Yhdeksän kuukautta sitten äkillisesti leskeksi jäänyt nainen miettii, mitä tehdä. Hän on väsynyt ja tyhjän päällä. Pienen kotipaikkakunnan ihmiset välttelevät häntä. Nähdessään hänet kaikki tutut, jopa pitkäaikaiset työkaverit, kääntyvät pois. On kai liian vaikeaa sanoa mitään, kun mies on kuollut. Kaikki olivat tunteneet heidät pariskuntana. Nainen kerää voimia ja päättää toimia. Hän soittaa vuosikymmenen takaisen työkaverin vanhemmille ja kysyy vanhan tutun numeroa. Nainen painelee numerot kännykkäänsä ja soittaa.
-Hei! Vuosien takaa! Hauska kuulla sinusta, kuuluu ääni puhelimesta. Kuulostaa aidosti ilahtuneelta.
-Hei... Ajattelin soittaa ja ottaa yhteyttä, aloittaa nainen vaivaantuneena.
-No, mitäs sinulle kuuluu?
-Ei oikein hyvää...
Nainen alkaa välittömästi itkeä. Hän kertoo onnettomasta tilanteestaan. Toki toinen on jo kuullut miehen kuolemasta, asuvathan hänen vanhempansa yhä pienessä kylässä. Nainen kertoo, kuinka häneen sattuu, kun ihmiset pakenevat häntä pelätessään, etteivät osaisi sanoa mitään. Ei heidän tarvitsisikaan sanoa mitään, olla vain.
Mikä tekee toisen ihmisen surun kohtaamisesta niin vaikeaa? Miksi ihmiset kokevat aina tarvetta sanoa jotain? Eikö vierellä olemisen tärkeyttä ymmärretä?
Suruja ja vastoinkäymisiä riittää jokaisen ihmisen elämään. Niissä auttavat toiset ihmiset. Läsnäolollaan. Itse olen opetellut kohtaamaan elämän silmästä silmään. Istumaan toisen vieressä ja pysymään siinä, vaikka se tuntuisikin pahalta. Monesti en osaa sanoa mitään viisasta, silittää vain tai halata. Olen oppinut myös sanomaan, mitä tarvitsen. Pyytämään olemaan lähellä. Kertomaan, että oleminen riittää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti