Yritän kirjoittaa, yritän sanoa. Kirjoittaa siitä, että se tuntuu oudolta. Ethän odota minulta mitään? Varmasti? Aina kun kysyn, vastaat, että tapanasi on sanoa suoraan.
Eilen kerroin Miilunpolttajalle puhuneeni monta yötä Hänen kanssaan. Se oli salaisuuteni. Ei ole enää. Hän on hassu, hauska, aito, fiksu, jopa huomioiva. Hän on kuitenkin vieras ja kaukana. Minä en aina tiedä, mitä hänestä ajatella. Eikä tietenkään pitäisikään tietää. Pitäisi odottaa ja elää tavallista elämää.
Sinusta minä tiesin. Eilen sain osakseni paljon pahoja sanoja. Jos avasin suuni - pahoja sanoja. Jos vain olin hiljaa - pahoja sanoja. Ei kai se ollut mielikuvitukseni tuotetta? En usko ainakaan. Jo ennen sitä olit huolissasi voinnistani. Otit olkapäästä kiinni. Pelästyin, se on epätavallista. Pahojen sanojen välissä tökit, taputit, varmistelit. Olin kiitollinen, mutta ihmeissäni.
Muiden jatkaessa matkaa toit minut kotiin. Huolestuneena. Ovella halasit ja puhuit kauniisti ystävyydestä. "Olen vapautunut", sanoit. Rakas ystävä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
On ihanaa kohdata tuollasiet tunteet. Vaikka niistä tulee myös välillä epävarmuuksiakin. Minulla on paljon.. suojelusenkelitä.. joiden kanssa tunnen samoin. Ja olen kiitollinen heille kaikille, että he ovat siinä. Mun luona.
Lähetä kommentti