneet huomaamaan. Hän oli varma, että tuo suoramietteinen ja monien mielestä yksinkertainen poika oli yksi hänen elämänsä tärkeimmistä ja parhaimmista tuttavuuksista.

Jos jotakuta ajattelee lämmöllä vielä vuosien jälkeenkin, henkilössä täytyy olla jotain erityistä, Miilunpolttaja tuumiskeli. Hänen ystävänsä oli yksi hyväsydämisimmistä ihmisistä, joihin hän oli koskaan törmännyt. Aina valmis auttamaan, aina myötätuntoinen ja kannustava.

Heidän tiensä olivat eronneet pian yläasteen jälkeen jo pelkästään sen takia, että tämä lähti ammattikouluun ja hän lukioon. Siinä iässä koulu määrää usein kaveruuden ja ystävyyden rajat, Miilunpolttaja pohti. Koulu on koko maailma ja kun lähtee pois siitä maailmasta, ihmiset unohtuvat. Poissa silmistä, poissa mielestä. Niin se vain on. Mutta siitä huolimatta vaikka kyseessä oli vain kolme kouluvuotta teini-iässä, tuo tuttavuus oli ollut tärkeä ja sen vaikutus ulottuisi läpi Miilunpolttajan elämän.

Hän oli nähnyt kaveriaan pariin otteeseen lukion jälkeenkin. Tapaamiset olivat olleet lyhyitä, mutta lämminhenkisiä. Niissä ei ollut ollut sellaista vaivautuneisuutta, jota aika joskus ihmisten välille toi. Tuosta pojasta oli tullut mies, joka oli työskennellyt nyt jo lähes kymmenen vuotta sähkömiehenä. Sillä aikaa kun minä vain opiskelen saamatta mitään aikaan, Miilunpolttaja tuhahti. Hän oli varma, että jos hän jonain päivänä soittaisi nuoruuden ystävälleen, tämä vastaisi ilahtuen ja kun tämä kysyisi: ”Mitä sinulle kuuluu?” tämä todella tarkoittaisi sitä. Ehkä koulutovereita olikin ärsyttänyt se, että tuosta pojasta puuttui teennäisyys. Hän oli aito, hän ei käyttänyt naamiota niin kuin muut.

Miilunpolttaja hörppäsi taas oluestaan ja tuijotti ulos. Hänen kasvonsa heijastuivat ikkunasta, mutta kerrankin Peilikuva älysi olla hiljaa. Miilunpolttaja joi pitkän kulauksen.

”Toivon mukaan sinäkin ajattelet minusta yhtä lämpimästi”, hän sanoi itsekseen ja tyhjensi pullon.

Jotakin kimmelsi silmissä.