Ihmisen muuttumisesta

Miilunpolttaja kävi Elleasen ja 00P:n kanssa Iloisessa perhetapahtumassa™. Kaikki heistä olivat kutsuttuja vieraita, eivät asianomaisia. Kukaan heistä ei tuntenut juhlaväestä juuri ketään, mutta se ei haitannut ilonpitoa. Kaikilla oli hauskaa, ja Miilunpolttajasta oli mukava nähdä 00P:tä pitkästä aikaa. Hän uskoi, että tunne oli molemminpuolinen.

Miilunpolttaja näki juhlissa tytön, jota oli pyytänyt ulos kolme vuotta aikaisemmin, ja johon hän oli ollut ihastunut jo lukiossa. Tyttö oli aikoinaan antanut rukkaset, ei mitenkään pahasti, vaan hyvin ystävälliseen sävyyn. Mitä muutakaan sitä olisi voinut tehdä, kun saa kauniin (tämä oli Miilunpolttajan henkilökohtainen mielipide), käsinkirjoitetun runon, jossa on kutsu kahville? Ei kai sitä voi ilkeästi sanoa, jos on sydän vähänkään paikallaan? Ilkeästi käyttäytyviä ihmisiä ei sitä paitsi edes sopinut pyytää ulos.

Hän ja tyttö olivat olleet yhteyksissä sähköpostitse muutamaan otteeseen rukkastapauksen jälkeenkin. Sävy oli ollut välitön. Siitä huolimatta, sankarimme mielipahaksi, tyttö vältteli häntä juhlissa. Miten naurettavaa, Miilunpolttaja ajatteli. Kuvitteleeko hän, että minä aion yrittää iskeä hänet, sankarimme tuumi, ja vielä täällä, Iloisessa perhetapahtumassa™? Kolmessa vuodessa tapahtuu paljon asioita, eikä Miilunpolttaja jaksanut jäädä roikkumaan vanhoihin unelmiin. Unelmia voi luoda uusia, se on ihmismielen ihanuus, sankarimme ajatteli. Mutta tytön käytös kummastutti häntä. Mikä siinä oli, että kun on kerran pyytänyt jotakuta ulos, tämän käytös muuttuu lopullisesti? Ihan kuin sitä pitäisi muka koko ajan varoa, että jos joku on ollut kerran sinusta kiinnostunut, niin hän on aina kuolaamassa perääsi. Eihän se nyt niin ole. Kyllähän järki-ihminen ymmärtää, mitä ”ei” tarkoittaa, Miilunpolttaja mietti.

Juhlien jälkeen Ellease mainitsi tytöstä. Juhlien emäntä oli kertonut Elleaselle, että Miilunpolttaja oli joskus pyytänyt tyttöä ulos. Mitä sitä kieltämään, tottahan se oli. ”En pyytäisi enää”, vastasi Miilunpolttaja, ja hän tiesi, ettei valehdellut. ”Ihmiset muuttuvat”, Ellease sanoi. ”Onneksi”, Miilunpolttaja vastasi.

Tarinamme ei lopu tähän. Pari päivää myöhemmin Miilunpolttaja selasi vanhaa vihkoaan, joka oli omistettu erinäisille huomioille. Pari vuotta aikaisemmin hän oli vielä ajatellut tuota tyttöä, vähän liikaakin, sen vihko ainakin osoitti. Nyt hän oli jo leikannut tunteet irti. Se tuntui hyvältä.

Miilunpolttaja pysähtyi hetkeksi aikaa ja nautti omien ylös kirjoitettujen ajatustensa äänestä, kunnes silmiin sattui merkillisiä kommentteja, jotka olivat poikkeuksellisen ilkeitä vannoutuneen optimistimme kirjoittamiksi. Ne olivat vuoden 2004 lopusta, jolloin Miilunpolttajalla oli ollut todella raskas syksy ja hänen motivaationsa oli ollut lähes nollassa. Useat merkinnät koostuivat siitä, kuinka hän sätti itseään ja saamattomuuttaan. Eräs kommentti kuului seuraavasti:

”- - Ymmärsin, että olen pienten valheiden mies. En kestä pieniä virheitäni ja siksi kerron valkoisia valheita tai sitten en vain kestä muiden syytöksiä. Säälittävää. ”

Olinko se tosiaan minä, joka tuon kirjoitti, hän mietti. Oli siinä kyllä totuuden siemen, hän myönsi lopulta itselleen ja toesi: - Olen minä tainnut olla aika maissa silloin. Sitten hänen silmänsä tarttuivat aivan sivun alalaidassa olevaan loppulauseeseen: ”Mutta itseinho ei sovi minulle. Olen mikä olen.”

Miilunpolttaja myhäili. Siellä se optimismin henki lymysi kaiken liejun allakin. Siitä ei varmaan ikinä pääsisi eroon. Samassa hänen mieleensä tupsahti nyrkiniskun lailla tapahtuma, jota hän oli vuosien varrella monesti muistellut. Tuosta hetkestä oli nyt jo lähes kaksikymmentä vuotta, mutta yhä hän muisti kirkkaasti ja selvästi.

Oli ollut hänen viimeinen päivänsä esikoulussa, ja hän oli viimeinen, jota koulusta tultiin hakemaan. Ennen kuin pikku-Miilu pääsi poistumaan tuosta mukavasta paikasta lopullisesti, hänen opettajansa – joka oli jostain syystä aina pitänyt hänestä hirveästi – otti hänet kyynelsilmin lämpimään syleilyyn, antoi suukon molemmille poskille ja sanoi: ”Älä ikinä muutu.”

Tuolloin tapaus oli tuntunut pienestä pojasta hieman kiusalliselta, mutta jälkikäteen siitä oli tullut yksi Miilunpolttajan rakkaimmista muistoista. Hän uskoi, että oli yhä tuo sama hämmentynyt, utelias ja valoisa poika, joka oli seisonut esikoulun pihalla. Ihmiset muuttuvat varmasti, aivan kuten Ellease oli sanonut, mutta vain reunoilta. Syvä ydin pysyy aina samana.

Onneksi.