Ullakolla

Miilunpolttaja istui vanhempiensa ullakolla ja kävi läpi vanhaa rojua. Vanhemmat olivat vaatineet, että hän heittäisi tavaroita menemään ja päättäisi vihdoin, mitä voisi säilyttää ja mikä päätyisi kierrätykseen tai roskiin. Työ oli tuskallinen; vuosien aikana oli kertynyt suuri määrä todella kummallisia tavaroita. ’

-Mitä ihmettä minä tällä teen, Miilunpolttaja sanoi ja heilutti vihreänä hehkuvaa, jousen päähän kiinnitettyä jalkapalloa. Roskiin vaa-aaa-aan… Hei!

-Yläasteen päätösristeilyn tuomisia Tukholman torilta tietenkin. Ei todellakaan viskata minnekään! Peilikuva sanoi tuohtuneena ja nappasi muovisen esineen Miilunpolttajan käsistä. –Keksi jotain muuta poistettavaa.

He jatkoivat penkomista. -He-Man ja Action Force-muoviukot? Miilunpolttaja kysyi

-Ensinnäkään, ne eivät ole muoviukkoja, vaan toimintafiguureita. Toisekseen, aivan liikaa tunnesiteitä. Täytyy säilyttää sanoi Peilikuva. Miilunpolttaja nyökkäsi.

-Ala-asteen biologian- ja englanninkirjat?
-Ilman niitä ei voi muistaa, miten koulussa opiskeltiin ennen.
-Viimeksi 12-vuotiaana käytetty pyjama?
-Täydellinen hupikäyttöön, Peilikuva sanoi, nappasi yöpuvun, riisui vaatteensa ja änki sitten itsensä väkisin viisi numeroa liian pienen vaatekappaleen sisään. Miilunpolttaja katseli toimitusta epävarmana, mutta Peilikuva vain virnuili ja keimaili hänen edessään.
-Hyvä on, hyvä on, Miilunpolttaja sanoi. -Säilytetään se, mutta laita nyt herran tähden omat vaatteesi takaisin päällesi. He jatkoivat inventaariota.
-Laatikollinen superpalloja?
-Säilytetään.
-Piirustusvihkot?
-Säilytetään.
-Vanha vaskinen öljylamppu
-Mitä?

Miilunpolttaja laittoi lampun lattialle ja kaverukset kyykistyivät sen viereen. Kumpikaan ei tiennyt, mistä se oli tullut. Jopa nurkassa istunut Varjo kurkisti Anu ja Antti -sarjakuvansa takaa kiinnostuneena. Se puhalsi pistaasipähkinän tuoksuisen savukiehkuran ja pudisti päätään. -Ehkä se on äitisi, se ehdotti.

-Hmm, ei taida olla, Miilunpolttaja pähkäili, - Muuten se ei olisi täällä.

-Mitäs jos se on Taikalamppu, Peilikuva ehdotti innoissaan. -Saadaan kolme toivomusta. Jos minä olisin vaikka ensimmäinen…

Miilunpolttaja jätti Peilikuvan sanat huomiotta, kohautti olkapäitään ja alkoi hinkata kevyesti lampun pintaa. Ja tosiaan, hetken päästä alkoikin kuulua rapinaa ja sitten yhtäkkiä, pienen sihahduksen saattelemana, esiin ilmestyi merenvihreänä hehkuva, pitkäkorvainen otus. –Päivää, se sanoi, taittoi korvan suuhunsa ja alkoi imeskellä sitä.

-Ööh… Päivää, sanoi Miilunpolttaja. Vieressä Peilikuva istui suu ammollaan.
-Erikoista, sanoi Varjo ja tuprutteli piippuaan huvittuneen näköisenä.

Otus töllisteli heitä hetken aikaa ihmettelevän näköisenä ja alkoi sitten kaivella karvaisia tassujaan. Se oli melko suloisen näköinen.

-Kuka sinä olet, Miilunpolttaja kysyi.

-Minä olen Potentiaali, otus sanoi, korva yhä suussaan. Huomatessaan Miilunpolttajan hämmästyneen ilmeen se sanoi. –Olen kykysi ja mahdollisuutesi.

-Mitä sinä tuossa lampussa sitten teit?
-Odotin sinua tietysti, hölmö. Mitä muuta?
-Öh, niinpä tietysti. Kerro minulle siis, mitä voisin olla, oi Potentiaalini, Miilunpolttaja sanoi hymyillen.

Otus tuntui pitävän siitä, että siihen suhtauduttiin arvostuksella – vaikkakin ehkä hieman leikkimielisellä – selvitti kurkkuaan, nuolaisi kerran käpäläänsä ja sanoi: -Jos olisit seurannut lapsuutesi haavetta ja ryhtynyt opiskelemaan leipuriksi...

Otus piti mahtipontisen tauon. Miilunpolttaja ja Peilikuva kumartuivat vaistomaisesti eteenpäin.

-…niin olisit nyt leipuri, se päätti.

-Ihanko totta? Ajatella! Mikä paljastus! Peilikuva sanoi hiven ärtymystä äänessään.

-Hys, sanoi Miilunpolttaja.
-Ei. Sinulla olisi oma leipomo. Se menestyisi melko hyvin. Tai no, nyt talouskriisin aikaan olisi vaikeampaa. Olisit tehnyt leipurin töitä jo vuosikausia. Iltaisin kirjoittaisit ja unelmoisit kirjoittavasi jonain päivänä kokkikirjan. Itse asiassa olisit varmaan päätynyt ehkä aamutelevisioon leipomisniksejä esittelemään.
-Ajatella, ihan televisioon asti, Peilikuva murahteli.

Potentiaali jatkoi: -Jos olisit ryhtynyt arkeologiksi, olisit nyt työtön ja tehnyt pääasiassa vain lyhyitä pätkätöitä. Kaksi kertaa olisit ollut pitemmässä tutkimusprojektissa. Taistelisit joka vuosi apurahojen ja post doc -tutkimuksesi kanssa. Haaveilisit insinöörin urasta.

-Mitä! Varjo, Peilikuva ja Miilunpolttaja sanoivat yhteen ääneen.

-Insinööriosuus oli vain vitsi, Potentiaali sanoi ja otti tassun suustaan. Vastauksena oli kolme helpottunutta huokausta.
-Mutta mikä on tilanne nyt, Miilunpolttaja sanoi. -En ole leipuri, kirjailija, en silmälääkärikään. Olen uralla, jonne minun ei pitänyt koskaan päätyä ja joka ei edes vastaa koulutustani!
-Nyt, Potentiaali sanoi hiljaa ja piti jälleen tauon, tällä kertaa ilman dramatiikkaa, ja jatkoi: -Nyt sinä voisit viettää enemmän aikaa seurassani. Sinä et ole sitä, mitä voisit olla.

Miilunpolttaja nielaisi vastaväitteen, joka melkein tuli suusta ulos, mietti hetken aikaa rakkaaltaan viime aikoina kuulemiaan sanoja, huokaisi ja sanoi viimein: -Tiedän.

-Mutta kuka meistä nyt olisi täsmälleen sitä mitä voisi olla, Peilikuva sanoi hieman Miilunpolttajan puolesta loukkaantuen. -Kaikkihan alikäyttävät potentiaaliaan. Tai no ehkei Steve Jobs, mutta…

Varjo katsoi Peilikuvaa toruvasti. Tämä hiljeni.

Potentiaali taivutti toista pitkistä korvistaan Miilunpolttajaa kohti ja heilutteli sitä tämän edessä, kunnes Miilunpolttaja tajusi tarttua siihen. Korva tuntui kättä vasten kihelmöivältä, täynnä jännittäviä uusia mahdollisuuksia. Se oli kuin ajatusten ompelukerho, jossa kävi kova keskustelunkuhina. Miilunpolttaja havaitsi, ettei voinut päästää siitä irti.

-Tule, mennään vähän kävelemään, Potentiaali sanoi ja johdatti Miilunpolttajaa kohti ullakon ikkunaa.

-Eh. Eikö portaita pitkin kuitenkin, Miilunpolttaja sai sanotuksi.

-Ei. Nyt tarvitaan kunnon herätystä, Potentiaali sanoi, loikkasi ulos ikkunasta, vetäen korvaansa tarttuneen Miilunpolttajan mukanaan. Sitten ne olivat poissa.

-AAAH! Näitkö tuon? Peilikuva parkaisi järkyttyneenä ja säntäsi ikkunan luo. Hän katsoi ylös ja alas, mutta missään ei näkynyt ketään. –Hei, se kaappasi Miilunpolttajan! Lähdetään perään. Minä annan sille otukselle vielä kunnon sakinhiv…

Hys. Sanoi Varjo sanomatta sanaakaan, avasi Anu ja Antti -seikkailunsa uudelleen ja jatkoi lukemista.

Peilikuva jäi istumaan ullakon lattialle ja tajusi unohtaneensa kysyä, toteuttivatko Potentiaalit myös toivomuksia. Ja jos, niin kuinka monta. Toivon mukaan Miilunpolttaja ei käyttäisi niitä kaikkia, vaan jättäisi hänellekin ainakin yhden.

Laiturin nokassa

"Isä, minä rakastan sinua." 

Miilunpolttaja ajatteli tuota lausetta ja tuijotti kaukaisuuteen. Mitä kolmivuotias pikkuihminen tarkoitti sanoessaan niin. Ymmärsikö tämä rakkauden päälle? Tajusiko tämä, mitä tuli tunnustaneeksi? Entä silloin kun tämän syöksyi halaamaan hiekkalaatikolla poikaa tai tyttöä, jonka oli tuntenut vasta muutaman minuutin? Tai kun kosketti lipuntarkastajan poskea hymyillen. Miilunpolttaja kadehti sitä, kuinka helposti ja kirkkaasti pieni poika antoi tunteiden virrata ulos kehostaan. Miettimättä niitä sen enempää.

Vai olenko se minä, joka olen väärässä arkaillessani tuntojeni kanssa, Miilunpolttaja tuumi. Minä, joka piilotan iän myötä sanat yhä useammin sivulauseisiin, käsieni liikkeisiin, korvanlehtien ja vetäytyvän hiusrajan taakse. Niin, mikä häntä esti julistamasta samanlaisia väitteitä, viljelemästä niitä joka suuntaan kuin siemenviljaa pellolle. Ei periaatteessa mikään. Ja sittenkin jokin.

Hän tiesi kyllä, mikä se jokin oli. Ei se ollut mikään suuri salaisuus. Naistenlehdissäkin siitä kirjoitettiin: liiallinen tunteiden osoitus olisi valtavaa sosiaalisten normien rikkomista. Lapset, mielipuolet ja ehkä ulkomaalaisetkin saavat kyllä rikkoa normeja, koska eivät tunne niitä, mutta muita niiden rikkomisesta rangaistaan. 

Jos kertoisi yhtäkkiä kahvilan pöydässä rakastavansa edessään istuvaa möhömahaista rekkakuskia tai pöydän ääressä häärivää siivoojaa, saisi vähintään paheksuvia tuhahduksia. Ihmiset eivät uskoisi. He miettisivät, mitä tuokin tuossa haluaa. Rahaa? Seuraa? Onko se hullu? Kutsutaanko poliisi?

Vasta jos riisuu itsensä täysin paljaaksi, ihmisten suhtautuminen muuttuu. Mikä siinä on, että jos laittaa kaulaansa kyltin "Olen HIV-positiivinen. Uskallatko koskea minua?" ja menee kadunkulmalle seisomaan kaikkien eteen, ansaitsee ihmisen kunnioituksen, hyvän tahdon ja herättää keskustelua. Mutta jos sen saman tekee pienimuotoisemmin, herättää vain närää ja pahennusta.

Miilunpolttaja huokaisi ja upotti jalkansa viileään järviveteen. Oliko tosiaan niin, että vain lapset saavat rakastaa vapaasti? Yhtäkkiä hänelle muistui mieleen mietelmä, jonka oli lukenut Horace Engdahlin kirjasta päivää aiemmin. Miten se menikään? Miilunpolttaja kompuroi ylös ja kävi hakemassa kirjan:

Miksi rakastamme lapsia? Kysymykseen ei ole vastausta. Ehkä syynä on heidän avuttomuutensa, joka herättää suojeluvaistomme? Mutta vanhuksetkin ovat usein avuttomia. Ehkäpä lasten valtava kyky toivoa saa meidät herkistymään. Emme kykene loukkaamaan sellaista toivoa. Ehkä tuntisimme samoin vanhuksia kohtaan, jos he olisivat yhtä toiveikkaita.

Miilunpolttaja astui jälleen laiturille ja tuijotti veteen. Peilikuva väreili järven laineilla nautiskellen vedestä. Laiturilla Varjo venytteli pitkiksi käyneitä raajojaan. Poikkeuksellisesti kukaan ei sanonut mitään. 

-Ongelma on varmaan siinä, että harva kykenee tavoittamaan lapsen toiveikkuuden. Ja kun sitä ei tavoita, aitokin rakkaus maailmaa kohtaan saattaa näyttää tuntemattomista teeskentelyltä.

Miilunpolttaja nyökkäsi itsekseen ja tunsi itsensä hetken aikaa turhankin viisaaksi. Hetken päästä hänen mielessään välähti vielä yksi ajatus: ehkä lapsen toiveikkuus on kuin jonkinlainen äänenvahvistin, joka kirkastaa tunteet. Mutta oliko sellainen toiveikkuus edes mahdollista enää aikuisiällä, Miilunpolttaja mietti.   

Hän katsahti taivaalla helottavaa aurinkoa, vei kirjan pois, heitti vaatteet yltään, otti vauhtia ja hyppäsi veteen. Molskahtaessaan veteen hän tunsi kuinka jokin outo, ihana tunne virtasi häneen. Hän halusi uskoa, että se oli toiveikkuutta. Kukaties se olikin.

"Tärkeää on vain se..."

-Mitä sinä oikein kirjoitat tällä kertaa? Peilikuva kysyi Miilunpolttajalta, joka ahersi keskittyneesti kannettavansa ääressä. Miilunpolttaja naputteli hetken vastaamatta, kunnes käänsi ruudun niin, että Peilikuva sen näki. Ruudulla luki:

"Olin ehkä seitsemäntoistavuotias, kun aloin ensi kertaa miettiä, mitä puhuisin isäni hautajaisissa. Se tuntuu teistä ehkä oudolta, ehkä epämiellyttävältäkin, mutta isäni kirjavan ja rajun elämäntyylin huomioon ottaen se tuntui täysin luonnollista. Vuosien varrella kirjoitin puhetta pääni sisällä uusiksi useaan otteeseen, mietin sen sisältöä aika ajoin, kunnes unohdin sen taas joksikin aikaa ja palasin siihen tarpeen mukaan. Ja nyt, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin on viimein on tullut aika kirjoittaa se paperille."

Peilikuva katsoi Miilunpolttajaa hölmistyneenä ja sanoi sitten: 

-Mutta eihän sinun isäsi ole kuollut...

Miilunpolttaja tuijotti takaisin sanomatta mitään. Pitkän ajan kuluttua hän lopulta sanoi: 

-Mutta mikään ei enää muutu. Ei ole enää mitään lisättävää.

-Niin, ehkei. Mutta silti... Hän elää yhä.

-Toistan mitä sanoin, mikään ei enää muutu. Vaikka hän eläisi vielä puoli vuotta tai vuoden. Uutta lukua ei enää tule. Tai ei mitään sellaista mitä olisi enää syytä muistella.

-Niin... Peilikuva sanoi vaivautuneesti, eikä keksinyt oikein muuta sanottavaa. 

-Mutta entä, hän aloitti ja yritti sitten uudelleen: -Miten sinä aiot jatkaa tuota puhetta?

     Miilunpolttaja kuvasi puheen sisällön. Sekä puhujan että kuulijan silmät kostuivat.

-Et sinä voi lukea tuota hautajaisissa. Se on liian... rehellinen, Peilikuva sanoi ääni poikkeuksellisen paksuna. 

-Mutta välittyykö siitä molemminpuolinen rakkaus? Miilunpolttaja kysyi.

     Peilikuva nyökkäsi.

-Sittenhän millään muulla ei ole väliä. Peilikuva ei sanonut mitään, vaan tuijotti ulos mökin ikkunasta. Jossain elokuisen järven pimeydessä kuikka päästi tutun huutonsa.

-Mutta et sinä pysty lukemaan sitä ääneen. Tiedät sen itsekin, Peilikuva sanoi lopulta.

-Tiedän, Miilunpolttaja sanoi ja kohautti olkapäitään välinpitämättömästi. 

-Niin, Peilikuva sanoi ja täyttääkseen hiljaisuuden lisäsi vielä: -Ja ainahan sen voi jakaa osanottajille paperilla. Äänetön puhe äänettömälle miehelle.

-Ehkä niin, Miilunpolttaja sanoi. -Eikä senkään ole väliä. Tärkeää on vain se, että se on nyt kirjoitettu. 

Siihen Peilikuva ei sanonut enää mitään, nyökkäsi vain. Hän asteli kuistille ja antoi hämärän kietoutua ympärilleen.

Valumisesta

Miilunpolttaja istui tietokoneen edessä ja tuijotti ruutua. Ruudulla hänen edessään oli lista irrallisia ajatuksia, jotka oli eroteltu toisistaan ranskalaisin viivoin. Miilunpolttaja siemaisi teetään ja nojautui taaksepäin. Samalla hetkellä ovi kävi ja Peilikuva kolisteli virnistellen sisään.
- Jaaha. Mitäs meidän pikku filosofimme on taas ajatellut? Peilikuva kysyi naureskellen.
- Niitä iänikuisia kysymyksiä, Miilunpolttaja vastasi vaivautumatta katsomaan taakseen.
- No, katsotaanpa, Peilikuva sanoi ja kurkisti Miilunpolttajan olan yli. Silmiin osui pari raapustusta.

-Ihminen tekee aina kaikkensa, ettei hänen tarvitsisi muuttaa maailmankuvaansa.

-Jos aika on todella vain ulottuvuus, eikö se tarkoita, että me olemme ikuisesti olemassa? Olemme kuin soittorasia, jonka voi vetää aina uudelleen ja uudelleen alkamaan alusta. 

-Miksi niin monet ihmiset vain valuvat elämänsä läpi?

- Täällähän on oikein ajateltu! Peilikuva huudahti. -Taitaa olla kolmenkympin kriisi vielä menossa, vaikka ollaan kohta jo puolessavälissä neljääkymppiä.
- Eikä ole. Sen kävin silloin, kun hiukset alkoivat vetäytyä parikymppisenä. Tämä on jotain muuta.
- Eikös tuollaiset olevaisuuden kysymykset kuulu teini-ikään? Funtsitaan kerran läpi rippileirillä tai kännissä onko jumalaa vai ei ja mikä pitää maailman kasassa? Tai miksi on niin paljon pahaa ja niin edelleen? Tai mitä jos olen itse kaiken luoja ja muut ihmiset ovat vain minun luomuksiani? Ei niihin käytetä enää energiaa keski-iässä.
- Keski-iässä! Miilunpolttaja ärähti. -Ei tässä vielä keski-ikäisiä olla.
- Näkökulmakysymys. Yli kolmekymppiä lasissa. Keskiajalla olisit jo lähes vainaa
- Joojoo. Lopeta nyt se kolmestakympistä jauhaminen. On se kumma kun siitä tehdään niin iso numero nykymaailmassa.

Toverit olivat hetken hiljaa. Lopulta Peilikuva sanoi. -No, ratkaistaanpa nyt sitten nämä sinun ongelmasi nopeasti. Peilikuva silmäili kuvaruudun tekstiä uudestaan. Ensimmäinen lause ei ole oikeastaan kysymys, vaan mukasyvällinen mietelmä. Toinen taas on kysymys, josta voit väitellä kvanttifyysikkojen ja astronomien kanssa. Kolmas taas... Mitä sen on väliä, jos joku valuu elämänsä läpi. Mitä pahaa siinä on?
- Se, Miilunpolttaja aloitti, mutta ei sitten keksinytkään jatkoa. -Se on vaan niin tyhmää.
- Tyhmää, ehkä, mutta miksi se häiritsee SINUA? Peilikuva painosti.
- Koska... ihmiset, jotka valuvat, eivät välitä siitä, mitä maailmassa tapahtuu. He elävät itsekkäästi itseään varten. Tai ehkä eivät edes itseään varten. Kunhan hengittävät ja syövät.
- Hohhoijaa. Selvä. Ja suuri havaintosi perustuu varmasti johonkin tieteelliseen tutkimukseen. Kenties peräti kuuluisan Mutu-yliopiston keittiöpsykologian laitoksen johtamaan.
- Irvaile vain, mutta totta se on. Valuvia ihmisiä on joka puolella. Heillä on tuhkanharmaa mieli ja tuhkanharmaita ajatuksia, tylsiä kuin ovennuppi.
- Maailmassa täytyy olla tilaa myös tylsyydelle. Peilikuva väitti vastaan. - Miten muuten juhla eroaisi arjesta tai hauska koomikko taviksesta?
- Äh. En minä tuota tarkoittanut, Miilunpolttaja sanoi, pyörähti ympäri ja nousi seisomaan.
- Vaan? Peilikuva sanoi ja venytti sanaa tarkoituksellisen ärsyttävästi.

Miilunpolttaja hieroi otsaansa ja mietti, miten pukisi ajatuksen sanoiksi.
- Eikö vain ole kauheaa tuhlausta kulkea elämän läpi... sen kummemmin miettimättä mitään? Käydä töissä, tuijottaa iltaisin Game of Thronesin ties kuinkamonennetta tuotantokautta, vetää perjantaina kännit tai käydä saunassa ja keskustella ystävien kanssa uusimman Voice of Finlandin kilpailijoista... ja olla vaan ajattelematta mitään sen kummempaa? Ja toistaa tämä kiertokulku vuodesta toiseen pienen muutoksin.
    Peilikuva ymmärsi hyvin, mitä toinen yritti sanoa, mutta päätti silti leikkiä tyhmää: - Ja mitäköhän sitten pitäisi ajatella, herra filosofi? Aurinkokunnan syntyä? Elämän tarkoitusta? Ihmiskunnan tulevaisuutta?
- No... vaikka niin.
- Mutta samalla tavalla niissäkin keskusteluissa voi jäädä jumiin, filosofi rakas. Kuinka monta kertaa viikossa elämän tarkoitusta voi pohtia ennen kuin ajatukset alkavat kiertää samaa kehää, hmm?
- Niin no.
- Entä miten hitossa kuvittelet "tavallisten" ihmisten keskustelevasi jostain, mitä ne ovat... säieteorioista järkevästi, kun kvanttifyysikot eivät itsekään aina tajua puheitaan?
   Miilunpolttaja huokaisi. - Niin. Ehkä siinä ei ole järkeä, hän lopulta myönsi ja oli hetken hiljaa.
- Paitsi...
- Paitsi..., odotti Peilikuva.
- Tärkeintä on se, että on utelias maailman suhteen. Nuuskii eri nurkkia. Kiinnostuu asioista. Ei ole pakko upota talousteorian saloihin reisiään myöten, mutta voisi edes kastaa sormensa. Ja sitten siirtyä sujuvasti sukankudontaan ja pohtia geenimanipuloinnin merkitystä. Ja siirtyä siitä snookerin MM-kilpailujen kautta vapaapainiin ja vapaapainista variksenpelättimien rakentamiseen ja...
- ...ja onnimannista matikka ja matikasta maitopyörä. Joo, joo, tuli selväksi. Haluat siis sanoa jotain niinkin syvällistä, kuin että ihmisten pitäisi kiinnostua kaikesta.
- No, jos ei nyt kaikesta, niin ainakin monista eri asioista. Se toisi arkeen ja ajatteluun vaihtelua. Estäisi ihmistä luutumasta, auttaisi ymmärtämään maailmaa ja muita ihmisiä. Kehittymään ihmisenä.
- Kuulehan, naiivi keskustelukumppanini, tiedätkö mistä minä aloin juuri kiinnostua?
- No? Varmaan viskistä. Ja mahdollisimman kalliista. Siinä ei ole mitään uutta.
- Höh, Peilikuva sanoi ja yritti näyttää loukkaantuneelta. - En suinkaan, vaikka en toki vähättele mahtavien mallasjuomien houkutuksia. Ajattelinpa kokeilla erästä karibialaista kookosrommia pakastekylmänä ja nauttia päälle hieman ananasmehua. Aikamoinen aluevaltaus uteliaisuuden takamaille, vai mitä? Tuskin voit väittää vastaan?

Miilunpolttaja hymyili. - Ei, enpä voi kai väittää vastaan. Kai sekin valumista jollain lailla estää. Mutta tässä jäi nyt ratkaisematta se, onko valuminen lopulta väärin. Täällä kun kuitenkin eletään ehkä vain ker... Jostain kuului kolahdus, kun pakastimen ovi avattiin. Jaaha, Miilunpolttaja, mietti. Riitti se kiinnostus nyt sentään näin pitkään. Sitten kuului lorinaa, kun jotain kaadettiin laseihin.

Olikohan loriseminen jotenkin parempaa kuin valuminen, Miilunpolttaja mietti puolihuolimattomasti ja asteli keittiöön.