Joen rannalla

Hän istui penkillä ja katseli maisemaa. Keväinen aurinko oli jo sulattanut jäät joesta, ja linnut kiertelivät veden yläpuolella etsien ruokaa. Hän kaiveli tikulla sulaveden pehmentämää ruohikkoa, joka oli yhä ruskeaa, mutta joka varmasti heräisi pian eloon. Tuuli puhalteli hänen niskaansa ja näykki hänen korvaansa. Sitten se yritti ottaa hänen lakkiaan. -Noh, noh, rauhoituhan nyt vähän, Miilunpolttaja torui tuulta lempeästi. Mikäköhän siihenkin oli iskenyt? Olisikohan auringon lämpö saanut senkin tunteet heräämään, hän mietti.

Joku istui hänen viereensä penkille. -Sopiiko, että poltan? Miilunpolttaja katsoi tulijaa.

-Totta kai. Vaikka en kyllä ymmärräkään, miksi sinun pitää aina kysyä samaa asiaa. Kun olen kerran sanonut, että se sopii mainiosti, niin se sopii.

-Pitäähän sitä nyt kysyä, ihan kohteliaisuussyistäkin, tulija sanoi.

-Niin, mutta enhän minä edes haista sinun tupakkaasi, Miilunpolttaja huomautti.

-Se onkin perin juurin harmillista. Tupakkani nimittäin tuoksuu…

-…omenankukille ja neliapiloille. Tiedetään.

-Olen tainnut kertoa sen vähän liian monta kertaa, tulija hymähti huvittuneena.

-Joo, olet tainnut, Miilunpolttaja vastasi.

-No, mitäpä kuuluu, ei ollakaan juteltu pitkään aikaan. Sinä kun tunnut viettävän nykyään niin paljon aikaa sen Peilikuvasi kanssa. Oliko äänessä hivenen syyttävä sävy, Miilunpolttaja mietti.

-Niin no, se kun on aina siinä läsnä…

-Olenhan minäkin, tulija huomautti.

-Joo, mutta se puhuu kaiken aikaa. Sinä et. Sinä olet itse asiassa suurimman osan ajasta hiljaa.

-Jos ei ole mitään sanottavaa, niin ei kai sitä silloin puhua kannata.

-No ei tietenkään. Se sinussa onkin niin kivaa, että voi viettää paljon aikaa ilman, että tarvitsee miettiä koko ajan, mitä sanoa seuraavaksi. Ei millään pahalla, mutta Peilikuva vaatii välillä vähän turhan paljon huomiota.

-Sinun parastasihan se vain ajattelee. Sitä paitsi ihan hyviä neuvojahan se on viime aikoina antanut. Miilunpolttaja huokaisi, niinhän se oli. Peilikuva tuntui olevan useammin oikeassa kuin hän itse. Sitten hänen mieleensä juolahti ajatus. -Mikset sinä anna koskaan neuvoja, hän kysyi.

-Minä, hänen keskustelukumppaninsa naurahti, -enhän minä tiedä ihmiselämästä mitään. Eihän minulla ole oikein edes pysyvää muotoa.

-Huono selitys, Miilunpolttaja tuhahti. Sitten he olivat hiljaa. He tuijottivat joelle. Miilunpolttaja tökki kepille maata, toinen poltti tupakkiaan.

-Etkä sinä oikeasti mitään neuvoja kaipaa.

-Ai kuinka, Miilunpolttaja havahtui ajatuksistaan.

-Ihan hyvinhän sinulla menee, toinen sanoi ja katsoi häntä lämpimästi. Miilunpolttaja tunsi katseen lämmön, vaikkei silmiä nähnytkään.

-Niin, niinhän mulla menee, hän sanoi ja hymyili. -Mä olen oikeastaan aika onnellinen just nyt, vaikkei ole mitään erityistä syytä. Elämä on kaikkea muuta kuin hallinnassa ja töitä riittäisi joka sormelle ja varpaallekin.

-Tiedän. Mutta jos sen keskellä osaa olla onnellinen, niin sitten osaa olla sitä missä vain.

-Totta, Miilunpolttaja vastasi.

Jälleen hetken hiljaisuus.

-Taidanpa polttaa vielä yhden luumu-kastanja -tupakan. Oletko varma, että sinä et halua?

-Olen. Sinähän muistat, että minä en polta.

-Ja hyvä niin. Vaikka luumu-kastanja…

-Joo, niissä ei ole nikotiinia. Tiedetään, Miilunpolttaja sanoi hymyillen.

-Kuule, pitäisiköhän sitä lähteä taas käymään metsässä ja tuntureilla, kun päästään siihen sinun… toiseen kotiisi.

-Mennään vaan. Olenkin jo kaivannut sitä. Häntä nauratti. Turhan tahdikas kysymys, mutta mitäpä sitten. Peilikuvalla ei tahdikkuutta ollut nimeksikään.

-Tekisi mieli tanssia taas nuotion loisteessa, sitä olen kaivannut, toinen sanoi haaveilevasti.

-Ymmärrän hyvin, täällä niitä ei ole oikein ollut. Ja olen minäkin nuotioita kaivannut, vaikka en niiden ympärillä tanssikaan. Savun tuoksua.

-Kokeilisit joskus. Liekeissä on oma makunsa.

-Joo, mutta en minä niitä taida maistaa. Olen ihminen.

-Hah, ei se ole mikään este. Säädät vain mielesi oikealle aaltopituudelle. Kuvittele olevasi hetken aikaa minunkaltaiseni ja oletkin. Mieli on ihmeellinen.

-Joo, pitänee kokeilla.

Sitten he olivat taas hiljaa. Toinen poltti tupakan loppuun eikä sanonut mitään. Aurinko alkoi lipua taivaanrannan taa ja maailma sai tutun punervan ilta-asunsa. Miilunpolttajasta tuntui hyvältä, että oli joku joka ymmärsi olla hiljaa juuri sellaisena hetkenä. Löytyisiköhän jostain sellainen ihminen, joka kykenisi samaan? Hän oli juuri aikeissa kysyä tätä ystävältään, mutta tämä oli jo kadonnut. Tosin kadonnut oli hivenen väärä sana, sillä hänen ystävänsä oli vain ottanut tutun vartiopaikkansa hänen vierellään. Miilunpolttaja venytteli jäseniään, nousi lähteäkseen ja mietti samalla, kuinka moni ihminen oikeastaan jutteli omalle varjolleen. Vaikka tekiväthän ihmiset kummallisempiakin asioita. Ruotsalaisethan söivät mädätettyä kalaa. Mokomat hullut.