Vaeltaja

Minä elän paikassa, jossa aika on nopeutunut, Miilunpolttaja tuumi. Hän mietti omaa elämäänsä ja ympärillään olevien ihmisten elämiä. Niistä ei tapahtumia puuttunut. Draaman kaaret olivat lyhyempiä kuin ne, joihin hän oli kotona tottunut. Tunteiden huiput olivat terävämpiä ja voimakkaampia, mutta vastapainoksi vajoamat olivat syvempiä. Kaikki tapahtui kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella. Se oli näännyttävän nautinnollista.

Missä minä oikein olen, Miilunpolttaja mietti. Hän vilkaisi kahvilan ikkunasta heijastuvaa peilikuvaansa. Se ei näyttänyt samalta kuin hänen lähtiessään kotoa. Se oli muuttunut. Siinä oli jotain… jotain… pysyvämpää? Se oli syvemmän ja aidomman tuntuinen. Mutta miten se oli mahdollista? Oliko tämä sitä henkistä kasvua, josta elokuvissa ja kirjoissa aina puhuttiin?

Elokuvat olivatkin hyvä vertaus. Tai oikeammin saippuaooppera. Miilunpolttaja tunsi elävänsä keskellä saippuaoopperaa, joka velloi niin hänen ympärillään kuin hänen päänsä sisälläkin. Hänestä tuntui, että hän oli nukahtanut, jäänyt unen vangiksi ja irtautunut todellisuudesta. Ehkä hänen ystävänsä ravistelivat häntä hereille kotona. Ehkä perheenjäsenet puristivat hänen velttoa kättään sairaalan teho-osastolla. Ehkä.

Mikä olisi poispääsy tästä unesta, hän mietti. Ja haluanko minä sitä, hän lisäsi vielä itsekseen. Hän tiesi, että uni päättyisi joskus ja että muutaman kuukauden kuluttua hän heräisi kotoaan. Hän astuisi takaisin siihen maailmaan, josta oli tullutkin. Hän tapaisi jälleen vanhat ystävänsä ja kaverinsa, hautautuisi arjen pehmeään syleilyyn ja nauttisi sen tuomista rutiineista. Hän tiesi, että nauttisi siitä kaikesta. Oli kuitenkin yksi ongelma. Hänellä oli koti myös tässä unessa, jossa nyt eli. Miten hän voisi luopua siitä?

Miten minä sovitan nuo kaksi kotia yhteen, Miilunpolttaja ajatteli. Ja oliko se edes mahdollista? Ehkä hänen kohtalonaan oli tulla kodittomaksi kulkuriksi. Pelottiko ajatus? Pelotti.

Mutta vielä enemmän kuin pelotti, se kiehtoi.